Aleksis Kiven päivänä

Kauan sitten luin vielä dekkareita. Luin niitä siksi, että olivat nuoren uteliaan pojan mielestä monin tavoin kiinnostavia. Sellaisia joita pidin hyvinä ei tosin silloinkaan liiaksi ollut, itse asiassa niistä oli pulaa. Ranskassa varsinkin Simenon ja hänen peripariisilainen Maigretinsa, vaikka kirjailija itse taisi asua Sveitsissä; Yhdysvalloissa sitten Rex Stout ja hänen hahmonsa: Nero Wolfe sekä Archie Goodwin. Stout jäi kuitenkin pian omassa rankkauksessani Raymond Chandlerin ja Philip Marlowen jalkoihin.

   Ahmin noiden kolmen silloisen suosikkini suomeksi käännettyjä kirjoja jo murrosiässä ja vielä hieman myöhemminkin. En siksi, että niissä tehtiin murhia, en edes siksi että juoni piti otteessaan, vaan siksi, että kuvaukseen ja ihmisiin uskoi; miljööt ja paikatkin kiinnostivat, jopa ruokakulttuuri! Uppouduin niihin, kuten termi kuuluu, tuo immersio. Simenon kirjoitti kaiken lisäksi niin säästeliäästi ja hyvin, että lukijan piti itse täyttää aukot. Siinäkin olisi ollut opin paikka minulle.

   Simenon ei unohdu, muttei Chandlerkaan. Nyt kun murhagenren kasvulle ei ole mitään rajaa, on helpotus, kun muistaa edes nämä kaksi. Ne ovat tuon lajin kulmakiviä, joille rakennetut talot kestävät aikaa, jopa tätä uutta valtoimenaan vellovaa rikosromaanien hurrikaanitulvaa.

  Pitkät jäähyväiset, The Long Goodbye (1953), on Chandlerin kirjoista se, joka lienee tunnetuin, ei yksin siitä tehdyn filmin takia. Pidän kummastakin, mutta eniten pidän kirjan nimestä. Se kiinnosti. Miksi pitkät, haluaisin yhä kysyä. Jäähyväisten tulisi olla lyhyitä, koska lopullisen eron pitkittäminen vain koskee. Mutta siitä Chandler ei piitannut. Hän halusi tehdä lopun sellaiseksi, että se yllättäisi lukijan. Ja sen loppu lopulta tekikin.

  Maailmassa on paljon asioita, joille haluaisin edelleen sanoa nopeat jäähyväiset. Ehkä niitä on enää turha luetella. No, turhat sodat, sanoakseni sentään jotain. Turhat iranilaiset siveyspoliisit, hulluuden ilmentymät. Turhat ihmiset joidenkin valtioiden johtopaikoilla. Turhuuden turhuudet kaikessa elämässä, kulutuksessa, huveissa ja nautinnoissa. Ja jos tästä alkaisin, ei loppua tulisi. En ole Saarnaaja, sittenkään. Ja jos joku on tähän asti näitä juttuja lukenut, hän osaa jatkaa luetteloa kyllä myös itse.

     Turhaa minun on siksikin tehdä se. Turhia asioita on maailmassa ainakin satoja ellei tuhansia. Ja kaikki ne liittyvät ihmisen omaan toimintaan maapallomme päällä ja vähän sen sisälläkin. Avaruuden tutkimukseen en kuitenkaan vielä puuttuisi. Se antaa todella uutta tietoa eikä siksi tunnu turhalta.

  Lyhyet jäähyväiset ovat hyviä silloinkin, kun esimerkiksi rakkaus loppuu. Miksi tunteiden tuskaa pitäisi venyttää. Veitsen kiertäminen haavassa on aina turhaa. Ei siitä kumpikaan iloitse, jos kyse on normaaleista ihmisistä.

     Mutta mikä on ja mitä tarkoittaa normaali? Ihmisiä olemme kaikki, joskus lähes kaltaisia, mutta sitten myös ei. Kirjo on iso. Jonkinasteinen sadisti tahtoo tieten viiltää toista tavoilla, jotka tekevät kipeää. Viillelköön mieluummin itseään.

Ihmiskunta on suuren suuri sekava joukkio, joka on syntynyt kuin vahingossa. Ranskalainen taidemaalari Paul Gauguin (1848 – 1903) pettyi kotimaahansa ja pakeni lopulta Tyynenmeren saarelle Tahitiin. Siellä hän maalasi sarjan parhaita taulujaan ja kuoli. Vuonna 1897 hän keskittyi kuukauden verran maalamaan yhtä taulua, josta tulikin hänen pääteoksensa.    Sen nimeksi Gauguin antoi seuraavan: D’où venons-nous ? Que sommes-nous ? Où allons-nous ? Eli suomeksi: Mistä me tulemme? Keitä me olemme? Minne me menemme?

Hyviä kysymyksiä kaikki ja jokainen aikakausi on pyrkinyt vastaamaan niihin laillaan. Tänään Aleksis Kiven päivänä myös hänen kohtalonsa on mielessä ja vertautuu Gauguiniin. Kivi kuoli tätä vielä aiemmin, mutta jätti meille vähintään yhtä vaikuttavan perinnön. Se avautuu valitettavasti vain niille joilla vielä on lukutaitoa jäljellä.

     

Voi Kivi sinua. Aina ilahdun kun luen tekstejäsi ja runojasi ja tutkistelen ajatuksia mielessäni: ”Leipä on luotu meille syötäväksi, vesi juotavaksi, vaikka ihmissuku, tämä kurja ihmissuku, on kenties ijankaikkisesti eksynyt luonnon teiltä.”

