Tänään on ensimmäinen adventtisunnuntai. Jouluun on siis enää kuukausi, jos sitäkään ja pimeyden ytimeen enää vähän yli kolme viikkoa. Ja sitten?

Sitten ei vähään aikaan vielä mitään, sillä ei pimeys väisty noin vain (ja ihmiskunnan pimeys taitaa valitettavasti olla vielä sitkeämpää lajia), mutta uskon, että helmikuussa helpottaa. Jos jo nyt kestämme päivän lyhyyden, voi olla että kestämme vielä edessä olevat yhä valottomammat ja synkkenevät viikotkin. Vai?

Adventtina lauloimme koulussa aina Hoosiannaa. En ole saanut siitä uskonnollista tartuntaa, mutta uskonto kiinnostaa kyllä; ihmiskunnan vanhat tarinat ja moraaliohjeet ja niihin liittyneet rituaalit ja tavat. Ja komea lauluhan Hoosianna on. Yritin laulaa sitä äsken, mutta kesken jäi. Stemman osaan, vaan ääni oli, miten tuon sanoisi, käheä ellei ihan iän kuluttama. Ei sillä voi (saa) vierustoveria piinata.

Ulkona päivä valkeni ja linnut pyrähtivät karkuun kun yritin niitä kuvata. Mutta voi ne kuvaan aina kuvitella. Kymmeniä kävijöitä on, tulkkujakin jo, ja lisää odotamme.

   

Mahdanko myöhemmin kajauttaa hoosiannan vaikkapa kylpyhuoneessa, saattaa ollakin. Lauluun ei liity huonoja muistoja. Lapsuus, kynttilöiden ja kuusen tuoksu, punainen väri, miksei piparkakun maku ja hajukin. Glögiä ei silloin nautittu; mutta riisipuuroa syötiin, jos riisiäkään sai. Elettiinhän silloin vielä sodanjäkeistä aikaa jolloin oli puutetta kaikesta. Eivät nykypolvet ymmärrä lainkaan millaista aivan tavallinen elämä oli, kun oikein mitään ei vielä saatu kaupoista eikä rahaakaan ollut. Samaa pulaa kaikesta koetaan nyt Ukrainassa, mutta paljon paljon pahempana vain. Sota jatkuu siellä eikä valoa vielä lainkaan näy.

Me elämme Suomessa silti edelleen lähes yltäkylläisyyden aikaa. On kaupan vaikka mitä. Black fridayt venyvät viikoksi, kohta varmaan viikoiksi. Pimeä-sanalla tehdään pimeää kauppaa. Osta meiltä niin saat jopa 70 prosenttia alennusta. Mutta mikähän sitten on ollut lähtöhinta; kuinka keinotekoinen ja illusorinen se itse asiassa on? En usko että yksikään tavara liikahtaa myymälästä niin, että sen myyjä kärsisi itse tappiota. Maailmamme on kerta kaikkiaan tällainen: ilman kauppaa ei ole yhteiskuntaa. Ilman yhteiskuntaa on vain jokaisen sota jokaista vastaan.

Ja sitten, sitten ollaankin taas Ihmiselon aamussa, jota lapsena lukemani ja jo vuonna 1921 julkaistu Charles C. D. Robertsin kirja kuvasi. En vain löydä enää omaa kappalettani. Jossain tuolla yläkerrassa se on muiden joukossa.

Jotkut hyppäävät ostomyllystä pois, mutta minne hypätä. Näillä sähkön hinnoilla voi kuusikossa asua vain puuta polttava ja tuikun varassa kyyhöttävä erakko. Eikä sähkölaitosten riistolle löydy mitään pysäyttäjää. Se tuntuu ihmeelliseltä. Mutta kun kuuntelee hallitusta ja tutkailee sen toimia, käsittää, että heillä on toki vakavampaakin askaretta muunmuassa uusilla laeilla, joilla määritellään erilaisten nimitysten kautta kaikkea vanhaa ja samaa ikään kuin uudelleen ja paremmin. Minkään silti todella muuttumatta.

