Impressioita, kuvia

Onneksi on Viro, lähialue ja sukulaiskansa. Onneksi pääkaupunkien välillä liikkuu lauttoja joille vielä mahtuu ja on myös vanhahko auto joka sentään yhä liikkuu. Bensan hinta ei Virossakaan ole juuri halvempaa kuin kodumaassamme, vaan eivätpä välimatkat Virossa ole sellaisia, että menovettä liikoja kuluisi. Pieni maa, hyvät tiet. Eikä siinä kaikki: myös katsottavaa löytyy – kattohaikaroiden pesistä alkaen.

Otsikon muoto on Nabokovia, hänen tusinastaan, jossa oli kolmetoista kertomusta. Entäpä kerran Aleppossa, siinä tusinaan kuulunut novelli, jos kohta nimen muoto on sittenkin muistinvarainen. Aleppoon matkustaminen taitaa nykyään olla lähes mahdotonta myös tuon maailmanosan sotaisan tilanteen takia, mutta Viljandiin pääsee helpommin; sinne on Tallinnasta maanteitse 158 kilometriä.

Pari kertaa olemme siellä vain pysähtyneet, kun olemme ajaneet Tartosta Pärnuun tai päinvastoin, mutta nyt päätimme tutkia paikkaa tarkemmin. Tartto tunnetaan, Pärnu tunnetaan ja Tallinnassa ei enää edes haluta viipyä, mutta maaseutu on aina ilo silmälle; uusi on uutta. Miksei Viljandi siis? Syteen tai saveen, kokea pitää. Vasta sitten tietää, mitä.

Joskus pelkkä maantieltä poikkeama antaa jo uuden näkymän: vanhat puut, moisioiden merkit. Kartanoiden entisajan loisto on usein jo kadonnut, mutta jättänyt puut, mykät todistajat, yhä vain kasvamaan. Joku niistä voi elää satoja ja taas satoja vuosia.

Viljandissa viivähdimme nyt kerrankin kunnolla ennen Pärnuun menoa; jalkaannuimme vähän kaikkialle. Järvi kiinnosti, mutta varsinkin vanhat talot. Kuvasin vaimoa, joka kuitenkin halusi, että kuvaan pelkkää taloa. Kuvasin lopulta molempia, talo toki pääosassa.

Kun Viljandin vanhaa kaupunkiasutusta tutki ja eteni jalkaisin, näki aina vain enemmän. Ja enemmän. Ja taas vähän enemmän.

Puutalojen seinien rappeutunutkin kauneus on kauneutta parhaimmillaan. Kuin tauluja, jota parempia on monen modenistin vaikea tehdä.

Tässä ajan maalaamaa seinää myös enteilevän numeron kanssa.

Ja tässä lopulta jopa oma hahmoni. Varjo näyttää hieman murheelliselta, vaikka miehen mieli oli tosiasiassa pelkkää aurinkoa.

Seurasimme tietä, joka johti linnoituskukkulalle, korkealle kuin mikä. Alhaalla peilautui tyyni järvi, kapea ja pitkä.

’Kun sinne laskeuduimme, näimme, miten nuoria opetettiin soutamaan. Outoa, mutta huliganismia saati graffitteja emme nähneet missään. Unta vai totta?

Ehkä kaupungissa vielä osattiin vaalia vanhaa; myös nuoret osasivat sen. Opin broshyyristä, että kaupungilla on ikää vaatimattomat 700 vuotta. Monen valtakunnan alle on Viro jäänyt, saksalaisten ja venäläisten varsinkin, mutta on jo toisen kerran itsenäinen.

Siinä saavutus jota kunnioittaa; kansan koko ei sittenkään aina määrää tulosta. Tässä mielessä Viro vertautuu Islantiin, jolla on kuitenkin ollut se etu puolellaan, että sitä ympäröi myrskyinen Atlantin valtameri.

Pärnuun oli Viljandista jokseenkin tunnin ajomatka. Lähellä Virossa on kaikki. Poikkesimme välillä isolta tieltä ja eksyimme pieniin kaupunkeihin, joiden idylli, kuten Kilingi-Nõmmen, saattaa ehkä olla vain katsojan silmässä, sillä elinehtojen ankaruus löytynee taaempaa, jos pintaa alkaisi raaputtaa. Hinnat ovat yhä vaatimattomat, vaikka Viron inflaatio on yksi suurimmista Euroopassa. Silti turisti tuntee lievää häpeää, kun syö ja juo kunnon aterian maksamatta siitä paljoakaan; joskus vain suomalaisen cappucinokupillisen verran.

Pärnussa yövyimme Rannahotellissa, kuten lähes aina.  Sen vanha funkkis on kertakaikkiaan kutsuvaa; hotellia ei tulisi mieleenkään vaihtaa, mutta korona-aikana se oli talvet kiinni. Vaikka korona yhä on voimissaan, siitä ei ole enää missään mitään havaintoa; Ukrainan sota saa syystä kyllä kaiken huomion.

Huoneemme vieressä sijaitsi Lennart Meren nimellä kulkeva valtaisa sviitti. Lennart oli uuden itsenäisyyden ajan ensimmäinen presidentti, johon tutustuin jo kauan sitten, kun suomalainen kirjalilijavaltuuskunta vieraili Venäjällä ja Moldaviassakin. Lennart, silloinen kirjailija, oli mukana tuolloin Eestinmaan miehenä. Hyvin hänelle sopi myös presidentin rooli Kadriorgin palatsissa sitten.

Lennart on jo kuollut, mutta muistonsa elää. Varsinkin täällä, kun kuljin sviitin ohi. Osa siitä näkyy kuvassa. Loppu on kuitenkin rantaa ja merta; Pärnun suurinta valttikorttia.

Meri on meri. Ja jostain syystä juuri tuona päivänä rannalla lennätettiin valtaisia määrä isoja leijoja. Ehkä siksi että merellä kaukana oli yhtä suuri määrä optimistijollia kilpailemassa.

Näky miellytti. Hoia merd eli Pidä huoli merestä julisteita näkee täällä myös usein eikä syyttä. Jos meri kuolee, ei ihmisellekään hyvin käy.

Aamulla aikaisin kuljeskelimme vielä hetken Pärnun Rantapuistossa. Aurinko nousi ja siilautui puitten väleistä. Otin kuvan.

Ja toisen. Ja sitten vielä kolmannen. Pakko oli kuvata jotain näin ihmeellistä. Myös kuva on joskus täynnä sanoja, jotka katsojan täytyy itse kaivaa mielestään.

Kotona meitä odotti yhä kesä, jonka uskoi jo menneen. Aurinko lämmitti. Ilm oli ilus eli sää todellakin oli kaunis, ja sitten laskeutui kirkas yö. Kun aamuyöllä havahduin, näin myös laaksomme yllä kuun, joka edelleen oli lähes täysi. Kamerana oli vain puhelin, sain otetuksi kuvan, johon viikonloput tunnelmat tiivistyivät. Vaikka matka olisi kuinka hyvä, kotiinpaluu tuntuu sittenkin aina voittavan sen.

(11.9.2022)