Vanhassa J. H. Erkon runossa sanotaan, että elämä on loputon, ”se alkaa uuden taistelon”. Helpointa olisi hyväksyä se ja jättää pohdinnat muille. Me kuolemme, jokaikinen meistä, mutta elämä jatkaa kulkuaan aina jossain muodossa ja jossain galaksissa, ulottuvuudessa, asteroidissa, toisessa maailmankaikkeudessa. Ja se siitä sitten. Ei mitään syytä murheeseen, siis?
Minua ei yksittäisen ihmisen elämän loppuminen suretakaan, vaan se, kenelle jää ihmiskunnan paras perintö: taide ja tiede, musiikki ja kirjallisuus. Kun katson parin kolmentuhannen vuoden pituista aikajanaa, se täytyy mitä parhaimmista teoksista ja töistä, joihin jotkut yksilöt ovat uhranneet aikansa ja elämänsä. Keksinnöt ovat nerokkaita pyörästä ja tulenteon taidosta alkaen, uusia leimauksia syntyy joka vuosi. Musiikki soittaa Mozartia ja Bachia, maalaustaide on täynnä Leonardoa ja Vincentiä. Myös kirjallisuuden kohokohtia löytyy Ovidiuksesta ihan nykypäivään saakka jopa sadoittain. Jos luettelisin pelkästään omat suosikkini eli ne joita ilman minun on vaikea elää, muutama sivukaan ei riittäisi. Ja aina löytyy uusia myös nykyisistä, joskin harvemmin.
Kaikkea on, on vielä. Ota ja lue, kuuntele, katso. Vaikka miten yrittäisit, voit nytkin tutkia vain murto-osan siitä hyvästä, mitä esi-isämme ovat luoneet. Mitä sitten nykyajastamme jää, sen näemme vasta sadan vuoden päästä.
Kuvittelen usein aikaa ihmiskunnan jälkeen jos meille niin huonosti kävisi ja näen silloin valppaan torakan katsomassa jotain taidekirjaa Alvar Aallon tai Le Corbusier´n piirtämässä huvilassa. Näky ei itse asiassa huvita, vaikka muistuttaa lastenkirjaa; lähinnä se masentaa. Ja kun tuhat vuotta tuosta torakasta on taas kulunut, kirja on kadonnut jo täysin eikä huvilastakaan ole jäljellä kuin perustus, jos sitäkään. Torakan tilalle voisi laittaa muurahaisen, totalitaarisen järjestelmän esikuvayhteisön. Muurahaisten populaatio on yksi maailman suurimmista, mutta lopputulos olisi sama. Todellinen taide ei myöskään ole koskaan ollut arvossaan diktatuureissa.
Pohjakivet huviloista voisi kaiketi löytää, sillä kivikauden vanhimmat muistomerkit ja monumentit eli rondellit on juuri äsken havaittu ilmasta droneilla, mutta droneja ei silloin enää lennä, en usko torakoiden tai muurahaisten niistä innostuneen.
Silti varsinkin torakat, ydinsaastettakin kestävät, ovat edelleen tallella, näin luulen. Kehittyvätkö ne sitten miljardissa vuodessa ihmiskunnan tasolle, on hyvä kysymys, oppivatko meidän elämästämme koskaan mitään? Miltä torakasta tuntuu katsoa Caravaggion taidetta, jos taulu Narkissos (1599) on vielä jossain olemassa.
Entä kenelle ja miten Sibeliuksen viulukonsertto soi enää silloin. Nyt juuri omissa korvissani kuulen, miten yksinäinen viulu taas kerran matkaa pimeydestä kohti auringon valaisemaa, yhä väliin niin ihanaa ja ihmeellistä maailmaa.
Toisaalta oman maailmamme ja kulttuurien muutos on jo niin valtaisaa, että myös suurin osa ihmiskuntaa suhtautuu äsken mainittuihin mestareihin niin kuin heitä ei koskaan olisi ollutkaan. Vaikka nämä teokset tuotaisiin kaikkien eteen, eivät ne herättäisi sen kummempia tunteita. Massojen kulttuuri hautaa nykyään alleen kaiken kuten muinainen vedenpaisumus Raamatussa, eikä modernia Nooaa ole. Vai onko? Jos, missä arkki, joka todellisen kulttuurin pelastaa.
