Yksi

Nuoruuteni suuria elämyksiä oli Yasunari Kawabatan teos Lumen maa (Tammi, 1958). Japanilaisia kertojia suositteli minulle Tuomas Anhava 1964, kukapa muu, ja kun aloin lukea Kawabataa ja Tanizakia, käsitys kirjallisuudesta muuttui. Niukka saattoikin olla hyvää, repliikki merkityksellinen vaikkei tuntuisi sanovan mitään; ja kauneus myös kielessä kuin kuvana. Tulkinta piti kaiken lisäksi tehdä itse ja myös se palkitsi.

  Lumouduin.

  Muita mestareita liittyi joukkoon, ennen muuta Natsume Soseki ja Osamu Dazai. Ja kaikki mainitut ja moni muu ovat pysyneet. Miten hienosti, miten hyvin ja luettavasti siellä on kirjoitettu! Hyvä voi olla ikuista; kun taas moni nykyviihteen edustaja katoaa niin nopeasti, ettei hyvästejä ehdi edes sanoa.

   Lumen maa on taas ajankohtainen. Kun päästin aamulla koiran eli filosofi Paten ulos nuuhkimaan ja ihmettelemään pihaelämää, oli maa ohuen valkean lakanan peitossa. Tänään on luvattu lisää; saa sitten nähdä saadaanko sitä ja kuinka paljon. Tulkoon tuisku, puhaltakoon pyry, mylviköön myräkkä tai satakoon sitten hetken vain keveitä hiutaleita. Kaikki käy.

Kaksi

Joka tapauksessa haen päivän valjettua lumikolat vajasta ja uskon että ehkä niille tulee jo jotain käyttöä. Jos talvi ei muuta liikehdintää saakaan aikaan, koska hiihtäminen luonnossa oli esimerkiksi viime vuonna lähes mahdotonta täällä sään nopeiden vaihteluiden tähden, niin hyötyliikuntaa lumenluonnin muodossa voi aina harrastaa. Piha on iso ja tietä alhaalta kotiovelle pitää pitää auki. Onneksi naapuri auraa yhteisen tien kylätielle saakka. Näin on tähän saakka täällä menty ja sopimus siitä tehtiin kättä paiskaamalla kohta jo 40 vuotta sitten. Se on pitänyt.

   Asuminen maalla tarkoittaa sitä, että niin ulkona kuin sisällä on aina jotain puuhaa ja tehtävää. Tämmöinen salilla käynti sopii minulle. Kunto säilynee ja ainakin liikunta ja voimailu tuntuu järjelliseltä. Siinä ero kaupunkilaisen elämään.

   Kaupunki, stadi, se oli minun, Kallion kundin entinen kotini, rakas synnyinseutu. Mutta se elää muistoissa vain. Kalliossa ei itselleni ole jäljellä enää muuta kuin rakennukset ja hieno kirjasto, keskeinen kulttuurilaitos. Kaikki muu on kadonnut: ihmiset, aitous ja elämäntapa. Ei tee mieli palata sinne kuin käymäseltään, koska en ole nuori hifistelijä. – Enpä vielä parikymmentä vuotta sitten olisi uskonut että sanon tämän. Mutta sanottu on   Niin elämä muuttuu ja muuttaa ihmisen. Ajatus kerrostalosta naapureineen tuntuu, miten sanoisi, ääntenkin kakofonialta. Kunpa voisi asua aina näin keskellä luonnon omia ääniä ja hiljaisuutta, mutta tosiasiat on pidettävä mielessä: auto on täällä aina tarpeen. Kortin joudun uudistamaan ensi vuonna, mutta ainakin vielä tuntuu, että sen saaminen on mahdollista. Toivoa ei siis kannata heittää. Toivo, tuo Pandoran lippaan Elpis, on aina jäljellä jokaisella vaikka sodan jatkuminen tuntuu edelleen pahimmalta painajaiselta. Mikä se onkin.

