Tämä on muisto, mutta sitä kaikki kirjallisuus oikeastaan on. Vain menneestä tiedämme ja muistamme jotain ja siitä voi silloin myös varmemmin kirjoittaa. Tulevaa voimme pelkästään arvailla.

   Mutta nyt kahville. Sitä on myös tänä sumuisena lauantaiaamuna kaadettu mukiin, joka tuossa minua odottaa. Teksti taas on kirjoitettu kahviloissa eilen.

Kahvi on lopulta aika tuore nautintoaine teehen verrattuna, ainakin Suomessa. Arabit joivat sitä kuitenkin jo 1200-luvulla ja kuumissa maissa kahvipensas myös kasvoi. Ja kasvaa yhä. Tosin juuri nyt ilmastonmuutos aiheuttaa sille vakavia ongelmia. On kuitenkin löydetty ainakin yksi laji, joka kestää pahaakin paahdetta. Katsotaan ja toivotaan parasta. Väliin tuntuu, että kahvin puutetta olisi suomalaisten vaikeampi kestää kuin monen muun elintarvikkeen.

   Itse asiassa kyse lienee tavasta, tai sitten kofeiini on tehokas koukuttaja. Alkuun kahvi tunnettiin herrojen juomana 1700-luvun Suomessa; kansan juomana sitten 1800-luvulla, kun se ensin oli kielletty ja sitten kuitenkin vapautettiin. Kofeiini virkisti ja piristi, eikä siitä seurannut sellaista päihtymystä kuin viinasta, joka myös laskettiin kuuluvaksi työehtoihin kahvin tavoin. Halpaa kahvi ei ollut, mutta miten niin hyvä voisi muuta ollakaan kuin kallista?

     Vanhaan aikaan kuuluu kuva tassilta kahvia ryystävästä eukosta jolla on poskessa tai kielen alla sokerisaksilla topasta irrotettu nokare makua antamassa. Ja voi olla, että kahvi on edelleen varsinkin maalla se juoma joka kielet kirvoittaa. ”Syötä vierasta sanoilla, kunnes kahvi kerkeävi.”

     Kahvin merkitys korostui toisen maailmansodan aikana, jolloin siitä oli suoranaista pulaa kuten tupakastakin. Korvike ja nurkantakuset, siinä Suomen kansan vastaus kumpaankin pulmaan. Tupakkaa saatettiin viljellä huussien takana, kun taas kahvinkorvike sisälsi ties mitä: ruista, ohraa, hernettä, voikukan juurtakin. Ja sitten sikuria. Pahaa korvike oli, mutta sitä piti juoda vaikka naama irveessä, sillä kofeiini aiheutti riippuvuutta. Kun ajatteli että korvikkeessa sitä maun myötä oli, se riitti.

   Lumekin voi auttaa.

   Kahvia juotiin ensin vain kodeissa, mutta kahviloita perustettiin siinä missä ennen teesalonkeja ja juuri kahvilat ovat aina kuuluneet elämääni. Ensimmäinen merkittävä kahvila oli Domma Munkkiniemen Puistotiellä. Siellä istuimme 1960-luvun alussa me, Munkan yhteiskoulun kirjalliset intellektit, joille kirjallisuus merkitsi elämän ydintä. Siltä kyllä tuntuu yhä.  

  Dommassa oli aina tupakansavua, kaikki polttivat. Joimme pienet kahvit, emme muuta. Se oli halvinta. Kahvi ei ollut tärkeää. Meitä oli Nurmisen Masa, Puttosen Eki, minä ja sitten tytöt: Loukku, Peebe ja Päivi. Ehkä vielä muitakin, mutta heidät olen unohtanut. Tässä kahvilassa tärkeintä oli siis kirjallisuus, ei kahvi: Colin Wilsonin Sivullisen ongelma, itse Camus´n Sivullinen sekä Herman Hessen Arosusi. Portnoyn tauti ei enää kirjana koskettanut.

