eli mitä ikääntyminen tarkoittaa

I

Paul Gauguinin (1848 – 1903) tunnetuimmasta taulusta puhuin jo ohimennen edellisessä blogissa ja jatkan teemaa vähän toiseen suuntaan. Siirryin silloin Kiveen, mutta nyt mietinkin hänen avullaan iän ja ikäkausien merkitystä.

Ranskalainen taidemaalari Paul Gauguin pettyi kotimaahansa kuten moni aikansa moderni taiteilija, joka ei saanut vastakaikua. Hän pakeni lopulta Tyynenmeren saarelle Tahitiin. Siellä hän maalasi sarjan parhaita taulujaan ja kuoli.

  Vuonna 1897 hän keskittyi kuukauden verran maalaamaan yhtä taulua, josta tuli myös hänen pääteoksensa. Sen nimestä tuli yhtä tunnettu kuin taulusta, ellei tunnetumpikin: D’où venons-nous ? Que sommes-nous ? Où allons-nous ? Eli suomeksi: Mistä me tulemme? Keitä me olemme? Minne me menemme? Pian maalauksen valmistuttua Gauguin yritti itsemurhaa, kaipa nähdäkseen minne todella oli menossa, mutta kohtalo päätti toisin ja antoi hänelle vielä kuusi lisävuotta. Gauguin kuoli vasta vuonna 1903. Hän oli silloin 54-vuotias.

    Tuolloin se oli kuitenkin jo harvinaisen korkea ja kypsä ikä. Oikeastaan ihme, että hän sinnitteli niinkin kauan. Elinajan odotukset eivät vielä olleet kovin kummoisia ja lapsikuolleisuus oli todella suurta.

   Jos lapsi pysyi hengissä ensimmäisen vuotensa, hänen ennusteensa piteni huomattavasti. Se osoitti ihmistaimessa sitkeyttä, jota karussa elämässä tarvittiin. Modernin lääketieteen keksinnöt penisilliiniä myöten antoivat vielä odottaa itseään. Vasta toisen maailmansodan jälkeen penisilliini, tuo Alexander Flemingin keksintö, pääsi laajempaan levitykseen ja on nykyään kaikkine johdannaisineen jokapäiväinen ihmelääke satojen vastaavien innovaatioiden rinnalla. Ilman modernia lääketiedettä vain aniharva ikätoverini olisi täällä. Ainakaan minua ei varmuudella enää olisi.

II

Gauguin jätti jälkeensä taulut ja varsinkin äsken mainitut kysymykset. Ne jos mitkä ovat ikuisia.

  Ensimmäinen eli Mistä me tulemme taitaa olla niistä helpoin. Vastaus peruskysymykseen on nykytiedolla tällainen: alkeiselämä tuli ilmeisesti ensin avaruudesta maapalloon tömähtäneen asteroidin tai meteoroidin mukana, mutta ihminen varmuudella merestä. Käsikala ryömi mangrovemetsän liejuun ja sai keuhkot ja kapusi sieltä lopulta kiinteälle maalle. Outoa kyllä juuri tuosta kalasta kehittyi monien muunnosten jälkeen ihmisapina ja lopulta nykyihminen, latinaksi homo sapiens. Tosin tuo ihmistä määrittelevä sapiens, viisas, ei välttämättä koske kaikkia, varsinkaan muutamien valtioiden johtajia.

    Mutta annetaan olla. Enhän tiedä mitä juuri me voimme heille tehdä. Siskoni kaivaa kyllä lehden kuvista naapurimaan johtajan silmät aina pois. Suotakoon tuo 92-vuotiaalle, sotaa kokeneelle.

    Vaimoni taas tapaa sanoa: evoluutio hoitaa. Tosin evoluutio, Darwinin tajuama lajien ja siis myös ihmisten kehitys on melkoisen hidasta puuhaa. Siinä ehtii kulua vuosituhat ja toinenkin, emmekä ainakaan me ole enää katsomassa, onko parannusta maailman johtoportaissa edes silloin havaittavissa.

III

Keitä me olemme, siinä taulun toinen kysymys. Yksi vastaus vilahti jo edellä: olemme siis käsikalasta ja apinasta kehittyneitä ihmisen kaltaisia olentoja. Desmond Morris nimitti meitä 1967 julkaistussa kirjassaan alastomiksi apinoiksi. Se on paitsi hauska myös osuva nimitys. Alaston tarkoittaa kaiketi karvatonta. Onhan niitäkin hahtuvia monilla yhä jäljellä.

    Mutta kysymykseen sisältyy myös tämä vivahde: millaisia apinoita me oikein olemme?

  Sitä yritän seuraavaksi määritellä.

  Ensin olemme vauvoja ja lapsia, jotka kiihkeästi imevät vaikutteita lähiympäristöstä ja sitten lopulta suuresta maailmasta, kun sinne murrosiässä suuntaavat.

