1.

Joskus on vielä kirkkaita päiviä, mutta useimmiten jo ei. On aamuja joita voisi syystä pitää tuhnuisina, koska ne ovat sellaisia: sadetta, pilviä ja pimeää riittää. Eikä siihen ole nopeaa parannusta, kun edessäpäin siintää näköala, joka on vieläkin pimeämpi. Syvenevää kaamosta kestää vielä lähes kaksi kuukautta.

   Se on lyhyt tai pitkä aika ja juuri nyt pitkältä tuntuva. Tämä lienee vuoden pahimpia aikoja, kun jopa lehdet ovat varisseet; talvella lumikin ehkä sitten taas valaisee.

   Miten lie lumentulon kanssa, mutta varmaa on yksi asia: 22. joulukuuta päivä on jo pari minuuttia pitempi kuin suuren pysähdyksen synkimmässä syöverissä. Silloin voin ruveta katselemaan tulevaisuutta. Tunnustan, että odotan tuon päivän ja kevään tuloa kuin lapsi jouluaattoa. Se lapsi joka kerran olin. Kevät on lahja, ei pehmeä eikä kova paketti, vaan aivan kaikkea. Siinä piilee aina uuden elämän alku.

2.

Joskus tekee hyvää lähteä vain, aivan äkkiseltään ja palata lähes saman tien. Arjen rutiinit katoavat, paha ja hyvä maailma jää ikään kuin taakse.

Lautalla Eestiin, siinä tuttu reitti, mietimme, ja sitten autolla Pärnuun ja lähes saman tien takaisin. Onhan se tehty ja onhan niitä maisemia nähty, mutta uusiakin sieltä löytyy yhä. Aina voi yrittää.

   Äkkiä niin vain tapahtui. Vaikka oli tihmua ja sadetta, ei laivaan satanut eikä sitten autoonkaan. Ja perillä Pärnussa odotti rauha.

  Suomalaisia ei tuossa kesäkaupungissa juurikaan enää ollut, kerran vain kuulimme omaa kieltämme. Hotellissa muutamia eestiläisiä lapsiperheitä, jotka näyttävät eroavan suomalaisista siinä, että lapset eivät metelöi, huuda, itke ja vaadi tai tuijota puhelimia, vaan istuvat ja ottavat iloisesti osaa perheen puheisiin. Kasvatuskysymys?

    Kaupunki oli muutenkin jo kuin talviteloilla. Lehtipuhaltimien äänet olivat ainoita, jotka muistuttivat siitä, että ihmisiä oli liikenteessä. Ja sitten läsnä oli meri. Pienen myrskyn kohistessa ja aaltojen iskeytyessä rantaan elämälle tulee mittasuhde. Luonto on suuri, ihminen sittenkin pieni. Maapallon valtiaaksi hänestä ei taida koskaan olla. Jos luonnon tuhoaa, se kostaa. Kaikkia sen mahdollisuuksia siihen emme suinkaan ole vielä nähneet.

3.

Uiminen aamulla kello 7 on ylellisyyttä, semminkin kun pienehköllä altaalla ei ollut vielä ristin sielua.

Sauna oli kuuma, mieliala kohosi siitäkin. Edessä oli sitten vielä lähes kokonainen päivä. Päätimme, että ajamme Tallinnassa Telliskiveen ja käymme Fotografiskassa ennen lautalle menoa, mutta sitä ennen sään seljettyä teki hyvää olla ja kävellä vain. Ja missäpä muualla kuin Pärnun vanhassa kaupungissa.

  Jotain liikuttavaa on menneessä rakennuskultuurissa aina. Erityisen vanhoja eivät talot taida olla, ehkä parisataa vuotta parhaimmillaan, mutta onhan sitä siinäkin. Talot ovat kestäneet monet koettelemukset ja ajat, Neuvostoliiton ikeen alla on varmasti ollut vaikeinta. Mutta nyt suurta osaa rakennuksista on kunnostettu taas ja moni katu muutettu kävelykaduksi. Niinpä kävelimme sitten, katselimme, kuvasimmekin.

   Kuinkapa muuten. Erno Paasilinna kirjoitti, että yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa ja se pitää paikkansa kun ajattelee nykyajan manipulaatioita joita kuville tehdään, vaan sellaiseen ei yksinkertainen kännykkäkamerani pysty. Luojan kiitos.

