Äitien päivän merkitys oli joskus todellinen; isänpäivän ei ole tainnut olla sitä koskaan. Myös muita ostopäiviä on sen ympärille kehitetty tyyliin sinkkujen päivä ja musta perjantai. Ennen kun vielä olin töissä kustantamossa, kirjoja yritettiin kaupata isälle oikein joukolla ja isänpäivästä alkoi myös joulumyynti. Mutta kaikenkirjavaa joulumyyntiä on jo ollut pitkin marraskuuta ja kirjojen, fyysisten, myynnit laskevat hitaasti mutta varmasti. Kirjavalikoima isälle on toisaalta pysynyt samana, jos tarjouksia vielä näkee: sotaa, kauhua, jännitystä. Mies ei ole mies, jos se muuta lukisi?

Itse olen isä, mutta en odota mitään, edes kahvia sänkyyn; meillä sekin hoituu toisin päin ja niin pitääkin. Hyvä isyys on tärkeää, mutta arkipäivää aina. Tänään lienevät kyllä ravintolat täynnä, kävimme siksi syömässä jo eilen ja muutenkin teimme pienen matkan ihan vain siitä ilosta, että lämpötila keikkui 13 ja 14 plusasteen välillä. En muista näin lämmintä marraskuuta, jos kohta merenrannalla tuuli muistutti olemassaolostaan. Ei siellä sittenkään tehnyt mieli olla, vaikka meri yleensä rahoittaa ja ilahduttaa. Vuotava nenä ja silmät kertoivat, että vaikka koronasta oli toivuttu, pieniä lahjoja sillä yhä oli meille jäljellä.

Virus on omanlaisensa jokaiselle. Mikä toiselle on vain hetken yskäisy, voi toiselle olla pitkä outo piina.

Tähän on nyt tultu, mitään emme voi taudeille eikä sitä enää oikeastaan edes yritetä täällä. Krista Kiurukin on hiljaa, ainakin julkisuudessa. Mikä sorti suuren äänen, äänen suuren ja sorean, kysyisi Kalevala. Ehkäpä realismi viimein. Yhteiskuntaa on mahdoton salvata. Vain Kiina yrittää, mutta mahtaako onnistua sekään vaikka on totalitaarisista totalitaarisin. Eräänä päivänä myös se saa itse tuottamansa onnen osakseen.

Viikolla kävimme Helsingissäkin ja ulkoilimme Munkan rannoilla, nuoruuteni maisemissa. Mukana haahuili koira Pate taustallaan taivaan valoilmiöt jotka aina piristävät synkäksi matavaa päivää. Minkä tietenkin myös urhea koira saa aikaan: ei kuule, ei kunnolla näe, mutta haistaa kaiken, herkut varsinkin. Se on aina siten omien asioittensa ytimessä.

Eilen taas pistäydyimme pitkästä aikaa Fiskarsissa jossa joki virtasi kuten aina ja sorsat narisivat, niin että teki mieli sanoa niille: – Jo riittää parku ja valitus. Vaimon mielestä huusin kyllä niille: – Turpa kiinni. Voi ollakin.

Mutta kaunista Fiskarsissa taas kerran oli. Ruukin miljöötä ei ole vieläkään pilattu ja toivon mukaan ei pilata koskaan. Jotain hyvää voi vanha kulttuuri ja kulttuuritahtoinen teollisuuslaitoskin saada aikaan.

Tänä isänpäivänä paistaa koko päivän aurinko, kuten jo eilen, kun lämpöä riitti. Ainakin niin olen lukenut, mutta sitten kylmenee ja talvi saa meistä viimein otteen. Talven luonnetta on mahdoton ennustaa. Jos lämmin, niin hyvä, jos kylmä niin paha. Sota jatkuu, energia maksaa minkä maksaa. Bensapumpun hinnat eivät ole laskeneet. Ei edes Venäjän tappio muuta tilannetta, ei nyt eikä vielä pitkään aikaan, ellei siellä tapahdu vallankumousta. Mutta sitä lienee turha odottaa. Kommunismin ajat olivat niin hankalat, ettei toista kumousta varmaankaan koskaan tule. Pahasta kun voidaan saada aina vain pahempaa. Kansa kaiken kärsinyt ei ole turha termi siellä. Kun katsoo Venäjän historiaa löydän vain yhden vähän paremman tsaarin. Hän oli Aleksanteri II, joka antoi myös Suomelle oman erityisaseman, oman kielen ja rahan ja sotaväenkin. Siitä tie itsenäisyyteen myös aukeni.

