Niinpä. Shakespeare sen jo tiesi yli 400 vuotta sitten: ”Words, words, words…” vastasi Hamlet Poloniukselle, joka kysyi mitä tämä luki. Sanoja… Vastauksen on tulkittu merkitsevän, etteivät sanat tarkoita mitään, mutta voihan sen nähdä toisinkin. Näin vastataan idiootille, joka ei ymmärrä lukemisen merkitystä.

Maailma on täynnä myös merkityksellisiä sanoja. Tosin myöhemminkin Hamlet sanoo näin: ”Out, out brief candle. Told by an idiot, full of sound and fury, Signifying nothing.” Mutta silloinkin sanat, vaikka täynnä ääntä ja vimmaa, eivät merkitse mitään, koska niiden puhuja ei käsitä niiden todellista merkitystä. Ja kynttilänpätkä sammuu. Lopullisesti.

Kauan sitten, kun olin vielä nuori, julkaistiin Otavassa kirja nimeltä Minkä varassa jaksan elää. Se oli kokoelma erilaisten ihmisten ajatuksia siitä, mikä piti heitä elämässä pystyssä. Teoksen toimitti Salme Saure ja se oli aikanaan menestys. Opuksesta en muista enää kuin nimen, mutta jo se on merkityksellinen. Itse jaksan elää juuri sanojen varassa ja avulla.

On väliä sillä, millaisia sanat ovat. Vaimoani lohdutan usein lausein, jotka elämän varrella olen oppinut ja jotka ovat itseäni kannatelleet. Seuraavaksi niistä muutama.

William Blaken aforismit lahjoitti minulle aikanaan niiden kääntäjä Tuomas Anhava (Taivaan ja helvetin avioliitto), ja luin sitten niitä paljonkin, koska toisen esikoisromaanini nimi löytyi siitä: ”Kylliksi! tai Liikaa!” Heti perään seuraisi mielessäni tämä: ”Sama laki Leijonalle ja Härälle on sortoa!” En tosin ole varma kirjoitettiinko Leijona ja Härkä isolla myös suomeksi. Lausetta käytämme perheessä nykyään näin: ”Sama laki Kauriille ja Leijonalle on sortoa.” Itse olen horoskoopiltani leijona, joten ajatuksen sisältöä lienee turha selittää.

Lohduttavin Blaken lause, vaimoni mielestä, on usein jo ennen häntä siteeraamani totuus, tai ainakin ajatus jota pidän osuvana: ”Kuuntele hölmön moitetta, se on ruhtinaallista imartelua.” Siihen on hauska lisätä Stanislaw Jerzy Lecin, tuon puolalaisen satiirikon toteamus: ”Jokainen löyhkä joka taistelee tuuletinta vastaan luulee olevansa Don Quijote.”

Joskus yksi sanakin sopii kuin se Babelin piste, joka lävistää ihmisen paremmin kuin luoti. Ja äkkiä kuuluu vierestä hellyttävä sähähdys: ”Perkele!”, kun kuumeinen vaimoni sählää puhelimensa kanssa. Se sana on nyt paikallaan, jos mikä.

Minkä varassa jaksamme nykyään elää? Hyvä kysymys, johon toivoisi vastausta muiltakin kuin itseltään. Maailma tyhmistyy, toden totta, en usko olevani ainoa joka on tätä mieltä. Nuoriso voi syyttää minua iästä ja siitä että olen vanhahko ja horisen. Mutta yhtä hyvin voisi sanoa, että nuorilta puuttuu kokemus, joka on elämälle välttämätön. Ilman kokemusta olemme kaarnaveneitä vailla peräsintä. Ja tuntuu kyllä, että elämänkokemusta puuttuu usein myös vanhemmiltakin: tasainen tie ei mihinkään vie.  –Toteamukset tulin naputelleeksi tähän ihan itse. Päästä käsin, kuten Martti Huuhaa Innanen aikanaan totesi. Yritänkö näillä pyrkiä ihan viisauteen saakka?

Suomen kansan vanhat viisaudet ovat luku sinänsä. Aina voi aloittaa Agricolasta, päätyä aika nopeasti Kalevalaan (”Alahall´on allin mieli”)  ja siitä heti Kiveen: ”Tyhmyydelle minä olen vihainen ja äreä kuin rakkikoira,” mutta lause kyllä jatkuu näin, sovittelevasti: ”mutta viisaus ei ole kaikille annettu.”

Voi Kivi sinua. Aina ilahdun, kun tekstejäsi luen ja tutkistelen niitä mielessäni: ”Leipä on luotu meille syötäväksi, vesi juotavaksi, vaikka ihmissuku, tämä kurja ihmissuku, on kenties ijankaikkisesti eksynyt luonnon tieltä.”  

    Entäs tämä: ”Ihminen on poiskadonnut lammas. Mutta yksi naukki, hyvä kanttoori, ei tee pahaa, vaan antaapa meille uusia voimia.”

     Mutta murheelliseen toteamukseen on sittenkin taas päädyttävä, ei auta mikään. Yksinkertaisesti näin, yhä vain: ”Ihmissuvun tyhmyys on suuri ja ympäri mailmaa mainittu asia.”

Hyviä osuvia lauseita, aforsimeja ja toteamuksia löytyy maailmasta sadoin tuhansin. Onneksi niin. Runoudella ja mietteillä ei ole rajoja, kielistä puhumattakaan. Miten lienee, ennen osattiin sittenkin asettaa sanoja sattuvasti ja satuttavasti. Näin sivalsi esimerkiksi Croucho Marx, ei sukua Karlille: ”Kieltäydyn liittymästä sellaiseen klubiin, joka tahtoo minut jäsenekseen.”

