Puilla on usein enemmän vuosia elämässään kuin ihmisillä. Edellyttäen tietenkin, että ne ovat saaneet vapaasti kasvaa eivätkä ole talousmetsien puita, jotka muistuttavat turkiseläimiä häkeissään. Kun tarhattu puu on kasvanut mittaansa, se kaadetaan ja tilalle istutetaan uusi taimi. Ja sama tarhaus alkaa taas alusta.
Tahdon siksi puhua muista puista, oikeista ja todellisista, luonnossa vapaasti omin päin kasvavista: villeistä, oudoista, persoonallisista. Metsästä joka huokuu elämää ja huokailee tuulessa kuin ihminen. Metsästä, jossa kasvavat sienet ja marjat; metsästä, joka on kaikenlaisten lintujen ja eläinten koti ja suoja. Metsästä, joka on myös ihmiselle suopea. ”Metsä poikiansa suojelee”, kirjoitti jo Aleksis Kivi ja sai sinne veljeksille aikaan sijaiskodin.
Monella ikimetsän vanhalla puulla olisi varmasti paljonkin kerrottavaa, me vain toistaiseksi harvoin ymmärrämme puitten puhetta. Ne eivät muodosta sanoja ja lauseita sinänsä, vaan tunteita. Kuulijasta ja katsojasta riippuu, millaisia kertomuksia hän puilta niiden luona ja seassa kulkiessaan kuulee.
Vanhimmat puumme Suomessa ovat katsoneet ihmisten kehitystä täällä monia satoja vuosia. Maailmalla sitten jopa tuhansia. Se on saavutus, johon ihminen ei koskaan yllä. Libanonin seetrit elivät jo Raamatussa; Amerikassa punapuut voivat myös tulla kaksituhatta vuotta vanhoiksi. Italiassa vanhimmat vastaavanikäiset oliivipuut tekevät yhä satoa, vaikka niiden runkoja on aika vääntänyt sadoille mutkille ja ne ovat täynnä koloja. Saavutus, jonka edessä nostaisin hattua, jos sellaista kantaisin.
Monet kaatavat puita surutta, vaikka ne ovat myös ihmiskunnan keuhkoja, kun luovuttavat meille happea ja sitovat itseensä hiilidioksidia. Istuta monta puuta, jos joudut kaatamaan yhden, voisi olla laki jopa Amazonin seudulla, mutta ei. Puihin verrattuna ihminen on sittenkin vain itsekäs eläin, jonka luonnon ja elämän ymmärrystä on kannan vain kasvaessa yhä vaikeampi kehittää. Syö tai tule syödyksi on vanha villieläinten laki, joka näyttäisi nykyään koskevan myös puita, joita sademetsissä surutta kaikkialla kaadetaan.
Toki tajuan, että tarvitsemme puuta rakentamiseen ja paperin tekemiseen ja myös lämmönlähteeksi; onhan meidänkin talossamme pihasauna puukiukaineen ja iso uuni talven pakkasten suojaksi. Nykyään puusta kehitetään myös muovin korviketta ja herra ties mitä. Puusta voidaan näköjään valmistaa vaikka koneita, mutta raaka-aineen käytön lisääminen tuntuu hyvältä vain, jos puiden hakkuu tapahtuu luonnollisen kasvun rajoissa.
Rauhoita metsää, niin rauhoitat sieluasi. Istuta puu, niin teet hyvän ja tulevaisuuteen tähtäävän työn. Kaikkea tällaista voisimme pyytää, harvaan pyyntöön vastataan. Mutta vastata pitäisi. Puu kasvaa pituuteensa etelässä ehkä 40 vuodessa, pohjoisesssa tuplasti sen. Moottorisaha kaataa sen muutamassa minuutissa – allekin, rungon paksuudesta riippuen. Jo tässä riittäisi miettimistä kyllin.