Haavikolla oli aikanaan säe jota tekee mieli toistella: ”Pahan rengit tyhjässä puuhaiset”. Sopii. Juuri nyt luen lehdestä, että Sanna Marista olisi reilua antaa 3000 euron alkupalkka kaikille. Vaalit lähestyvät. Unelmahöttöä, muotokuvaansa sopivaa. Entäs sitten eläkeläiset? Otetaanko lainaksi rahaa heillekin, jotta miljoona iäkkäämpää immeistä pääsisi sitten edes lähelle samaa? Me jotka niin iloisesti tuomitsimme Kreikan, olemme jo Kreikka, tällä vauhdilla pian maksukyvytön maa. Silti vailla Kreikan klassista jos kohta sieltäkin jo aikaa kadonnutta sivistystä.

Miten kirjoittikaan ystävä Leino: ”Ei iloja monta ihmislapselle suotu.” Yksi iloista on kuitenkin edes joskus liikahdella pesäluolasta ja lähteä maailmalle. Näin joulun aikaan myyjäisiä on jo kaikkialla.

Ostaminen ei siellä enää houkuta, tavara on nähty ja siitä kaikesta, Helena Anhavan sanoin tauhkasta, alkaa iän myötä mieluummin luopua kuin hankkia lisää (kirjat näkyvät olevan ainoa poikkeus). Mutta usein on kiintoisaa nähdä ihmisiä ja vain katsella myyntipöytien tarjontaa. Aina voi nähdä jotain uutta.

Mathildedal (kuva Matildankartanon kahvilasta) sijaitsee Teijon takana merenrannalla. Se löytyi pari vuotta sitten uudeksi retkikohteeksi ja mainio kylä onkin. Visit Salon sivuilta näimme, että siellä on viikonloppuna myyjäiset kuten sitten myös Teijossa itsessään. Ei muuta kuin koira autoon ja matkaan.

Meillä on jo lähes pysyvänä vieraana vanha arvonsa tunteva Pate, tuo aina vain filosofisemmaksi, kuurommaksi ja arvaamattomammaksi tullut mäyräkoira. Sen suuria iloja on autoilu, jonka se useimmiten viettää nukkuen. Mutta se, että pääsee matkalle! Ah! Ja kun jonnekin pääsemme, on koira vielä innokkaampi tutkimaan paikkoja kuin me. Uusia hajuja, viestejä, kokonainen maailmankaikkeus avautuu aina tuolle kuurolle ja myös jo huononäköiselle ajattelijalle. Hajuaisti on tallella makuaistin tavoin, kaikki tärkein on silloin tallella. Koiramaailman Proust on siis kyseessä. Kylläpä vanhan askel kevenee ja hölkkä nopeutuu, kun Pate pääsee autosta uuteen miljööseen. Tuon hieman kiemuraisen pötkön menoa on silloin ilo seurata.

Ajoimme Saloon, sitten sieltä Teijoon, josta suunnistimme Mathildedaliin. Vielä ei autoja ollut paljon liikkeellä, koska kello ei ollut yhtätoista. Perille pääsimme vähän ennen markkinoiden alkua ja päätimme pistäytyä Matildankartanossa, jonka juuri tehtyjä leipomotuoteita myydään mukaan, mutta jossa voi syödäkin.

Kiitos taas kyläleipuri Elina ja isäntä Tuomo. Hyvää oli pizza, uudenlainen kokemus, ja mukaan lähti jo ennestään tuttu focaccia, jos sitten muutakin. Vaan suolainen ja sakea on tämän pojan makea.

Ei Patekaan jäänyt osattomaksi, koska otamme sille aina luun aterian korvikkeeksi, sillä muuten tuo parantumaton herkkusuu saisi sielulleen vakavan osattomuuden vamman. Kun järsii, ei kärsi.

