Covid 19, alkuun vain pelkkä korona, tuli maahamme kevättalvella 2020. Siitä ja sen seurauksista on kohta kolme vuotta. Ensin sen toi Lappiin kiinalainen nainen; helmikuussa sitten etelään Milanosta palanneen naisen matkassa. Ja juuri matkailun kautta se repesi.

  Yhteiskunnat sulkivat itsensä; tosin Ruotsi ei. Muistan miten keväällä Uudeltamaalta ei päässyt pois, mutta silti me ajoimme vahingossa Turun puolelle pikkutietä jota ei kukaan vartioinut. Vähän hätkähdin tuleeko siitä seuraamuksia. Kun palasimme, meidät pysäytti Uudenmaan rajalla poliisi. – Minne matka, kysyttiin. – Kotio, vastasin häkeltyneenä. Ja kotiin sitten siitä myös ajettiin ihan poliisin saattohymyn kanssa.

   Jälkeenpäin näyttää selvältä, että tehtiinpä tuolloin kuinka vain, sama oli lopputulos: monet sairastuivat, monet myös kuolivat. Yhteiskunnan pakkotoimet hiipuivat pakon edessä varsinkin kun pääsähläri Krista Kiuru jäi äitiyslomalle, mutta ihmiset taudin varomiseen  myös väsyivät. Jos maskia vielä kannettiinkin, moni tahtoi siitä jo luopua. Pian maskeja näkikin enemmän kaduilla kuin ihmisten kasvoilla.

  Nykyään ehkä sadan ihmisen joukossa on yksi jolla yhä on maski; käsiä ei enää automaateilla pestä kun kauppoihin tullaan. Kuitenkin tauti jatkaa kulkuaan ja kuolleisuus on suurta. Siltä välttyminen näyttää nyt arpapeliltä. Samassa perheessäkin voi joku sairastua ja vierustoveri ei. Mitään sääntöjä ei ole.

  Ruotsi piti yhteiskunnan avoimena ja kärsi alussa, mutta voi kuten aina paremmin pitkässä juoksussa ja on juossut maaliin paljon meitä keveimmin askelin. Suomi on saamassa kuolintilastonsakin kohta ihan samalle tasolle; Ruotsissahan on väkeä yli kymmenen miljoonaa, meillä puolet siitä. Kun Ruotsia ennen haukuttiin ja omaa maata kehuttiin, ollaan siitä taas hyvin hiljaa. Se kuvaa hyvin yhteiskuntaamme muutoinkin. Lammaslauma syöksyy sinne tänne kuin psykoosin ja somen vallassa ja muuttaa usein  suuntaansa täysin päinvastaiseksi. Ja samassa joukossa on pakko olla. Muuten ei hyvä heilu.

   Kun ennen syksyisin kuoltiin influenssaan, nyt syyllinen on usein covid. Flunsssaan kuollaan tänäkin vuonna; tilastoja ei pidetä. Katselin covid-tilastoja, jotka näkee netistä kuka vain. Lokakuun 21. päivään mennessä tilastoituja sairastumisia on ollut 1 335 318 kappaletta ja tautiin kuolleita 6407. Kotitesteilä koronan todenneita lienee paljon enemmän; kuolleitten tilasto taas on varmaan samanlainen. Viimeisin neljäntoista päivän aikana tartunnan virallisesti saaneita on ollut 22 684. Silti kun maailmalla nyt liikkuu, hysteriaa ei enää huomaa. Yhteiskuntamme on taas auki ja toimii, tai sanotaan: yrittää toimia kuten ennenkin.  

   Ehkä yhtenä syynä covid-tilanteen henkiseen rauhoittumiseen on Ukrainan sota, uhka, joka ei suoraan koske meitä, mutta välillisesti sitäkin enemmän. Jos virus oli vihollinen, nyt vihollinen on Venäjä ja sen johtajien järjetön aggressio. Elinkustannusten nousu, sähkön hinta, kaasupula, öljyn hinta; kaikki ne koskettavat meitä ja ennen kaikkea maan vähä- ja keskituloisia. Kun elintasosta joudutaan tinkimään, pandemia jää jalkoihin. Sille ei Kiurukaan enää voi mitään, vaikka yrittääkin taas suhmuroida vanhaan malliin. Samaa hysteriaa on siellä ilmassa, mutta maassamme tunteiden suunta ja kohde ovat syystäkin jo toiset.