Jokaisella vanhasta metsästä pitävällä ihmisellä lienee lempipuunsa ja -lajinsa. Itse olen aina pitänyt männyistä, niitä oli lapsuuden kesäsaaren kalliolla. Haavikko kirjoitti runossaan ikään kuin niukasti: ”Mänty on kaunis puu”, mutta runollisempaa jatkoa toteamukseen toki seurasi. Gallen-Kallelalle mänty hohti metsässä, muistaakseni tällaisena: ”Perkele, punaisena”. Tätä Gallen selitteli Leinolle kiihtyneenä; ehkäpä herrat olivat myös pikku päissään. Suotakoon. Olihan kyseessä kuitenkin Suomemme omanlaisen ja -laatuisen luonnon ihailu.
Minulle kaikkein rakkain mänty on ikivanha ja vääntynyt, sellainen jolla on elämää enää vain latvustossa ja joka seisoo usein yksin alttiina jokaiselle tuulelle ja viimalle, joita se on vuosisatoja saanut kestää.
Se tuo mieleen Pekka Halosen rahapuun, joka Halosenniemessä kasvoi ja jota Halonen rahapulassaan aina maalasi, jotta suuri perhe saisi nopeasti pätäkkää ruokaa ostaakseen; puutauluilla kun oli varmaa menekkiä. Miljoonamännyksi sitä lapset kutsuivat. Halosen vanha rahapuu on jo kaatunut, mutta aivan niemen kärjessä kasvaa taas lähes kaltainen; perillinen. Käykää katsomassa ja poiketkaa myös taloon sen hienoa taidetta ihailemaan.
Vastaavia vanhoja käppyrämäntyjä on Suomessa siellä täällä. Täällä yksi rahapuun klooni kasvaa Pusulantien kupeella, paikassa johon johtaa tie myös Saukkolasta ja jatkaa siitä Karkkilaan. Olen katsonut tuota vanhusta kohta 40 vuotta ja vaikka se aina vaikuttaa siltä kuin tekisi pikaista kuolemaa, osa siitä on yhä elossa. Veikkaisin puun iäksi vähintään pariasataa vuotta, ehkä enempääkin. Sen saa selville kuitenkin vasta, kun puu kuolee ja kaadetaan ja pilkotaan ja vuosirenkaat lasketaan. Vielä ei onneksi ole se aika.
Tällaisten mäntyjen kasvupaikat ovat itse asiassa usein hankalia. Multaa on vähän, juuria on ollut pakko työntää ties mihin kallionhalkeamiin ja koloihin. Niukkuusko antaa siis pitemmän iän kuin yltäkylläinen musta maa? Ehkä. Paavolan noin 600-vuotias tammi on esimerkki siitäkin; valtava tammi kasvaa kallion päällä mutta on jo Agricolan aikojen alussa saanut ulotetuksi juurensa ympäröivään niittyyn. Niukkuuden tai kohtuuden hyvyys voisi päteä myös ihmiseen, kunhan tämä sentään jotain ravintoa löytää. Rasvaisten pitopöytien ystävät pääsevät usein hengestään laihempia tovereitaan aiemmin.
Havupuut ovat ikivihreitä ja ehkä myös siksi minun suosiossani. Kuusi toisaalta ei, jos kohta juuri sitä etelästä saapuneet kirjanpainajat rakastavat ja nävertävät kuusten kauhuksi ja kuolemaksi. Kuusi on myös puu joka kykenee kasvamaan muitten puitten varjossa, mutta suureksi päästyään varjostaa toisten kavua niin, että se tykkänään loppuu; kuusen alle joutuneet taimet tukehtuvat. Kuuset ovat metsien rosvoja siis, laillaan. Mutta hautuumaan kapeat kuuset taas surumielisiä ja hienostuneita – kuin viestejä kohti taivasta.
