Kappelin edessä seisoi tiivis joukko mustiin pukeutuneita ihmisiä, kun kävelin sinne hautuumaan halki. Olin ehtinyt käydä äidin haudalla, laittanut sinne pienen violetin syklaamin ja miettinyt äitiä hetken. Enhän ollut haudalla yli puoleen vuoteen käynytkään, ajatellut vain. Hoitamatta se oli jäänyt.

    Äidin kuolemasta oli jo kolmekymmentä vuotta ja silti muistin hänet yhä. Hän tahtoi kaikille hyvää, muttei oikein tiennyt miten tehdä sitä ja epäonnistui lähes aina. Äiti oli silti äiti, olipa millainen tahansa. Parhaat muistot hänestä olivat varhaisesta lapsuudesta ja sitten kuolemansa läheltä. Ympyrät toden totta kiertyvät umpeen.

    Olin myös ennen hautajaisia kävellyt siellä täällä Hietaniemen ikivanhojen hautojen lomassa ja miettinyt muita tuttuja tai oikeammin kirjailijoita, joiden tuotannosta oli tullut läheinen. Äidiltä jäivät hänen sanansa muistiin, kirjailijoilta kirjat, monet niistä yhä luettavia, runot varsinkin. He olivat eläneet ja sitten kuolleet, kuten kuolisi meistä jokainen. Heidät oli haudattu ja heitä oli surtu, monia paljon, kunnes aika muutti senkin. Mutta hauta ja kivi tai risti sen päällä ja siinä nimi olivat jäljellä ja kertoivat yhä jotain niille, jotka nimen tunsivat.

    Nyt olisi vuorossa vanhan ystävän täysin odottamaton hautaaminen.

    Ystävyys on sana jolla voi olla monta sisältöä, kirjo on totisesti laaja. Sanaa voi kukin käyttää mielensä mukaan, mutta paras ystävä on harvinainen käsite karussa todellisuudessa, monella ei ole ainoatakaan. Kuka kenelle mitäkin merkitsee, sen tietää lopulta vain ihminen itse. Toisen tunteita saattaa vain arvailla.

   On olemassa ystäviä, joita ei oikeastaan koskaan tapaa ja sellaisia, joita näkee ehkä kerran vuodessa. On olemassa tovereita tai tuttuja, joista pitää, mutta joita ei näe senkään vertaa. Silti jonkinasteinen tuttuuden tunne säilyy ja eräänlainen sympatia myös; myötätuntokin, jos se on aiheellista.

   Siinä ei tietenkään ole kaikki. Löytyi toki myös sellaisia ystäviä, jotka tunsin todella hyvin, ihmisiä, joita tapasin ja joiden kanssa yhteys säilyi, jos sitten aikaa myöten ei enää muu, niin edes kirjallinen. Tämä äsken kuollut ystävä kuului joukkoon. Me näimme toisiamme silloin tällöin, kahvittelimme ja löimme tennistäkin, mutta emme koskaan pelanneet pisteistä; treenasimme vain. Olin tuntenut hänet jo 35 vuotta ja ajatellut tuntevani vielä kauan. Hän jos kuka oli kuulunut pysyvään, alati pystyssä seisovaan kaartiin.

   Jälleen yksi siitä oli kaatunut ja poissa. Jäljellä oli yhä vähemmän ja vähemmän. Sitten autio maa.

  Näissä mietteissä lähestyin saattojoukkoa. Mustia pukuja, mustaa kuin korpeilla tai variksilla. Mutta parempi niin. On hyvä, että kuolemaa kunnioitetaan, ajattelin; että edes joitain vanhoja tapoja oli yhä olemassa. Tavat voivat nuoresta tuntua hulluilta, mutta niissä on mukana ikiaikojen lähes pyhää viisautta. Sen ehkä oppii ja ymmärtää vuosien myötä, jos elää vähänkin koukeroisempaa elämää. Mäki opettaa, tasainen ei.

  Joitain saattojoukosta tunsin, pari niinkin hyvin, että saatoin noin vain ruveta puhumaan heidän kanssaan. Ystäviä, vielä läheisempiä kuolleelle kuin mikä itse olin ollut. Yksi heistä kertoi, että he olivat pelanneet tennistä samana päivänä. Kuollut toverimme oli ensimmäisen kerran elämässään voittanut hänet tie-breakessä ja poistunut paikalta nopeasti ja todella tyytyväisenä, lähtenyt ajamaan maaseutukotiin. Mutta matka oli jäänyt kesken ja muutaman tunnin päästä hän oli kuollut.

  Mietin sitäkin. Lähtö tuli, joskin ystävämme kuoli voittajana, saappaat jalassa. Toisaalta edessä olisi voinut olla vielä pitkä vastaavien otteluiden sarja, oman perhe-elämän hyvyydestä puhumattakaan. Sillä vainaja rakasti perhettään, sen tiesin, ja senkin, että perhe rakasti häntä. Myös täällä sen koki, sanoja ei tarvittu. Joskus ihmisellä voi olla edes hiven koiran vaistosta.

    Istuin tutun vieressä kappelin takaosassa ja menimme mekin lopulta yhdessä arkulle. Olimme kukkien viimeiset laskijat. Tavallisesti saatoin arkulla puhua pari sanaa, mutta äkkiä tuntui, ettei se sopinut tämän tilaisuuden henkeen. Vaikenemisen kulttuuri, mutta juuri nyt se ei tuntunut pahalta. Hiljaisuuskin on musiikin osa.

    Jos lähtö oli ollut nopea, tilaisuuden kesto sopi siihen. Mutta tunnelma jäi silti mieleen, ensin urkurin soittamana isä Bachin sävelin, joiden myötä Air täytti vanhan kappelin. Ja sitä seurasi toinen elämys: Bachin soolosellosonaatti.