Oma isyyteni alkoi vuonna 1966 ja se oli nuoruuden ja näennäisen itsenäisyyden äkillinen loppu. Olin todella nuori, pelkkä lapsi itsekin kun poika syntyi. Sääli, vaan minkä silloin teki, yritti vain. Isäksi oppii vain vanhenemalla, äidiksi ehkä nopeammin? Näin olen ainakin ymmärtänyt, jos kuuntelen lapsen äitiä vierelläni.

Omasta isyydestä alkaa olla kymmeniä vuosia, poikani täyttää jo 56 vuottaan. Yksi lapsenlapsi eli mainio pojantytär onneksi on olemassa. Sukua siis löytyy, jos kohta moni sukumme haara on jo aika lailla laantunut. Eikä sitäkään osaa surra. Kohtalo tuo ja vie. Mutta, kuten kirjoitti jo Titus Petronius Arbiter aikanaan säkeillä joita loppuelämäni toistelen: ”Eikä kohtalo kovetenkaan voi,/ sitä riistää minkä aika on ehtinyt antaa.”

Ihmisten määrä jatkaa joka tapauksessa kasvuaan, jos ei meillä niin muualla. Vaikka ennusteita kuinka tulkitsee, näyttää selvältä, että koko ihmiskunta kasvaa yli kymmenen miljardin. Se on joukko, jota muurahaisyhdyskuntakin voinee jo kadehtia.

Mikään ei pidä noin suurta ihmisjoukkoa aisoissa, jos ruoka ja energia paikoin loppuvat. Luulen että kansainvaellusten aika on vasta alkamassa, mutta turha on sitäkään miettiä. Sen saamme, mikä tulossa on ja näemme tilanteen sitten. Vaikka täällä kuinka hoettaisiin ennakoitumista, kyse on aina vain jälkiviisaudesta. Ja se, kuten Huovinen jo kirjoitti, on viisauden lajeista imelin. Juuri nyt juuri se on suloisessa Suomessamme taas laajassa käytössä. Mutta ehkä on hyvä muistaa, että maailman kehitys on aina poukkoilevaa ja arvaamatonta. Ne jotka ovat oikeassa nyt ja lyövät rintoihinsa, voivat pitkässä juoksussa taas ollakin väärässä.

Se näkee, joka elää. Ja joka elää, näkee ehkä. Ellei sulje silmiään, kuten niin moni täällä sittenkin tekee.

Ainakaan Kirsi Piha ei ole sulkenut silmiään, vaan on päinvastoin päässyt vauhtiin. Posti toi hänen uusimman kirjansa Millään ei ole mitään merkitystä ja sitten pienellä paitsi jos on (Alma, 2022). Kiitos siitä. Lukisin jo, ellei vierestä olisi viety ja varattu. Mutta pianhan sen saan. Minua merkitykset kiinnostavat tässä somesekoilijoiden huuhaa-maailmassa. Kaikella on myös merkitys, mutta se toden totta pitää nähdä. Todella kiinnostavaa nähdä, mihin Kirsi päätyy.

Kello on vasta vähän yli neljä, aamun sarastukseen on vielä monen monta tuntia. Olemme nukkuneet hyvin ja heränneet pitkän unen jälkeen, mutta jos kesällä saattoi lähtä ulos, kuka tuolla pimeässä mitään näkee; peurojen silmiä vain auton lyhtyjen valossa. Niinpä olemme ja luemme ja odotamme aamun tuloa ennen nousemista. Puolisko lukee uutisia, minä kohta taas Proustia. Menossa on Kadonneen ajan etsiminen ja nyt jo sen seitsemäs osa Sodoma ja Gomorra I- II. Kaikkiaan sivuja Proustin itse laatimaan pakettiin siunautuu yli 3000.

Mutta jos vertaan sitä Casanovan muistelmiin, Proust jää sittenkin jälkeen. Painotavasta riippuen niihin löytyy sivuja vielä toinen mokoma lisää.

Aloin kirjoittaa Proustista viime syksynä ihan kirjaa, kunnes helmikuun 24. päivä lopetti sen työn kuin seinään. Mutta nyt olen jatkanut taas. Ei ole sitä sotaa, joka ikuisuuden jatkuisi; jopa satavuotias sota loppui 1400-luvulla osin Jeanne d´Arcin avulla. Sattuma vai kohtalo, siinä sanapari, jota yhä punnitsen mielessäni loppupäätelmään pääsemättä. Ehkä kumpikin?