Silti aina mennään jonnekin vauhdilla. Kun nokka tarttui niin pyrstö nousi. Kun pyrstö tarttui niin nokka nousi. Tämä päti harakkaan tervatulla katolla ja tämä pätee Suomessa aina. Mikään, niin mikään ei tunnu sitä koskaan muuttavan.

  Moni ystävä ja tuttava on jo taudin saanut rokotuksista huolimatta, mutta hengissä ovat onneksi pysyneet. Suuri uupumus ja väsymys, ns. vetämättömyys, ovat taudin nykyisiä tunnusmerkkejä köhän lisäksi. Me täällä maalla piskuisessa talossamme emme edes tiedä onko se meissä vai ei; kotitestit eivät ole sitä näyttäneet. Väsymystä on, mutta kuinka sitä ei olisi tällaisessa maailmantilanteessa, johon kenellekään ei juuri nyt ole ratkaisua, toiveita vain.

  Vaikka sota loppuisikin pian – itse veikkaan ensi talvea oikeastaan edes tietämättä mihin tuo ajattelu perustuu – kestää taas vuosia ennen kuin päästään pandemiaa ja sotaa edeltävälle tasolle, elämän nousujohteiselle uralle.

   Toki sille taas päästään, eihän muu ole mahdollista, vai? Ihmiskunta on nimenomaan  ihmisten yhteenliittymä ja ihminen suuressa viisaudessaan voi suuren tyhmyytensä aina myös paikata, vai? Muuten tohtori Outolempi saapuu ja vie meidät  hulluna hymyillen maailmasta toiseen – siihen jota mitä ilmeisimmin ei sittenkään missään muualla  ole. Täällä vain.

  Mitä me voimme tehdä, jotta elämä jatkuisi ja järki säilyisi?

   Vielä kerran palaan Voltairen Candideen, yhteen 1700-luvun perusteoksista. ”Kaikki parhain päin tässä maailmasta parhaimmassa”, toteaa siinä kirjassa mestari Pangloss (nimi tulee kreikasta ja tarkoittaa kaikkia kieliä), silloinkin kun on runneltu henkihieveriin. ”Meidän täytyy viljellä puutarhaamme”, on toinen yhtä hyvä lause, joka toistetaan vielä kirjan lopussa, sen viimeisinä sanoina.

Onhan alkuteoksen alaotsikkona L´Optimisme – Optimismi.

  Miten totta, ajattelen taaskin. Olin ennen pessimisti, vanhemmiten optimisti, yhä varmemmin.  Maanviljely ja puutarhanhoito ovat aina yhtä tärkeitä ja arvossa arvaamattossa varsinkin tulevaisuudessa. Istutetaan siis vaikka puita, kasvatetaan perunaa ja porkkanaa, perustetaan pölyttäjille kukkaniittyjä ja pidetään muutenkin huolta siitä, että luonto edes ympärillämme, edes pienessä määrin voi hyvin ja toimii lähes kuten ennenkin.

  Summa summarum eli välisummat yhdeksi. Ehkä siis näin:

   Me olemme osa luontoa, sen hyvinvoinnista omamme riippuu. Vähästä on lähdettävä, tyvestä puuhun edettävä. Sillä aina kun mennään perse edellä puuhun, kyllä sieltä piankin maahan mätkähtää.

  Tätäkään en näköjään koskaan väsy toistamaan. On sunnuntaiaamu lokakuun loppupuolella, kello tulee jo kuusi, mutta ulkona on vielä aivan pimeää. Pimeys ja kylmyys ovat elämän vihollisia, valo, lämpö ja vesi sen kelpo kumppaneita. Tunnin päästä onneksi sarastaa jo hieman, jouluna pitää odottaa yhdeksään. Mutta juuri jouluna, paria päivää ennen aattoa maailma kääntyy taas saranoillaan.

   Niinpä. Nyt on vain kestettävä enää muutama kuukausi. Sitten kevät saapuu, tuo ranskan printemps tai italian primavera, ensimmäinen vihreä. Huhtikuun alkuun tahdon jo, sinne katson. Vuosi se on ensi vuosikin. Ehkä viimein jopa hyvä. Tai jos ei vielä hyvä, niin edes siedettävä, kelvollinen, toiveita nostattava. On se ainakin teoriassa mahdollista.

(23.10.2022)