Kaikenasteista hulluutta, typeryyttä ja hölmöyttäkin on ihmiskunta tulvillaan, kuten myös viisautta, hyvyyttä ja halua vilpittömästi auttaa hädänalaisia. Kannattaa valita puolensa ja pitäytyä siinä seurassa, jonka tajuaa kodikseen, vaikka hyvyyden puolella oleminen tuntuisikin välillä vaikealta.

     Kovin helppoa ei eläminen ole täällä kenellekään, joitain poikkeuksia lukuunottamatta. Mutta en usko, että edes valtava määrä rahaa ja vaurautta tekee ketään onnelliseksi pitkän päälle. Kun katsoo maailman ylimystön rikkaita, heitä tulee lähes sääli. Rikas tyttörukka (Barbara Hutton) oli slogaani ennen. Monia hänen kaltaisiaan on kaikkialla hoveja myöten.

   Mutta voi onneton olo koskea miehiäkin. Tosin tyhmä rikas mies lienee aidosti onnellinen kuplassaan, ainakin hetken, kunnes maailma syöksyy taas kaaokseen. Ovathan raha, omaisuus ja osakkeet silloin enää vain sopimus, jota uuden viidakon lait eivät lainkaan kunnioita.

    Olen sanonut jäähyväisiä muutamankin kerran myös ihmisille. Joskus vaikeasti, joskus ilolla, joskus murheellisesti. Jokaiselle jotakin jotenkin. Koskaan ei jäähyväisistä ole tullut pitkiä, koska niin vain on.

     Edessä voi olla vaikka mitä kauheaa, pahempaa kuin mikään nyt, mutta silti pyrin yhä mieluummin eteenpäin. Kiire. Ties vaikka pessimismi olisi turhaa ja äkkiä moni asia ratkeaisi noin vain. Jopa Venäjän nykyjohdon uho voi loppua ja valta kaatua äkkiä, kuten kävi Neuvostoliitolle kun kaiketi silloinkin hieman päihtynyt Jeltsin kapusi Moskovassa panssarivaunun päälle, piti puheen ja sai sillä aikaan uuden kumouksen Janajevin ja juntan juuri tekemän tilalle. Sokka irtosi, myrsky pyyhki maan ja jäljelle jäi lähes vuosikymmenen pituinen autius ja loputon köyhyys; hetkeen ei mitään järjestystä edes ollut. Muistan sen, kun näin kaikkea omin silmin monen vuoden kuluessa.

   Muistan myös hajoamisen alun televisiosta, käännekohdan. Jeltsinin pönäkän kömpelyyden, ihmiset panssarivaunun ympärillä, sotilaiden mielenmuutoksen ja lopulta duuman valkean talon seinään ammutut kranaatit, joiden jäljet pysyivät seinässä vuosia. Nuo muutamat laukaukset riittivät. Nopeat jäähyväiset savijaloilla seisseelle suurvallalle.

    Jäljelle jäi vain Venäjä, tarpeeksi iso ja vauras luonnonvaroiltaan kelle vain, mutta vanha imperiumi pesiytyi silti joidenkin mieleen kummittelemaan. Ja niin onnettomasti kävi, että maa tyhmyydessään tyhmien johtajien toimin alkoi pyrkiä siihen minkä jo kerran oman tökeryytensä tähden menetti.

    Turhaa on kaikki, sekin. Ja millaisen hinnan siitä ovat jo maksaneet ja yhä maksavat aivan viattomat; järjettömän, käsittämättömän. Eikä sitä saa mitenkään pyyhityksi pois, vaikka joku kuinka katuisi.

    Historia toistaa itseään; siksi on aina hyödyllistä lukea ja tutkia historiaa. Uskon, että nopeat jäähyväiset ovat varsinkin tuossa tapauksessa todella pitkiä paremmat. Ja olen varma, että niin tapahtuu taas. Jos ei vielä nyt, lokakuun alussa, niin kohta, ihan kohta koittaa uusi aamu ja alkaa taas rauhallisempi arkinen elämä, tavalliselle ihmiselle sopiva. Sen soisin kaikille, myös läheisille ja itselleni. On jo aika. Joku tolkku typeryydelläkin.

   Ja ympyrä kiertyy taas alkuun. Se tekee niin aina.

   Jäähyväiset elämälle ovat kaikkein vaikeimmat silloin, kun elämästä pitää. Syytä siihenkin on. Löytyy vielä kunnon ihmisiä, puhdasta luontoa kasveineen, sienineen ja marjoineen, elämää, joka on sovussa maailman ja sen luonnovarojen kanssa ja jota ei tarvitse hävetä. Tiede edistyy, taiteen klassinen perusta ei sorru, sille voi yhä rakentaa. Joskus koittaa kuitenkin myös todellisten jäähyväisten aika. Sitäkään ei tarvitse pelätä. Lapsi pelkää kuolemaa, nuori negatoi sen, aikuinen ei useinkaan ehdi ajatella ja iäkäs on sitten jo sovussa sen kanssa. Se tulee mitä annetaan ja sen kanssa on elettävä sitten, kunnes se ei enää ole mahdollista.

   Silloinkin lyhyet jäähyväiset ovat pitkiä paremmat. Minua lohduttaa ajatella, että elämä on jossain mielessä ikuista ja jatkuu jälkeentulevissa, olivatpa nämä mitä tahansa, ehkä joskus eivät enää edes ihmisiä. Maapallon ikuisuus on tämänhetkisen tutkimuksen mukaan muutaman miljardin luokkaa. Kun ihmiskunnan henkinen ja tiedollinen nykykehitys on tapahtunut reippaasti alle kymmenessätuhannessa vuodessa, voi sanoa, että ainakin aikaa meillä vielä on, jos emme typeryydessämme tuhoa itse tätä kaikkea.  

(10.10.2022)