     Aikuisina monet meistä muodostavat perheitä, tekevät työtä ja hoitavat omia lapsiaan, jos niitä haluavat ja saavat. Eläinlajien ja kasvien ainoa tehtävä on jälkeläisten tekeminen eikä ihminen poikkea siinä muista, vaikka moni nykypolven nuorempi edustaja ei sitä uskokaan.

    Kun omat lapset ovat sitten aikuisia ja hankkivat seuraavaa sukupolvea, voivat isoisät ja -äidit halutessaan uudelleen palata hoitotehtäviin, joihin heitä usein myös liiankin innokkaasti pyydellään. Tai sitten: ei pyydetä lainkaan.

     Mikä on ihmisen tehtävä suvunjatkamisen lisäksi? Täytyyhän muutakin olla, koska olemme kuitenkin ihmisiä.

     Tiivistäisin sen näin: tehdä hyvää toisille, jolloin tulee tehneeksi hyvää itsellekin.

   Kaikki muu seuraa siitä. Uskokaamme hyvyyteen. Itse ainakin yhä yritän.

IV

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä kiintoisampaa on seurata maailman ja ihmiskunnan kehitystä. Iällä on mielipiteisiini ja niiden muuttumiseen ollut suuri merkitys.

     Kirjoitan ajatuksiani iästä ja ihmisen kehitysvaiheista ehkä hieman liioitellen. Mutta eiköhän seuraavissa määritelmissä ole myös totuuden siemen:

     1. Lapsi uskoo ja luottaa vanhempiinsa, kunnes koulu ja toveripiiri kouluttavat häntä. Joulupukkia ei ole, eikä pian muutakaan.

     2. Nuori uskoo sitten jo tietävänsä kaiken ja olevansa aina oikeassa. Vanhat ovat horiskoja, kuolleiden sukupolvi. Boomer… Get over it.

    3. Aikuiset ja keski-ikäisetkin taas ovat lähinnä kunnon työjuhtia, puurtajia, joille maailman tapahtumat jäävät usein toissijaisiksi silloin, kun arki ja arjen pulmat kaatuvat päälle. Poikkeuksia toki on ja ne päätyvät usein umpikujaan ja täältä poistumiseen monella eri tavalla.

    4. Eläkeläinen on sitten jo kaiken nähnyt ja tietää, että ennen kaikki oli paremmin. Häntä maailman huolet ja katastrofit kuitenkin koskettavat, ikävä kyllä usein myös taloudellisesti, kuten juuri nyt.

    Neljä ikäkautta, neljä tapaa elää. Ja onhan tapoja toki muitakin, satoja ellei tuhansia.

    Mutta kuten sanoin, liioitella saa ja myös huvitella voi, itse asiassa pitää. Ilman huumoria on ainakin minun vaikea elää. Ihminen on ainoa eläinlaji, joka osaa paitsi lukea ja kirjoittaa myös nauraa jopa itselleen. Se auttaa joskus, jos mikään muu ei.

V

Ensi vuonna ylitän toivon mukaan sellaisen rajapyykin, jota en ole pitänyt mahdollisena. Olla 80-vuotias, siinä saavutus sinänsä. Ensin uskoin, etten koskaan täytä viittäkymmentä. Sitten, etten varmuudella näe uutta vuosituhatta. Nyt en enää mieti vuosien määrää, vaan tiedän etten tiedä milloin tästä, välillä niin täydellisestä hullujenhuoneesta pääsee pois. Olen siis lakannut ennakoimasta. Se mitä eteen tulee, otetaan vastaan. Sillä niin vain on; mitään muutakaan emme voi.

   Elämää paljon nähneitä ihmisiä kutsutaan helposti vanhuksiksi. Se on sana, jota en oikein hyväksy. Voimme olla vanhoja mutta emme vanhuksia. Seniori on toisaalta taas aika söpöstelevä nimitys. Mitä tilalle?

    Olen pohtinut tätäkin, ehkä siksi, etten aio tulla vanhukseksi koskaan. Sanaan sisältyy minun mielikuvissani pysähtyneisyys; katse joka on kääntynyt pelkästään menneisyyteen. Nykyisyyttä saati tulevaisuutta ei enää lainkaan ole.

    En vastusta menneeseen katselua sinänsä. Muistot ovat tärkeitä ja hyviä, ne antavat voimaa, mutta paluuta kadonneeseen aikaan ei ole. Sieltä ei löydy mitään muistoja enempää. Lootin vaimo kääntyi ja tuhoutui kun jäi tuijottamaan taakseen, mutta Loot junnasi eteenpäin ja eli vielä pitkän elämän. Paras siis katsoa tietä. Siihen kehoittaa tämä esimerkki, joka on suoraan Raamatusta.

   Vanhus-sana jääköön. Olkaamme enemmin vaikka vanhoja, mutta vielä mieluummin ikääntyneitä, tai kuten jo mainittu siskoni (92-v.) ehdotti: ikäihmisiä.

