1. Silakkamarkkinat

Jokavuotisilla silakkamarkkinoilla pistäydyin maanantaina. Oli aikaa ja ajan voi aina käyttää vaikka ihan haahuiluun, tässä iässä. Mutta aivan haahuilua se ei kuitenkaan ollut. Paljon olen näillä markkinoilla jo ehtinyt käydä. Vanhat puiset purjelaivat satamassa tuovat menneen maailman mieleen. Tyynen päivän sallimat suurten kaljaasien ja muiden paattien mastojen silhuetit vedessä olivat mitä olivat; todella kauniita ja koskettavia.

Miksi niin on, en tiedä. Mutta niin vain on. Jokin suhde lapsuuteeni noilla heijastuksilla ja veneillä täytyy olla, ja ehkä jopa näihin markkinoihin, joita on pidetty lähes yhtäjaksoisesti vuodesta 1743. Itse synnyin tasan kaksisataa vuotta myöhemmin.

Ehkä syynä ovat myös lapsuuden kesät maalla ja veljeni purjevene, sen mastot kuvajaiset ja muistot jotka aina ovat jossain mielen pinnan alla.

Paljon myöhemmin myös purjehdukset Antti Tuurin Haukalla pitkin poikin Suomen rannikkoa ja kerran Neuvosto-Eestiinkin. Purjevene, järvi ja meri kuuluvat edelleen yhteen. Ja purjeveneen täytyy olla puuta; se ei voi olla mikään jugurttipurkki, kuten muistaakseni Pekka Parikka, puisen Myrskylinnun omistaja aikanaan lausahti.

Kävin myös kahvilla Ursulassa ja kuten aina, pidin siitä millainen näkymä kahvilasta avautui ulapalle ja Särkään, Uunisaareen ja Suomenlinnaan. Nämä osat ovat Helsingissä yhä tuttuja ja rakkaita; niitä ei vihreä täydennysrakentaminen ole vielä pilannut.

Mutta annas olla. Ehkä joku keksii täyttää saarten välejä ja rakentaa siltoja ja muutenkin tehdä merkittäviä ehdotuksia omaksi kunniakseen, jotta korkeille tornitaloille löytyisi tilaa ihan merinäköaloineen. Maailman parasta pääkaupunkia kun joka paikassa pitkin poikin stadia vimmalla rakennetaan.

2. Syksy, ruska ja ruskan värit

Viikolla oli kauniita päiviä, joita luonto sirotteli eteemme. Paljon on keltaa, puhdasta kuin parhain kulta. Erityisesti haavoissa se on säilynyt jo päiviä.

Mutta kuten kaikki, se on vain hetken hurmaa. Juuri nyt vallitseva myrskytuuli mahtaa repiä lehtiä niin, että tie joka juuri on saatu haravoiduksi, on taas kohta keltaisen maton peitossa. Mutta hyväähän liikunta tekee.

Vielä yksinäinen voikukkakin pilkistää jo kasvuaan lopettavan nurmen keskeltä.

Entä sitten pensaitten puna kaikkialla? Punaistakin on ruskassa vaikka miten monta sävyä, kuten keväällä vihreää.

Myös sakura, tuo japaninkirsikka on parhaimmillaan myös ruskan aikana kuten varhain keväällä kukkiessaan. Syntymä on kaunis ja hetken kuolema myös. Eläähän puu onneksemme talven yli. Villiviini taas on karannut metsään ja kietoo siellä puita, kuten vanhoja katajia petolliseen syleilyynsä. Mutta kaunishan sekin on, kelvoton.

Kävin pitkästä aikaa myös joella. Kaislikko on sekin alkanut tummentua; kuukauden päästä se on jo synkänruskeaa, komeaa kuin mikä juuri ennen lumentuloa.

Vettä oli joessa todella vähän, mutta kyllä sitä yhä riittää. Ja syksyn sateet täyttävät sen niin, että vene pitää kiskoa ylös ja vetää korkeammalle kuin ikinä luulisi.

Parina aamuna on aamuruskokin näyttäytynyt naapurin metsän takaa. Punaista sekin. Idästä nousee aurinko ja idässä palaa, mutta sitä en nyt halua ajatella. Maailmassa on muutenkin tarpeeksi ahdistusta kun sitä vain vähänkin alkaa miettiä. Luovuttaa ei tietenkään saa, mutta omasta mielenterveydestäkin on syytä pitää huolta.

3. Ruskaa Talissa

Tennistä olen sentään ehtinyt lyödä ja kuntoni kiittää Anteroa hauskoista peleistä, jotka toivon mukaan jatkuvat vielä kauan. Tennis on minulle se urheilulaji joka ylittää muut, kaikkein monipuolisin. Siinä pitää osata lyödä, liikkua ja käyttää järkeäkin niin nopeasti, ettei koskaan tiedä oikein, millä ilveellä pallon saa takaisin.