   Istuin aivan sellistin vieressä. Muistin miten olin kuullut myös tämän kappaleen Rostropovitshin soittamana Finlandia-talossa; silloinkin läheltä, jopa eturivillä. Siitä taisi olla jo yli 50 vuotta.

  Penkillä istuessamme ja pastorin puhuessa katselin hautajaisten ohjelmalehdykkään painettua Robert Frostin runoa muutamankin kerran. Sillä oli enemmän sanottavaa.

  Runon nimi oli The road Not Taken; Tie jota en kulkenut.

  Elämässä oli ollut kaksi tietä, ja toisen niistä valitsi runon minä, koska molempia ei voinut. Miten tahansa, se toinenkin tie jäi mieleen kuten useimmille jää. Runon minä otti vähemmän kuljetun:

”I shall be telling this with a sigh

Somewhere ages and ages hence:

Two roads diverged in a wood, and I –

I took the one less travelled by,

And that has made all the difference.”

Käänsin säkeitä mielessäni ja päätin joskus kirjoittaa edes tuon loppusäkeistön kelvolliselle suomelle ihan työkseni. Päätös, joka ehkä toteutuisi, mutta lopputuloksen hyvyyttä ei koskaan voinut tietää. Silti yrittänyttä ei laiteta, mutisin.

    Säkeet alkoivat päässä muuttua suomeksi ja tein pikakäännöksen. Siinä olikin pohtimista kyllin. Lopun difference tarkoittaa tietenkin eroa, mutta mitään mahdollisuutta sille en nimenomaan loppuriimiin ainakaan heti löytänyt:

”Sanon tämän teille huokaisten,

jossain kerran, kauan aikaa sitten,

tiet erosivat metsikössä toisistaan –

valitsin silloin sen jota vähän kuljetaan,

ja juuri se sai aikaan kaiken muutoksen.”

Ajoin kotiin ja myös siellä luin runoa. Frost kuoli Bostonissa, jossa  ystäväni oli syntynyt ja ehkä siksikin runo oli paikallaan. Mutta tärkeämmäksi runon tekee tietenkin sen ajattomuus. Muutamalla sanalla Frost on saanut siihen vangituksi oleellisen, siltä itsestäni silloin kappelissa tuntui.

     Samalta tuntuu yhä. Luen runoa nytkin ja käännän sen rivejä taas mielessäni, yritän hioa säkeitä yhä vain, etenkin loppua. Miten totta. Jokaisella meistä on kaksi tietä, joista vain toisen voi valita. Eikä valintaa voi koskaan muuttaa. Vähemmän kuljettu erottaa meidät muista.    

Runosta muistan, miltä tuntui ajaa hautajaisista kotiin. Oloni oli oudon kevyt. Surua mielessä ei ollut, mutta jotain silti; lievää alakuloa siitäkin, että tällainen olisi paitsi oma loppuni, myös jokaisen niistä, joista edes vähän pidin tässä maailmassa. Vilkaisin häntä, joka istui vieressä ja jota rakastin. Mutta enempää en tahtonut ajatella, vaan katsoin taas tietä, joka kääntyili jo kohti kotia ja jolla auton oli määrä pysyä. Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakse katsokoon, kuten äiti aina hoki.

  Pellot kylässä olivat osittain puidut, paitsi ne naapurin pellot, joiden lävitse oma kapea soratie vei autoa perille, kotiin. Kun laskimme autolla alas pientä mäkeä, kohosi tieltä ja pelloilta lauma variksia ja toinen naakkoja, kummatkin parvet toistensa seassa, mikä ihmetytti minua.

    Se toi mieleeni äskeisen saattoväen kappelin edessä ja heti myös taulun jonka van Gogh juuri ennen kuolemaansa Auvers-Sur-Oisessa maalasi. Kävin siellä kerran ja näin myös van Goghin haudan, jonka vieressä veli Theo lepäsi. Theo elätti Vincentiä loppuun saakka ja sai palkakseen siitä lähinnä tuskaa, mutta veljen kuolema ei ollutkaan vapahdus, vaan Theo kuoli suruun puoli vuotta myöhemmin. Niin vahva side heillä sittenkin oli ollut.

   Vincentin aivan viimeiseksi jäänyt maalaus kuvaa puun juuria, mutta senkin tekopaikka oli siellä, mistä hän vain vähää aiemmin oli maalannut sitä paljon kuuluisamman taulunsa: Champ de blé aux corbeaux; Variksia vehnäpellolla. Kun kauan aikaa sitten kävin Auvers-Sur-Oisessa, oli heinäkuu ja haudan vierellä samaisella viljapellolla lensi variksia sankoin laumoin tähkäpäitten päällä. Taulu muuttui jo silloin todeksi ja tuntui ihmeeltä, jolle en löytänyt sanoja; runon rivejä kyllä.

      Kokemus toistui. Vehnää vilja ei naapurin pelloilla ollut, ohraa vain, mutta sillä ei ollut väliä. Minulle on ennenkin ollut selvää, mutta nyt tuntuu entistä selvemmältä, että kaikki mikä on jo ollut, toistuu ja tapahtuu tässä maailmassa uudestaan ja uudestaan. Elämä nousee ja laskee ja kietoo ja kutsuu meitä mukaansa kerta toisensa jälkeen. Lopulta se myös sekoittaa meidät toisiimme, kunnes yhä harvempi enää tietää, kuka itse asiassa on. 

(1.9.2022)

P.S.

Tietenkin aamuyöllä Frostin loppusäe alkoi taas vaivata. Muutin käännöstä nyt uuteen muotoon. Ehkä se on jo hivenen lähempänä alkutekstiä ja riimikin säilyi:

(2.9.2022)