  Vähän myöhemmin elämän keskus siirtyi Helsingin keskustaan, jossa oli kolme ja neljäkin kahvilaa, jonne nuoriso usein pääsi. Yksi ensimmäisistä oli Ylä-Pimppis. Tuo Primulan kahvila sijaitsi Mannerheimintien ja Kalevankadun kulmassa, toisessa kerroksessa. Siellä istuimme myös tuntikausia yhden teekupposen hinnalla (tee oli paljon halvempaa kuin kahvi) ja poltimme; ei ollut paikkaa missä tupakka ei olisi kärynnyt. Häpesin oloani aina hieman, koska kahvila oli tarkoitettu vanhemmalle herrasväelle ja sen pöydillä oli valkeat paksut ja puhtaat liinat. Tee tarjoiltiin pöytiin. Meidän jäljiltämme liinoista tuli aina sotkuisia.

     Ystäväpiirini oli jo vaihtunut, sakkimme siellä oli sekalaista myös intresseiltään. Musiikki oli tullut kuvaan, varsinkin jazz, mutta myös klassinen. Ylä-Pimppiksellä soitti viulua nuori Erkki Pälli pianon säestyksellä. Musiikki oli kahvilamusiikkia a la Wien. Strauss? Pällistä taisi kasvaa merkittävä muusikko, mutta itse asiassa hän oli radiojuontaja ja puhuja. Tai sitten soittaja oli sittenkin jokin toinen Pälli, mutta kuka, sitä ei internet minulle kerro. Muistini varassa on taas kerran oltava.

     Toinen nuoruuteni kahvila sijaitsi Autotalossa. Sen pitäjää en enää saa heti mieleen (Nissen ehkä; vaan ei, sittenkin Primula myös). Aina iltapäivisin se oli täppösen täynnä lukiolaisia, jotka polttivat tupakkaa ja suunnittelivat viikonloppujen kotihippoja riippuen siitä kenen vanhemmat lähtivät maalle tai matkoille. Täällä seurani oli myös uutta: Siiralan kaksoset, Tainion tytöt, Alhan Jattakin sekä Palaston Masa, jo nuorena kuollut. Hän kutsui minua Baabyksi ja ehkä sellainen silloin olinkin. Baaby, Pablo, Hande, Hanski. Joka paikassa ja seurassa olin eriniminen. Silti olin finninaamainen minä, minä vain.

  Kolmas ja tärkeä kahvila oli Rautatalon Columbia, jossa myös vuosia kävin ystävien kanssa, Villen ja Mikon varsinkin. Ihastuin Alvar Aallon arkkitehtuuriin, Marimekon myyjättäriin ja tilan avaruuteen yleensä. Siellä tapasin myös ensimmäisen vaimoni, kuten tapasin nykyisen Lohjan Saint Honoréssa. Amiensin 600-luvulla elänyt piispa Honoratus, sittemmin Saint Honoré (Pyhä Honorius) on leipurien ja myös kynttiläntekijöiden ja floristien suojeluspyhimys, joten hänen täytyi olla tuolloin kahvilassa läsnä. Mutta takaisin Rautataloon. Suihkulähde lienee yhä siellä, onhan sekin Aallon sunnittelema, mutta virtaako siinä vesi, sitä en tiedä. En ole enää kymmeniin vuosiin käynyt paikalla. Veden ääntä en kuitenkaan unohda, kun taas paikan kahvi ei tehnyt mitään vaikutusta.

  Neljäs kahvila sijaitsi sitten aivan Vanhan Ylioppilastalon vieressä, kaksikerroksisessa rakennelmassa. Kahvila oli varmuudella Nissen (löytyi myös toinen Nissen, putki-Nisseniksi kutsuttu ja ateneumilaisten suosima). Sen sisäänpääsyä vartioi lopulta ihan palkattu portsari. Siellä istuin sakissa, jossa oli taiteilijoita ja kirjailijoita, ihan oikeitakin. Pekka Haukinen, runoilija ja teatterimies vieraili paikalla joskus, kun ei mennyt viereiseen kapakkaan; Juhani Harri oli paikalla usein Dali-viiksineen. Hän oli silloin vielä aloitteleva maalari nimellä Jean Wirtanen, mutta alkoi aika pian tehdä kaappejaan ja löysi uran itselleen, kaiken lisäksi hyvän. Hankkisin mieluusti yhden kaapin, jos irtonaista rahaa olisi.