Jostain selkärangasta sanaton käsky siihen tulee ja pallo viuhahtaa verkon toiselle puolelle, ellei sitten osu pokaan tai suoraan verkkoon tai mene leveäksi tai pitkäksi. Mutta sekin alkaa tässä iässä enää vain huvittaa. Taakse ovat jääneet tuskaiset väännöt ja pistelaskut jotta voitto tulisi. Nyt pelaan enää vain sydämeni halusta ja jätän irvikamppailut niille, jotka niitä kaipaavat.

Matkalla pysäköintialueelta sisäkentille näkee myös ruskaa ja nämä puut ulkokenttien edessä olivat juuri niin kainoja katselijoita kuin toivoa voi. Neljä puuta, tyhjät ulkokentät. Kaikki ne odottivat kevättä. Kuten minäkin.

4. Virossa jälleen, Pärnussa ensin.

Päätimme tehdä viimeisen vierailun naapurimaahan tänä vuonna kun päivässä on vielä joltisenkin pituutta. Hämärässä ja pimeässä näkee vain valot ja tien. Koska liikumme autolla, ovat maisemat myös tärkeä osa matkantekoa. Tallinna ei kuulu kohteisiin, sillä Eestin pääkaupunki on sekin Helsingin tavoin jo jotain muuta kuin ennen; uudisrakennuksine kaikkineen lähes pelkkä sekasikiö. Kun sen läpi on onnistunut ajamaan, matka vasta alkaa.

Ihmisen silmälle sopivia paikkoja löytää onneksi yhä kaikkialta muualta Eestinmaalla. Ja vaikka pienemmät kaupungit alkavat jo olla tuttuja, voi niistä aina löytää myös jotain kiinnostavaa.

Pärnussa olemme jo käyneet ties kuinka monta kertaa, mutta juuri nyt, kun kesä on ohi, ovat paikat hiljaisia, ihmisiä vähän ja tilaa kuljeksia ja hengittää runsaasti. Kaipa se on korpisuomalaiselle tärkeää? Sellainen minusta, Kallion asfalttipihojen ja katujen kundista on kuin vahingossa tullut.

Suomenlahden ylitys sujui Eckerön paatilla sen kummemmin heiluttamatta vaikka myrskyä oli luvattu. Vettä satoi matkalla, mutta Pärnussa kirkastui.

Rannahotell oli jo suljettu, avattaisiin keväällä, mutta Hedonissa oli tilaa.

Jotenkin täällä haluaa olla meren äärellä. Kun yöllä heräsin, kuulin yhä meren ja aaltojen äänen. Pilkkopimeässäkin tuo Pärnunlahden aava ulappa rauhoitti. Meri saa myrskytä, kunhan mies itse on kumppaninsa kanssa turvassa kiinteällä rannalla.

Pärnu on Pärnu, varsinkin näin syksyllä ja miksei keväälläkin. Teimme pienen retken Endla-teatteriin ja kas, siellä näyteltiin yhä erästä tuttua lastennäytelmää nimeltä Härra Huu. Näkyy menneen jo kaksi vuotta. Pyysin julisteita, kun selvisin hämmennyksestäni ja kas, sain myös. Hienoja ovat, iso ja pienempi juliste kuvattuna yhdessä.

Ensi vuonna herra Huu täyttää 50-vuottaan. Kelpo ikä josta en ole pahoillani. Ihmeellistä että kerran sattumalta ja vahingossa kehittämäni hahmo on jossain yhä hengissä.

Toista lastenkirjaani Hevonen joka hukkasi silmälasinsa valmistellaan parastaikaa uudestaan painoon täällä; se on saanut täällä elää kauan, ilmestyi jo Neuvosto-Eestin aikoina Piret Salurin oivaltavasti kääntämänä 1983. Herrä Huu taas näki päivänvalon kahta vuotta myöhemmin edelleen Piretin toimesta. Tässä kuva siitä; kaikki kolme ensimmäistä Huuta ovat yksissä kansissa ja kirjan hinnaksi on takakanteen painettu 80 kopeekkaa.

Nykyään se voisi olla euroissa 30 luokkaa, ellei enemmänkin. Saa nähdä kuinka paljon Hobune kes kaotas prillid ära maksanee. Sain muuten äsken viestin Pegasuksesta, että Hevonen lähti juuri nyt painoon. Onnea matkaan ihan kaverinsa runoratsun siivin.

Myös kunnioitettavan elämänkumppanin nimikkokatu löytyi. Ei vähä mitään. Vaan onhan Helsingissä toisaalta jo Mäkelänkatu valmiina.