   Itse asiassa eikö ole niin, että jokainen meistä on täsmälleen sen ikäinen kuin miksi itsensä tuntee?

   Minä kunnioittaisin kaikkia iäkkäitä myös laatusanalla kokenut. Se tuo mieleeni sananlaskun: ”Kokenut kaiken tietää, viisas pääsee vähemmällä.”

   Olisiko tuossa jotain mistä edes hieman ylpeillä tässä nykyisessä ikärasismin valtaamassa maassa?

VI

Oma ikäpolveni tietää jo menneestä ja historiasta paljon ja suhtautuu moniin asioihin toisin kuin aiemmin; ehkä rauhallisemminkin. Myös siihen, mikä on vastaus taidemaalari Gauguinin kolmanteen kysymykseen: Mihin me menemme?

      Vastaukset kertovat jälleen ikäkaudesta. Varsinkin lapsena kuolema saattaa pelottaa. Nuorena sen sitten kieltää lähes kokonaan. Kun ei ole kuolemaa, nuori elää kuin ikuisesti.

    Aikuisena täältä lähtemistä alkaa ajatella taas, jos ei aina niin välillä. Ja iäkäs tietää kyllä jo mikä häntä odottaa. Sen ymmärtää jopa siitä, että viereltä, alta ja läheltä poistutaan vuosi vuodelta useammin. Siskollani ei ole enää ainoatakaan ikäpolvensa ystävää tai edes tuttua jäljellä täällä.

    Mihin me siis menemme? Varmaa on, ettemme ainakaan matkaile Elon Muskin raketilla Marsiin, jonne mies itsekään ei taida heti ampaista. Voisi kyllä mennäkin, minun puolestani. En jäisi häntä suuresti suremaan.

    Toki Marsissa voi avaruuden tutkija käydä, mutta uskon että kotiin tekee sieltä nopeasti mieli, vaikka paluumatkakin kestää ties kuinka monta kuukautta. Vihreät puut, auringonvalo, muheva maa, happi ja puhdas vesi ovat ylivertainen yhdistelmä hyvälle elämälle ja niitä löytyy toistaiseksi vain tältä omalta Tellukseltamme.

     Kuolema on osa elämää. Minne lopulta elämän päättyessä menemmekin, menkäämme oman uskomme mukaan; menkäämme rauhassa. Sitä ennen on hyvä katsoa ympärilleen, tehdä sopu itsensä ja läheisten kanssa ja jatkaa sitten matkaa jonnekin toiseen todellisuuteen, jos sellaiseen haluaa. Ajatus elämän jatkuvuudesta voi helpottaa monen lähtöä. Kukin taaplaa tyylillään, sanoi aina äitini. Miten totta se yhä on.

VII

Elämä jatkuu joka tapauksessa täällä meidän jälkeemme ja juuri se eli luonnon kierto tekee meistä ikuisia. Jos ikuisuus maapallolla onkin vain nykytiedon mukaan jotain kolmen neljän miljardin vuoden luokkaa, se tuntuu riittävältä. Ehkä – jos maapalloa ei ole siinä välissä tuhottu – moni asia, pulma ja ongelma on miljardissa vuodessa viimein ratkennut.

   Voihan jopa olla, että ihmisen ihmisyys on tuolloin arvossa arvaamattomassa, jos ihmiskuntaa vielä on. Joka näkee, tietää. Me voimme vain arvailla.

   Entä jos kääntäisimme lauseen toisinpäin: Joka tietää, näkee. Mutta vaikka avaruutta kuinka on tutkittu, sen seinä ei vieläkään ole tullut vastaan. Me näemme todellakin vain sen, minkä tällä hetkellä tiedämme.

   Juuri nyt monet asiat ovat hullusti, mutta eivät aivan kaikki. En malta olla näin aivan lopuksi viittaamatta kirjallisuuteen, ihmiskunnan muistiin. Ikivanhassa kreikkalaisessa myytissä puhutaan Pandoran lippaasta.

Palaan siihen näköjään aina uudestaan; muinaisessa Kreikassa kun asui viisaus, joka kirjallisuuden kautta pysyy, vaikka olisi muuten sieltäkin jo kadonnut. Pandoran lipas avattiin vahingossa ja kaikki lippaan lähinnä pahat henget kuten kulkutaudit ja sodat pääsivät irti ja alkoivat hurjina riehua maailmassa aivan kuten nyt.

    Mutta yksi unohtui ja jäi lippaan tai kaiketi arkun pohjalle. Hänen nimensä oli Elpis. Se tarkoittaa toivoa.

    Tuo Elpis meillä on yhä jäljellä. Hyvä muistaa, että voimme aina toivoa. Jos sekin vietäisi meiltä pois, olisivat asiat vielä hullummin kuin nyt.

(15.10.2022)