Uhkia riittää. Myös luonto on keskeistä kulttuuria, elämän käsittämätön monimuotoisuus. En puhu vain eläimistä ja lajien tuhosta, vaan kaikesta mikä kasvaa ja elää – kasveista pienimpiin hyönteisiin.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän näen ja opin ja nykyajan teknisillä apuvälineillä voi nähdä yhä enemmän. Vaimoni makroputkella kuvaamat parittelevat pyjamaluteet olivat minulle laji, jollaista en koskaan ennen ollut nähnyt.
Ihastuin ja käsitin, että kaikkialla, yllä ja alla on elämää, joka voi olla lopulta niin pientä, että vain parhaimmat mikroskoopit sen näyttävät. Kun eliöstä saa kuvan, voivat muutkin kuin tutkijat niitä ihailla.
Tie (tiede) ei lopu eikä pysähdy tähän. Jos ajattelen koko laajenevaa maailmankaikkeutta, ehkä maapallo, tai itse asiassa koko galaksimme, kaunis Maitotiemme tai lempeä Linnunratamme on kaikkeudessa samassa suhteessa muuhun kuin pyjamalude koko Tellukseen. Tai sanotaan vaikka aurinkokuntaan. Itse asiassa ajattelen joskus, että se informaatio joka tulee laajenevan kaikkeuden laidoilta, voi olla miljardeja vuosia vanhaa ja ehkä etäisin kaikkeus on jo alkanut kutistua räjähtääkseen ja uusiutuakseen joskus taas.
Mutta jätetään tämä, koska se ei johda mihinkään nykyisessä todellisuudessa. Miten tahansa, meillä on vain maapallomme ja vain tämä elämä täällä. Karkuun ei pääse kukaan, sillä menemmepä minne vain, kuolema löytää ihmisen Kuustakin – Marsista nyt puhumatta. Elämä jatkuu vain täällä ja vain kauttamme; se jatkuu jälkeentulevissa niin kauan kuin suinkin mahdollista. Sitten on toisten lajien vuoro, lopulta ehkä enää vain alkueläinten tai kenties merien uudenlaisen planktonin.
Ylistän silti maailmaa, vaikka sen pimeä puoli on niin täynnä pahuutta, että se kauhistuttaisi, jos antaisin sen vallata ajatukset. En suostu. Maailma on kaunis, elämä itse on ihme. Kun ajattelen, mitä pelkästään Suomessa olen tähän ikään nähnyt, minut valtaa liikutus ja jonkinlainen armo. Laaja aapasuo soi kuin sinfonia, jos kohta hyttyset saavat juoksemaan pahimman räkän aikaan; näkymä vaaralta tai tunturin laelta kansallispuistossa hellyttää, laineitten liplatus rantakivikossa pienen puhtaan järven rannalla on musiikkia sekin ja muisto lapsuudesta. Ja kun tai jos lapsuuden muisto on hyvä, se voi kantaa ja kannatella ihmistä läpi koko hankalan elämän. Viattomuuden tila on yhtä kuin zen; tekemättä tekeminen teoista suurin.
Mielikuvat alkavat näköjään tulla mieleen, ne suorastaan tulvivat, enkä pidättele niitä. Kaikki muistot ja nykyelämä yhdistyvät samaksi kudelmaksi. Aavaa merta ei koskaan väsy katselemaan. Entä savun tuoksu, kun saunaa lämmitän tai aamusumu laaksossa juuri ennen auringonnousua. Sumu lepää paksuna peittona maailman yllä ja vain talomme on sen yläpuolella pelastuneena kuin ihmeen kautta. Teiden ja polkujen varsilla näen kohta taas syksyn lukkien kutomat verkot, jotka pyydystävät jäistä huurua ja alkavat hennosti kimaltaa. Vaikka yöllä saapuu halla, kukkii tien laidalla viimeinen apila yhä hennon punaisena – siinä pieniä ja katoavia hetkiä omasta mikrokaikkeudestamme.