Kävimme sitten alempana kylän rannalla. Meri oli auki ja alumiinivenekin siellä kiisi hurjaa vauhtia. Mökkiläisiä yhä liikkeellä saarimökillään? Luulisi vilun jo purevan. Vaan kaikilla omat huvinsa.

Myyjät alkoivat vasta tehdä kattauksia pöydille, mutta se ei surettanut, koska oli hauska katsoa vaikkapa vesimyllyä joka liikahteli hitaasti padossaan. Ja veden peli oli oikea.

Kohta nousimme autoon ja ajoimme takaisin Teijoon. Siellä olivat myyjäiset jo täysin alkaneet. Teijon piskuinen kirkko näyttää aina yhtä kauniilta ja se näkyykin kaikkialle kalliolla sijaintinsa takia. Ehkä joskus pääsemme katsomaan sitä myös sisältä, keväällä sitten? Mutta nyt vuorossa olivat markkinat alempana vanhassa ruukkimiljöössä. Tuttua sielläkin kaikki. Täällä oli jo kävijöitä ja lisää tuli kaiken aikaa. Pate joka ei koskaan hauku, haukkui nyt suurta koiraa, mutta pienemmät suvaitsi. Inhimillinen piire, ajattelin; eikö siinä tosiaan ole jotain ihmismäistä?

Silti väljyyttä riitti ja klapitulikin paloi parissa avoimessa paikassa. Savun haju on aina Proustia minulle. Lapsuus ja lapsuuden muistot eivät ole minnekään kadonneet.

Otin pari kuvaa myös sieltä ja sitten Pate sai sen mitä ahneesti oli jo lasten käsissä nähnyt ja kieli pitkällä tuijottanut: grillimakkaran. Mutta se ilo ei kestänyt kauaa. Miksi kaikki hyvä pitää aina nauttia hotkaisten, kysyn. Vastausta en tietenkään saa, olenhan koiran mielestä typerys. Jos ei ole nopea, voi hyvän syödä joku toinen.

Kaikki loppuu aikanaan ja varmaan se armokin. Suunnistimme kotiin. Poissa hyvä, kotona paras. Niin kului lauantai myös taloa puilla lämmittäessä ja nyt on sitten jo ensimmäinen adventtiaamu, sunnuntai. Varhainen valo hiipi hitaasti jostain ja sai ohuen lumen peittämän laakson sinertämään.

Ohutta lunta sataa kaiken aikaa edelleen. Mutta aamu se on tämäkin aamu, hoosiannaa luonnon omalla tavalla. Ei ole menoa minnekään, ei pakkoa hetkeen tehdä mitään. Olla vain.

Paitsi tietenkin jotain tärkeää pitää minun aina näin talvella tehdä eli taas on lämmitettävä puu-uunia salissa. Uuni oli jo täällä, kun vanhaan puutaloon kohta 40 vuotta sitten saavuin ja kun vanhan uunin sisusta lopulta romahti, kaiken muurasi samanlaiseksi uudelleen jo yli kahdeksankymmenvuotias lähikylän mies, Aatos Soiluva nimeltään.

Muurari Aatos on jo kuollut, uuni toimii. Miksei toimisi. Hyvin ja huolella tehty pitää pintansa. Kun tapasin kylillä miehen, muistin kiittää. Näin silloin aina saman hämmästyksen ja ilon hänen silmissään. Sekin tuntui hyvältä.

Aatokseen tuo uuni personoituu yhä. Soiluva on hieno nimi – kuin aitoa Leinoa –  ja säilyy mielessäni. Kohta aloitan taas jokapäiväisen touhun, haen puita ja sytytän tulen. Sitten pitää vielä odottaa pari tuntia, kunnes uunin sydänlämpö alkaa levitä salista vähin kaikkialle. Itse uunin muuri hohkaa kuumuutta ja sitä riittää jotenkin aina seuraavaan aamuun, kunnes sama puuha on taas alettava alusta.

Näin jatkuu aina huhtikuulle. Mutta en välitä, vaikka työtä riittää. Kyllä se kevät taas kerran koittaa.

(27.11.2022)