Perjantaiaamulla kävimme uimassa Hedonin kylpylässä. Halli avataan seitsemältä, mutta valoja ei vain tullut. Uimme pimeässä, joten kuviakaan emme saaneet, mutta hyvältä se tuntui.

Alun haparoinnin jälkeen onnistui saunominenkin. Ja sitten oli autuaan lokoisaa olla huoneessa. Aamiaisen ja pienen levon ja työrupeamankin jälkeen suuntasimme kohti Tarttoa Viljandin kautta, jossa pysähtyisimme. Tuttu tie odotti ja tuttu miljöö. Ja silti aina uusi. Niin toden totta on oleva jokaisena elämämme päivänä.

5. Viljandi ja Tartto

Viljandiin poikkesimme ja etsimme turhaan kasvisruokaa tarjoilevaa paikkaa; lihaa löytyi kyllä kaikkialta. Se toi mieleeni Kernun jossa tulomatkalla aina ensiksi pysähdymme. Listalla oli sardellia ja hapankaalia ja vaimoni joka on sardellien ystävä, ilahtui.

Totuus paljastui kun maukkaan hapankaalin kanssa tulikin makkaranpätkiä, joista oli tehty rusetin näköisiä. Koska en ole eestintaitaja piti ihan katsoa Googlen kääntäjästä mistä oli kysymys. Kun kirjoitin makkara, sain eestiksi sanan vorst. Kun kirjoitin eestiksi sardell, sain suomeksi sanan makkara. Näin helposti kala vaihtuu lihaksi. Oppia ikä kaikki.

Hetken yritimme katsoa aasialaisia lounaspaikkoja, mutta luovutimme. Arvoimme lopulta kansoitetun nurkkakahvilan ja teimme siellä sen mitä jaksoimme: söimme pari juustokierrettä ja luumugaletten. Varsinkin jälkimmäinen oli kylläkin hyvää.

Päätimme taas palata Viljandiin kunhan kevät koittaa, yöpyäkin. Kyselin löytyisikö kaupungista ravintolaa sellaiselle joka ei syö vain lihaa ja sain vastaukseksi että Vapauden aukiolla olisi ravintola Fellin, jonka tuntomerkkinä oli sininen uksi.

Katselin netistä ja Viljandista todella löytyi sellainen kahvila: Kohvik Fellin – See sinise uksega.

Uskon sen hyvyyteen, uskomme molemmat. Kun sitä näytti kirjailija Viivi Luik suositelleen miehensä Jaakin kanssa, usko vain vahvistui. Ja miksei siihen auttanut Michelin-tähtikin. Ensi kerralla siis, jos elämä suo, avaamme varmaankin sinisen oven.

Tartossa majoituimme taas Dorpatiin, joka on Ema-joen varrella. Nälkä ajoi liikkeelle heti ja löysimme pienen matkan päästä ranskalaisen patisserien jossa tarjottiin myös ruokaa. Sain kukkakaalia, joka olikin komea annos. Olen nyt syönyt lähinnä kasviksia ja juureksia, papuja ja palkojakin jo nelisen vuotta enkä ole siitäkään pahoillani. Kaikkea rakkaus toisaalta saa aikaan.

Emajoki on Emajoki ja aina muistan siitä Leinon ja Aino Kallaksen ja äskettäin kuolleen Jaan Kaplinskin, kun kuljeskelemme pitkin joenvartta. Tartto on jo suurempi kaupunki, eräänlainen Viron henkinen keskus, ja ihmisiä täällä riittää. Mutta ei heitä aivan kaikkialla näe, kun kauppakeskuksista pääsee.

Vanhassa kaupungissa olikin hiljaista nyt; edes ylioppilaita ei liikuskellut. Mutta myöhemmin iltaisin nuokin kadut kansoittuvat. Me emme sitä kuitenkaan enää näe. Kuten vanhassa lastenkirjassa sanottiin: ”Uni voitti uupuneen pupun.” Voittanee meidätkin.

Eikä enää muuta. Tartossa pimenee. Nuoriso alkaa vasta meluta, viikonloppuisin se tosin kestää läpi yön. Näin saattaa taas käydä. Mutta jos, kestämme senkin. Vähäinen haitta suurten murheiden maailmassa.

Lyhyestä virsi kaunis, vaikka tästä tulikin yllättäen pitkää ja jotenkin hajamielistä tarinointia. Vaan mikä siinäkään. Kaikkea mahtuu elämään ja jokainen lukija voi äänestää jaloillaan tai oikeastaan sormillaan. Huomenna on lauantai ja matka kotiin alkaa. Poissa hyvä, kotona paras? Sen näemme sitten huomenna, kun sen uuden päivän valossa taas näemme.

(7.10.2022)