Nämä tuhannet ja taas tuhannet näyt jotka yhä toistuvat ja uusiutuvat, kertovat minulle, että elämä itse on jumala ja sitä jumalaa palvon. Muuta en tarvitse. En pysty kuvittelemaan vanhaa parrakasta miestä avaruuden äärilaidalle. Kuvissa hänet on pantu istumaan tuoliin meitä miettimään ja tutkimaan, mutta sellainen, symbolinenkaan, ei Jumala voi olla, ei minulle. Mutta jos joku pystyy tuollaisen hyväksymään, se ei ole itseltäni pois. Siitä vain. Maailman pitäisi olla vapaa; toisten ajatusten kieltäminen (paitsi pahuuden) ei käy oikeudenmukaisuuden pirtaan. Kun hyväksyy, vapautuu.
Kaikki siis parhain päin tässä maailmoista parhaimmassa, kuten Voltairen Candidessa sanotaan. Syytä olisi.
Hauskahan tuo mestari Panglossin 1700-luvun lause on, omaankin aikaamme sopiva ironialtaan, vaikka Pangloss oli vain parantumaton optimisti kohtelipa elämä häntä miten tahansa. Ironiaa tarjoaa maailma toisaalta yhä, aina enemmän kuin luulisi. Ei ole rajoja sille mitä täällä tehdään ja keksitään, vaikka ihminen on edelleen sama alkeellinen eläin kuin ennenkin.
Viimeisin ja uusin yritys vanhanaikaisen ihmisyyden polun tukkeeksi on sille ilmestynyt tekoäly, joka alkaa korvata fyysistä ihmistä kaikkialla. Jos pelkäsimme robotteja ennen, miten paljon työttömyyttä tekoäly sitten aiheuttaa. No, se on vielä näkemättä. Mutta ehkä tekoälynkin tulevaa valta-asemaa horjuttaa rajallinen maapallomme. Kaikille eivät maailman resurssit riitä. Avaruudesta luonnonvaroja ei myöskään kannata hakea. Siihen kuluu aina varmuudella enemmän energiaa ja materiaa kuin mitä takaisin saadaan.
Mutta ehkä meillä vielä on aikaa täällä pallomme päällä, ja vaikka ikiliikkujaa ei ole olemassa, sen lähelle voidaan päästä, kun fuusioreaktori viimein on todellisuutta muutenkin kuin kokeellisesti. Se voisi vielä tällä vuosisadalla korvata nykyiset ydinvoimalat, josta voima otetaan fissiomenetelmällä. Fuusiosta ei edes syntyisi vastaavaa jätettä kuin nykyisistä. Se voisi rauhoittaa monia. Verde que te quiero verde – Vihreä, kuinka rakastankaan sinua, vihreä, kuten Lorca kirjoitti.
Uskon siis edelleen tieteen kehitykseen, varsinkin hyvässä. Kaikessa, myös tieteen saavutuksissa on kuitenkin kaksi puolta. Fissiosta on kehitetty myös sen toinen, meille vielä pahempi versio: ydinase, atomipommi. Toivottavasti sitä ei sentään enää koskaan käytetä samaan tapaan kuin toisen maailmansodan lopulla. Mutta kaikkea voi valitettavasti odottaa, todella hullu voi vain ihminen olla.
Maailma on jatkuva näytelmä, jota käsikirjoittaa usein joku muu kuin me itse. Shakespearen synkkyys pahimmillaankaan ei ole mitään tämän näytelmän keskeisiin konniin ja heidän juoniinsa verrattuna. Mutta en edes nyt pidä kaikkea menetettynä. Ihminen on mielestäni aina tekoälyä kekseliäämpi, sillä me osaamme paitsi uskoa, myös toivoa, rakastaa, epäillä, improvisoida ja ennakoida, muuttaa myös mieltä noin vain. Osaamme onneksemme myös laatia vuorosanoja itsekin ja joskus saada aikaan kokonaisen näytöksen, jopa uuden näytelmän.
Esirippu nousee. Kesäyön uni, keskikesän aika on käsillä. Valoa on taivaan ja maan täydeltä. Kaukana horisontissa on mustia pilviä, mutta emme anna niiden nousta taivaalle aurinkoa peittämään, me vain estämme sen.
Miten? Ajatuksen voimalla. Ajatuksista, omasta päästä lähtee kaikki, myös kaikki hyvä. Niin yksinkertaista tämä on, elämää on yhä. Jokainen joka hyvään uskoo, pelastuu eikä siihen tarvita edes pyhiä kirjoja. Riittää, kun kuuntelemme oman järkemme ääntä.
(24.9.2022)