Kolme

Palataan mieluummin ja äkkiä takaisin lumeen. Lumi on valkoinen kuin häävaate; viaton kuin jänis. Lumi on vaate, kirjoitti nuorehko Antti Tuuri; mahtoiko olla kuunnelma; draamaa kuitenkin. Ainakaan vielä ei tämän päivän sade vaikuta yhtä uhkaavalta kuin viime talven surkeat kelit. Jokainen talvi on onneksi erilainen emmekä sen laatua tiedä. Näin uskon ja hyvää odotan. Klapeja on silti liiteri täynnä ja taskulamppuihin on hankittu paristoja sähköpulan varalle. Kukapa tosiaan tietää, mitä tammikuussa tarvitaan.

   Mutta lumi, hieno valkoinen pulveri, paha tuisku ja pyry tai isojen hiutaleiden utuisen uninen sade tulevat ja ovat tosia. Uni ja lumi sointuvat sanoina myös hyvin yhteen. Japanin pohjoisosassa eli Kawabatan kirjan Lumen maassa lunta voi tulla parikin metriä, jopa enemmän, mutta juuri luin uutisia joiden mukaan Buffaloon on äsken pienessä ajassa satanut saman verran. Hätätila, jota ei kukaan siellä ollut odottanut.

     Mikä ennen oli totuttua jossain, voi olla totta kohta kaikkialla paitsi ei tietenkään päiväntasajaalla. Siellä taas lisääntyvät kuumuus, kuivuus ja sitten joskus käsittämättömät tulvat. Jokainen meistä ymmärtää jo että ilmasto muuttuu. Mitä se Suomessa tarkoittaa, on vielä sittenkin arvailua. Ehkä jopa itse ehdin vielä nähdä sen omin silmin ennen kuin erkanen täältä. Vaikka odotettavissa voi olla katastrofeja, ei sittenkään tee vielä mieli haihtua pois. Suomi on Suomi. ”Huoleti kiitelkööt muut alppein seutuja kauniiks´/ kauniimpi kalliimpi on mulla mun syntymä maa.” Näin kirjoitti jo Samuli Kustaa Berg. Tuo versio julkaistiin vuonna 1834.

Neljä

Lumesta pääsin kuivuuteen ja sieltä jotenkin Qatariin. Minulle jalkapallo on urheiluna tylsää ja samantekevää, hidasta vääntöä parin huippuhetken eteen, ja varsinkin jalkapallohuligaaneja, kaljaa, törttöilyä, huutoa ja söhellystä, mutta Netflixin sarja FIFAsta taas mitä hienointa dokumentointia alan herrojen korruptiosta.

    Rahalla saa ja hevosella pääsee, sanottiin ennen. Näyttää että lähes jokainen ihminen ja ääni on ollut ostettavissa. Kolme osaa olemme katsoneet ja yksi eli viimeinen odottaa tänään vuoroaan. Dokumenttisarjaakin voi katsoa kuin näytelmää ja se eroaa siinä, että vaikka arvaamme synkän lopputuloksen, ovat käänteet silti uusia. Ja tosia. Hyvin tehty on hyvin tehty aina.

  Kun taas uusi Crown on valitettavasti ollut maailman tylsintä katsottavaa. Mitä lähemmäs sarja on hiipinyt, sitä heikommin eväin se on liikkeellä.

    Paljon puhetta, historian vääntelyä, surkea ohjaus ja käsikirjoitus täynnä opettavaisia mahdottomia repliikkejä näyttelijäparoille, joiden olemisessa suurinta huolta tuntuu kiinnitetyn näköisyyteen, kampausten täydellisyyteen. Kaikki esitetty on ainakin meille tuttua asiaa, jonka olemme tienneet ennestään, koska tapahtumat on ehditty dokumentoida monissa ohjelmissa menneitten vuosien kuluessa. Samat ohjelmat löytää yhä arkistoista, kuten prinsessa Dianan haastattelusta tehty. Siinä saatiin kiteytetyksi se, mitä tässä turhaan yritetään.