Entä sitten kataja, tuo jalo juniper! Täällä meillä niitä, vanhoja ja jykeviä, kasvaa melkein kaikkialla. Vanhin katajamme on sekin lähes kuusisataavuotias (asiantuntijan arvio). Se on ollut kaikista mäkemme puista itselleni rakkain, mutta sai itiötaudin ja enää vain parissa oksassa latvassa on haihtuvaa vihreää.
En kuitenkaan henno kaataa sitä, vaan annan olla. Ehkä sen juurelle voisi istuttaa humalaa tai villiviiniä, jotka ikään kuin kietoisivat tuon vanhuksen syleilyynsä ja antaisivat sille uuden elämän. Symbolinen ajatus, metafora, joka koskee jotenkin myös itseäni.
Lehtikuusista pidän myös vaikka ne karistavatkin neulasensa. Vuorijalava löytyy niinikään tuolta alhaalta, niinipuut (metsälehmukset) ovat taas mäkemme kalliota ympäröivä puulaji, joka menestyy, koska kallion juurella ei kilpailijoita pahemmin ole. Useat niinipuista ovat jo paljon yli satavuotiaita ja jälkikasvua ilmestyy kaikkialle. En ole siitä pahoillani. Meillä luonto valitsee ja metsä hoitaa itse itsensä, pari polkua täytyy vain edes jotenkin pitää kulkukunnossa, mutta siinä kaikki. Ja nykyään sen tekevät myös hirvet, peurat ja kauriit, jotka täällä näkyvät myös viihtyvän.
Paikkamme on luonnon oma arboretum, jonne olen itse tuonut ja istuttanut vain muutaman uuden lajin; mäki on kalliota, mutta silti samalla kuitenkin kuin lehto, koska siihen on aikojen alussa ajettu suomaata alempaa. Vanha kivikautinen asuinpaikka on ollut tässä myös, elämä toimestamme jatkuu siten jokseenkin samalla lailla kuin tuhansia vuosia sitten kun tekniikan kehitystä ei oteta huomioon. Uskon, että monien puulajiemme esi-isät ovat täällä eläneet rauhassa kivikautisten asukkaiden kanssa, toki antaen myös apuaan heille silloin kun sitä on tarvittu.
Puun elämä on maapallolla ollut jo pitkä ja jatkuu vielä kauan, ellei ihmiskunta lopulta hakkaa kaikkea nurin niin kuin viikingit Islannin metsiä saaden aikaan siellä vallitsevan nykyisen autiuden.
Mutta en vaivu vielä murheeseen, vaan ajattelen, että metsittyminen jatkuu kyllä sitten taas kun ihmiskunta katoaa tai dramaattisesti pienenee ja taantuu (mikä on minun dystopiani). Aina jossain jokin puuyksilö säilyy ja siementää, kuten ehkä ihminenkin. Ja aina jostain löytyy paikka, jossa yksi siemenistä alkaa kasvaa uudeksi puuksi.
Palaan tämän ajatuksen myötä johonkin, joka on jo aikaa sitten jäänyt taakse. Ole kiltti, lue minut oli nimeltään ensimmäinen kirja, jonka vapaana kirjailijana kirjoitin tammikuussa vuonna 1989. Se oli satu lapsille, mutta ehkä myös kertomus aikuisille. Siinä kuvattiin, miten puunsiemen löysi paikan kasvaa ja varttui kuin varttuikin puuksi ja miten sen oksilta ja lehdiltä löytyi ja löytyy edelleen luettavaa jokaiselle, joka siitä kiinnostuu.
Itse ainakin luen yhä paitsi kirjoja, myös puita; luen ja rakastan ja kuuntelen niidenkin kertomuksia. Niin kuin sienet eivät voi elää ilman puita eivätkä puut ilman sienten rihmastoja, niin myös ihmisen ja puun kohtalot liittyvät saumattomasti yhteen näkymättömin langoin. Minulle tuossa ajatuksessa on enemmän kuin tarpeeksi viitettä siitä, millaisia toimia täällä maailmassa juuri nyt myös tarvitaan.
(17.9.2022)