  Juuri kun miellyttävästä näkymästä erosi, avautui sivulla toinen samanlainen. Perspektiivi, Giotton maalaustaiteeseen tuoma.

  Ja sitten taas yksi näkymä. Ja lopulta vielä yksi.

  Mutta siihen kuvaaminen jäi. Ei makeaa mahan täydeltä, sanoi aina äitini; mitäpä ei olisi sanonut. Kaikki hänen lauseensa muistan. Mahtaako nykypolvi niitä enää tuntea, saati että kertoisi kansanviisauksia lapsilleen.

Tuskin. Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.

4.

Puolelta päivin lähdimme ajamaan kohti Tallinnaa ja Telliskiveä. Reitti kulki nyt toista tietä kuin suoraan lautalle ja osuimme paikkoihin, joissa koskaan ennen emme olleet. Vanhoja puita, vanhoja taloja, betonihirviöitä, uudempiakin. Ja sitten tulimme suoraan Telliskiven taide- ja kaupparyppääseen lähes parin vuoden tauon jälkeen.

  Kun viimeksi kävimme Fotografiskassa, valokuvat olivat lähinnä sisustustaidetta ja tuntui ettei tehnyt mieli nähdä sellaista soopaa enempää. Olin kuitenkin netistä katsonut että ainakin Andy Warholella olisi siellä oma osastonsa ja se jo tuntui riittävän. Mitä muihin nimiin tuli, niistä en ollut ennen kuullutkaan, mutta eivätpä hekään minusta.

  Kapusimme ylimpään kerrokseen ja siellä herra Warhola meitä odotti; tuo Pittsburghissa 1928 syntynyt, jo kadonneen Itävalta-Unkarin slovakki. Ja maailmastamme myös jo aikaa poistunut.

Hänenlaisellaan taiteilijalla on ollut omaa makua ja kykyä vaikka muille jakaa, ja kaipa siksi hän osasi ottaa myös valokuvia. Photo factory, Kuvatehdas oli näyttelyn nimi, mutta hyvä tehdas se on ollut. Ei väliä vaikka kamerat ovat olleet alkeellisia, usein polaroid-tyyppisiä. Lähes kaikki olivat pieniä kuvia, jotka kuitenkin peittosivat mennen tullen muitten näyttelyyn osallistujien suuret pinnat toisissa huoneissa ja tiloissa.

   Erityisesti pidin muutamasta oma- ja henkilökuvasta ja varsinkin Muhammad Alin kengästä. Minulle siitä tuli tuon jo edemenneen nyrkkeilysankarin symboli.

  Yhtä vaikuttava oli tuoli; tuoli vain. Kukahan tai kuinka moni sillä on aikanaan istunut?

  Tennismies minussa piti myös nuoren John MacEnroen perhekuvasta.

   Muu oli sitten muuta.  Co Gi-Seok täytti ison huoneen kuvilla jotka toivat taas mieleen lähinnä sistustustaiteen kodeissa, joissa seinäpintaa on liikaa. Hän ei alkuunkaan luottanut itse kuvaan, vaan pyrki kaikin keinoin tekemään siitä muuta erilaisin tempuin saadakseen sanotuksi jotain mikä sanomatta jäi. Ei ei ja vielä kerran ei.

   Alemman kerroksen Frank Ockenfels teki samaa, mutta sentään rehellisemmin, koska osasi myös piirtää ja koota kollaasheja.

Hänen oma mottonsa taiteesta tuntui väliin kyllä osuvan myös mieheen itseensä: A lot of art is boring.

  En tiedä kuinka suuri osa nykytaiteesta on ikävystyttävää, aina osa on, mutta ei kuitenkaan kaikki. Warholen kelpo pareiksi oli löydetty kolman naisen (kahden virolaisen ja yhden ruotsalaisen) valokuvia ja videoita tittelillä Embrace the difference. Siinä hyvin tavalliset, osin laitapuolen ihmiset ja muun maailman mielestä kummajaiset esiintyivät kasvoineen ja etunimineen.

   Todellisuutta, jota katsoi mielellään, onhan todellisuus taiteen perustaa. Otsikon mukaan tein mitä piti: syleilin nähdessäni erilaisuutta, koska kuvat itse sitä omin keinoin pyysivät. Se ei tuntunut pahalta.

5.