   Joskus draama toimii, ja ennen se toimi Crownissa, mutta fiktio ei nyt ole faktio vaan jotain haahuilua ja söhellystä sieltä täältä. Yksi on varmaa: ei mitä ilmeisimmin kannata tehdä näytelmää ajasta, joka on noin lähellä omaamme. Kun sarjasta väännetään paraikaa vielä vihoviimeistä kautta, nostan katseeni taivaaseen. En usko, että kuulun enää sen katsojiin. Mieluummin luen hyvän kirjan uudestaan tai katson Crownin ensi jaksot. Mitä enemmän katsoo, sitä vähemmän lopulta löytää. Mitä enemmän lukee, sitä enemmän löytää. Niin vain on.

Viisi

Tartuin siis kirjaan kun odotan päivän valkenemista; pitää päästä ulos kuvaamaan, kun maisema on yön aikana taas muuttunut.

   Päivä valkenee juuri nyt ihan kirjaimellisesti, koska muutama milli lunta maassa jo on ja lumi on myös kiteytynyttä valoa. Varsinkin aamulla ja illalla se hohtaa ja pimeässä jopa ulkolampun valossa. Näinkin pääsemme eteenpäin kohti pahinta eli koukkausta pimeän sydämen kautta takaisin kohti kevään viheriää toivoa. Pakko uskoa että se taas tulee.

   Pinossa on ollut Kirsi Pihan uusin teos Millään ei ole mitään merkitystä  – paitsi jos on (Alma 2022). Avaan sitä nyt umpimähkään kuten aina kun haluan ensin saada yleiskäsityksen siitä mitä on odotettavissa. Alusta lopusta ja sieltä täältä selailu periytyy muinaisesta kustantaja-ammattistani joka päättyi vuoden 1986 lopussa.

   Kohta silmäni osuvat onnekkaasti kappaleeseen joka kertoo jo paljon; paljon varsinkin meille joilla työelämää on jo takanapäin (ja ehkä yhä edessäni, toivon):

  ”Elämän voi toki viettää myös niin, että kuluttaa 50 tuntia viikossa rakkaudettomaan, kuihduttavaan ja merkityksettömään toimintaan. Sillä on kuitenkin hintansa. Työ ei ole vain lopputulos vaan mitä suurimmassa määrin, sanonnan mukaisesti, matka. Se, mitä sillä matkalla tapahtuu, muodostaa työarjen. Jos työhön ei liity tippaakaan rakkautta ja suhde työhön on puhdas transaktio ilman tositarkoitusta, se vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä me olemme. Pahimmillaan raahaamme kuoreksi muuttuneen itsemme sitten kotisohvalle emmekä jaksa inspiroitua enää mistään. Tälle on nimikin: burnout.”

  Tuntuu, että palaan vielä kunnolla tähän kirjaan. Elämä on matka, Kavafiksen Ithaka-runon sanoin. Tässä tuosta alati ajankohtaisesta runosta pätkä, joka säestää Kirsin ajatuksia (kreikasta kääntänyt Edmond Keeley):

      ”Keep Ithaka always in your mind.

       Arriving there is what you’re destined for.

       But don’t hurry the journey at all.

       Better if it lasts for years,

       so you’re old by the time you reach the island,

       wealthy with all you’ve gained on the way,

       not expecting Ithaka to make you rich.”

Matkalla olemme ja matka jatkuu talvessakin. Myös työonni on onnea, jos työ kiinnostaa ja sellaisen jopa löytää ja kaiken lisäksi saa. Siitä on myös kysymys.

  Ei hyvän työn löytäminen ole helppoa varsinkaan kokeneemmalle. Nykyrekryt ovat ankaria ja suosivat nuoria joista voidaan myllyssä vääntää sitten mitä yhtiö ikinä haluaa. Tästä on jo paljonkin puhuttu; ikärasismi rules, kyllä. Itse olen hämmästynyt siitä, että minulla on takana on kohta kahdeksan vuosikymmentä ja silti saan olla täällä ja ihmetellä edelleen sitä, mistä osasista maailma on pantu kokoon, kirjoittaa siitä. Se on työ, jolle ei ole loppua. Joku jatkaa sitten kyllä aina siitä, mihin toinen viimein jäi.

(20.11.2022)