Sodan varjo ja sen mykistävä tuho ovat valtavia, elämän mustia aukkoja, mutta vaikka mitä mietin, olen lopulta edelleen sitä mieltä, että kulttuuri on ainoa voima, joka ihmiskuntaa sittenkin pitää edes osin pystyssä. Tiede ja taide voivat yhdessä löytää ratkaisuja silloinkin, kun umpikuja tuntuu olevan suurimmillaan. Kuten juuri nyt.

Proustista en siksi luovu. Aika, josta hän niin paljon ja lavean runollisesti puhuu ja kirjoittaa, on lopulta meille ainoa viisauden lähde. Mennyt maailma ja historia kertovat enemmän nykyisyydestä kuin nykyisyys itse. Nykyhetki on aina tässä, näillä näppäimillä; sen arvon ja merkityksen tajuamme vasta vuosien ellei kymmenten päästä. Silti elää täytyy. Ei auta muu kuin rämpiä eteenpäin ja katsoa aina palloon, kuten tenniksessä lyödessä pitää. Muuten hutaisu voi mennä ohi.

Hyvää isänpäivää siis. Monille tämä on sittenkin vain pelkkä sunnuntai, huokaus ennen työn alkamista taas, jos kellä töitä vielä on. Sunnuntaina, pyhänä, jopa Jumala lepäsi, kertoo vanha Raamattu, mutta se on jo kuin mennyttä tarua; ihmiskunta ei pyhistä enää piittaa, vaan puuhaa, elää ja myy ja myy ja myy, taukomatta. Niin kuulemma talous pyörii sinunkin hyväksesi. Mutta kun verotietoja katselee, tuntuu, että voittajia ovat aina aivan toiset, ja usein turhakkeet, tekee mieli sanoa.

Ehkä tänään emme ostakaan mitään, olemme vain ja lähdemme vaikka luontoon kulkemaan ja sieneen. Se ei maksa mitään, mutta antaa monin tavoin paljon myös kunnolle: ruumiille ja keuhkoille. Suppilovahveroita saattaa sentään kasvaa viimein täälläkin, vaikka kuivuus vei lähes kaikki muut sienet mukanaan. Jos suppiksia löytyy, voin valmistaa niistä ihan päivällisen. Ehkä teen pizzan, tai piiraan, jossa on mukana hitunen myös vanhan villin tuoksuvan mäntymetsän tunnelmaa ja makua. Jos ei muuten, niin ainakin omassa mielessäni.

Nyt on lopulta oikea aamu. Valvoimme aikamme ja nukuimme hetken, kunnes tuli stoppi sillekin. Niinpä olen jo tehnyt meille aamiaisen, jota huvikseni kutsun nimellä miainen, sillä onhan se puuroinen korkeaa AA-luokkaa. Juuri kaurapuuro on sen olennainen osa jyvineen kaikkineen. Ilma on mitä parhain, taivas aivan sees, ja nyt, kun kello näyttää aikaa 7.33, on päivä nousemassa naapurin metsän takaa. Menen ulos ja kuvaan ja kuvaan kuutakin, jos kohta ei se tälle kännykälle tallennu. Mutta aamun valo jää sentään kännykän kameraan. Siinäkin tunnistan toivon. Joka aamu on armo uus, kuten vanha virsi jo kauan sitten totesi. Sen armon annamme kyllä ihan vain me ihmiset itse, jos suinkin siihen vielä kykenemme.

P.S.

Sienestys onnistui ja aarniometsässä Valkerpyyn laidalla korkealla kalliolla on aina hyvä olla ja kulkea. Saaliskin ylitti toiveet, suppilovahveroita löytyi kokonaista kolme kappaletta. Otin kuvan niistä ja sieniveitsestäni keittiön pöydällä. Ei vähä mitään.

Mutta sitä palkitsevampaa oli kävely metsässä. Kaikki siellä tuntui hyvältä ja vanhalta, olikin, koska metsä on rauhoitettu täysin: jokainen puu saa kaatua paikalleen.

Ja kalliolta taas avautui näkymä itse järvelle. Pikku idylli, joka ainakin juuri nyt oli niin totta.

Itse ihastuin sammaloituneeseen suureen kiveen, joka puolestaan nukkuu tuolla omalla mäellämme. Kauan on sen pukeutuminen kestänyt, eikä se viheriää turkkiaan enää taida riisua. Kallioperämme vanhimmat kivet ovat 3100 miljoonaa vuotta nähneitä. Ehkä tämä meidän on muutama sata miljoonaa vuotta nuorempi, mutta ikää silläkin on. Jos se voisi puhua, mitä mahtaisi kertoa meille?

(13.11.2022)