   Siinä ensimmäinen ja tässä toinen: ”Nämä ovat minun periaatteitani ja jos et pidä niistä… no, minulla on muitakin.”

     Hauskuutta voi sitäkin hakea Crouchon tavoin: ”Jokaisen menestyvän miehen takana on nainen ja tämän naisen takana miehen vaimo.”

    Vakavuus on mahdollista myös humoristille: ”Minulla, ei tapahtumilla, on valta tehdä tästä päivästä onnellinen tai onneton. Voin itse valita kumman haluan. Eilinen on kuollut, huominen ei ole vielä täällä. Minulla on vain yksi päivä, tämä päivä, ja aion olla onnellinen sen kanssa.”

    Mutta sitten sarkasmi saa taas vallan. Tuttu tunne: ”Minulla oli erittäin onnistunut ilta, mutta tämä ei ollut sellainen.”

Karl taas oli toki vakavampi kuin sukunimikaimansa. Karl Marxilla on hauta ja paasi Lontoossa ja nimi historiassa kommunismin aatteen luojana.

Aatteessa ei olekaan mitään vikaa, mutta toteutukset ovat kaikki epäonnistuneet (kuten kyllä myös nykyinen vulgaarikapitalismi). Monet hänen lauseensa osoittavat kyllä miehen miettineen paljon. Kas näin: ”Kultakin kykyjensä, kullekin tarpeensa mukaan.” Tämä lienee yksi tunnetuimpia Marxin lauseista. Seuraava taas on ajankohtaisempi nyt kuin koskaan: ”Kansa, joka orjuuttaa toista kansaa, takoo omia kahleitaan.”

   Pidän tätä lausetta yhä vain todellisempana. Raha tuhoaa myös kulttuurin, minkä alkava rappio on jo nähtävissä: ”Raha syöksee valtaistuimelta kaikki ihmisen jumalat ja tekee niistä kauppatavaraa.”

   Seuraava toteamus voisi olla satiirinen, ellei mies olisi ollut tosissaan: ”Tiedän vain sen, että itse en ole marxilainen.”

   Ja sitten, hyväksi lopuksi: ”Viimeiset sanat ovat niitä typeryksiä varten, jotka eivät ole sanoneet eläessään tarpeeksi.”

Viimeisistä sanoista pidän silti. Esimerkiksi Gogolin huudahduksesta: ”Tuokaa tikapuut!” Pitää ehkä tietää, että kuolevaa hoitavat lääkärit olivat käyttäneet iilimatoja miekkosen parantamiseksi ja niitä Gogol selvästikin halusi paeta.

Tshehov puolestaan totesi Badenweilerissa ensin: ”Ich sterbe.” Hän, lääkäri, halusi kertoa sen saksalaiselle kollegalleen, joka oli kutsuttu vaimon toimesta paikalle. Keuhkotautiselle ei ollut parannusta, niinpä kollega pyysi tuomaan edes shamppanjaa. Tshehov joi ja sanoi sitten: ”Enpä olekaan pitkään aikaan juonut shamppanjaa.” Ja kuoli.

Näiden kahden venäläisen tuotantoa ja merkitystä ei pysty himmentämään edes Putin. Toki muitakin vastaavia Venäjältä löytyy, myös maalaustaiteen (vaikkapa Andrei Rublev, Levitan, Malevitsh) tai musiikin (esimerkiksi Tshaikovski, Sostakovitsh, Rahmaninov) sfääreistä. Runoudessa sitten Pushkin, totta kai, mutta myös 1900-luvulta etenkin Anna Ahmatova.

Näin nuori Ahmatova kirjoitti 1911 (suomennos omani):

”Elän kuin käki kellossa,

en kadehdi metsän lintuja.

Kukun, kun vedetään ketjusta.

Tiedätkö, kohtaloa sellaista

vain viholliselle voi toivoa.”

Sfäärejä riittää, joka kulttuurilla on tai on ollut oma kukoistuskautensa; kultakausi. Mennyt on mennyttä, mutta kaikessa taiteessa mennytkin elää, kunhan se on taiten ja vilpittömästi aikanaan tehty. Se jos mikä on ihmiskunnan lahja itselleen. ”Ihanaisesti riemuitsevaa sielua ei mikään voi kahlita”, kuten kirjoitti alati ajassa oleva William Blake.

On aamu aikainen, vaan linnut täällä jo vähissä jyviä löytääkseen. Suolla häärää kuitenkin kurkiperhe ja ilmoittaa huudoillaan syksyn lähestyvän. Vielä ei voi nousta siiville, koska kahden lapsen siivet eivät yksinkertaisesti kanna. Mutta pian kantavat, sillä ruoka vahvistaa. Ja kun tulee kunnon pohjoistuuli, kurkiaurat kokoontuvat ja alkavat meren ylityksen ja liitävät ”yli päämme pois”.

Niin syksy saa, tulee vaikkei saisikaan. ”Punertaa marjat pihlajan”, jos kohta vähän niitä tänä vuonna on. Nämä loput sitaatit ovat tunnetusta laulusta ja joskus banaalikin voi olla hyvää. Vanhaa viisua laulaisin ihan ääneen, mutta on parasta lopettaa. Siihen löytyy syy tuosta ihan viereltä.

(9.9.2022)