Takaisin tultiin pimeässä. Vielä oli maantiellä valoja. Kuinkahan kauan?

Nyt on jo sunnuntaiaamu Suomessa ja kelloja on äsken käännelty, niitä joita vielä on pakko käsin itse kääntää. Taas alkoi talviaika, se vanha normaali. Vaikka EU on asiasta jo tehnyt periaatepäätöksen, kellojen siirtely jatkuu yhä vain. Miten turhaa.

    Siinäkin esimerkki suurenmoisesta ideasta, josta vähitellen lopulta luovutaan. Ihmiskunnan historiaa pienoiskoossa tuo tempoilu sinne tänne.

Vasta kun tiedämme, tiedämme mikä on hyvää ja mikä ei. Sopii myös kaikkeen taiteeseen.

 

6.

Kun on käynyt muualla, vaikka vain minimaalisen hetken, tuntuu koti aina omemmalta, jotenkin jopa paremmalta. Illuusio tai ei, samantekevää.

Kello on jo puoli kuusi eilistä aikaa mutta talviaikaa vasta puoli viisi. Taitaa tulla pitkän pitkä päivä. Sääennuste lupaa onneksi kirkkautta ja viileää ilmanalaa. Jos, voimme lähteä lenkille ja hengittää syvään syksynraikasta ilmaa jossain mäntymetsän hyvältä tuoksuvassa katveessa.

   Ja kun palaamme, voin alkaa lämmittää hataraa taloamme polttamalla uunissa puita, joita EU sentään ei vielä ole kieltänyt hurskaan vihreytensä nimissä. Kun sähkön hinta on mitä on, kun kaikki vain kallistuu, viekää meiltä tämäkin mahdollisuus, se että lämpöä saadaan metsästä. Ymmärrän toki metsiensuojelun tarpeen, mutta en täyttä hölmöilyä, jota mm. ennallistamisdirektiivi lupaa. Jokaisessa asiassa kun on myös se toinen puoli.

   Vaan turha mutista. Näin maailma kulkee kulkuaan. ”Sota jatkuu, meri on sula”, laulettiin vanhassa laulussa. Ja laulu jatkoi: ”Huonosti menee ja töistä on pula.”  

    Totta taaskin. Rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät ja viime vuosisadan alkupuolen ihmiset jäävät (jätetään) syrjään aivan kaikesta, siltä tuntuu aina vain. Jos sinulla ei ole pankkitunnuksia, älypuhelinta ja tietokonetta, olet auttamatta ulkona nykymaailmasta. Suuri osa iäkkäistä on sen jo kokenut tai kokeva. Siskoni täyttää tiistaina 92 vuottaan ja joutuu jatkuvasti pulaan kun mennyttä maailmaa, jonka hän tunsi ja osasi, ei enää ole. Välillä tuo syrjäytyminen puhkeaa onnettomaksi itkuksi.

   Myös minua se itkettää ja tekisi mieli sanoa: Fiat justitia, pereat mundus. Tulkoon oikeus, kadotkoon maailma. Mutta en sano sitä kuitenkaan. Onhan maailmassa myös paljon hyvää: hieno vanha kirjallisuus, kuvataide, todellisia elokuvia tai klassinen musiikki a la Mozart – zart zart, kuten Eeva-Liisa Manner taisi kirjoittaa. Sillä mennään, ainakin minä menen. Jos kunnon taidetta ei olisi, ei täällä lopulta olisi mitään, kaatopaikkoja vain, henkisiä varsinkin.

Mutta annetaan olla. Se kaikki on jo moneen kertaan todettu ja toisesta oopperasta, kuten Anton Tshehov jo yli sata vuotta sitten kirjoitti. Täytyypä jälleen lukea häntä, vaikkapa taas kerran kertomusta Rotkossa. Mitä edessämme on, sen tiedämme vasta silloin, kun aikaa on tarpeeksi kulunut. Tyhmyyttä riittää, kuten vanhojen taulujen sotkeminen ilmastoaktivismin nimissä, tai Amazonin sademetsän tuhoaminen talouden nimissä, mutta kyllä täältä vielä löytyy myös hyvää. Palaan taas siihen kuin pastori fraaseihinsa. Se joka etsii, löytää. Jos ei aina, niin aika usein. Tuolla se hyvä on ja odottaa, ei vain metsässä vaan myös joskus jossain seinienkin sisällä.

(30.10.2022)