    Kahvilaan pyrki ja pääsi myös Kalevi Seilonen, runoilija, josta pidin ja jonka tunsin lopulta kuolemaansa saakka. Köyhien mökkien punaista!  Hoviin, kuten sitä nyt nimitän, kuului samoin Tarmo Manelius alati raskaine salkkuineen (kirjoja ja manuskriptejä vaikka toisille jakaa, mutta omaa kunnon tuotantoa ei). Paikalla oli väliin Ahti Susiluotokin, alkuun hieno maalari ja sitten hetken runoilija ja lopulta yksinäinen alkoholisti, kuollut myös hänkin.

    Itse asiassa kaikki mainitut, paitsi niitä jotka kuuluivat Rautataloon, ovat jo aikaa sitten kadonneet. Siksi tuntuu oikeastaan oudolta, että itse istun yhä kahvilassa (Nyt Munkkivuoren Fazer) ja naputtelen konetta ennen kuin menen iäkästä siskoani katsomaan ja tavallani hoitamaan.   

      Marraskuun ensimmäisenä sisko täyttää jo 92 vuotta. Kaupassa hän ei enää oikein pääse käymään. Jalat ovat heikot, mutta pää toimii. Se jos mikä on tärkeää. Pää ja aivot tekevät ihmisen, ruumis vain liikuttaa häntä.

    Väliin tuntuu, että siskoni  elää minuakin kauemmin, mutta yritän sitkeästi pysytellä vielä täällä. Haluan yhä – ihme kyllä – nähdä miten maailman pulmat ratkaistaan, sillä luotan edelleen ihmisen kykyihin ongelmien ratkaisuissa vastoin kaikkea todellisuutta ja historiaa. Ennen tulevaisuutta ennustettiin kahvinporoista tai teelehdistä, nyt on vain luotettava omaan intuitioon ja uskottava.

   Myöhempiä kahviloita, joissa olen käynyt, on sittemmin ilmaantunut kymmeniä, satoja ja lopulta tuhansia, lähes aina uusia, koska vanhat ovat lopulta jonnekin kadonneet. Yksi harvoista vanhoista ja vielä  jäljellä olevista on Ursula. Muistaakseni se avattiin 1952 Helsingin Olympialaisiin. Kahvila oli alkuun pieni parakki, mutta laajennus ja sitten lisärakennus teki siitä myös maisemia ihailevan ihmislapsen paratiisin.

     Minä olin sellainen: merta tuijottava. Kun aavaa merta katsoo, ajattelee aina laveammin, avarammin, puhtaammin. Muuten en osaa asiaa määritellä. Ellen sitten lisää, että kun lokki lentää kaukana, alkaa ajatuskin liikehtiä ja pyrkiä korkeammalle tässä maailmassa.

       Kahvilaan liittyy myös kulttuuri, vaikkei sitä heti uskoisi. Uneksin kahviloista, jotka ovat vanhoja kuin Ekberg, ja joka yhä on olemassa; miten unohdinkin sen. Tuossa kahvilassa pistäytyivät niin Leino kuin L. Onervakin; kukapa entinen suuruus ei. Ekbergin kahvilassa tapasin aikanaan 1960-luvulla Tuomas Anhavaa, silloista Parnasson, sekä Paavo Haavikkoa, tulevaa esimiestäni. Antti Hyrykin oli usein paikalla, vakava ja hauska yhtä aikaa. Kaikki he ovat kuolleita, hekin. Ja kaikki he elävät yhtä kauan kuin minä itsekin. Toivon mukaan kauemminkin. Niin maailma jatkuu ja toimii.

Juuri nyt istun jo toisessa kahvilassa tänään ja kirjoitan tätä. Kahvilan nimi on Tarina. Tällä kertaa se löytyy Tapiolasta, useimmiten kuitenkin Munkkiniemestä, jossa ensimmäinen Tarina sai alkunsa. Tapiola on minulle vierasta seutua, kuten koko Espoo, mutta mies joka odottaa vaimoaan, odottaa häntä siellä missä on pakko.

    Täällä kaikki ihmiset tuntuvat jotensakin vierailta, Munkkiniemessä tutummilta, vaikken tunne heistäkään enää ketään. Mutta nuoruus vaikuttaa siellä yhä. Jos Kallio oli lapsuuden paratiisi, Munkkiniemi, tuo Muncca, oli nuoruuden piinapenkki ja silti unohtumaton. Koetko nuorena hyvää tai pahaa, sillä ei näköjään ole merkitystä muistoille. Jälki jää ja jäljen suuruus ratkaisee. Aika parantaa onneksi lähes aina haavat, jos ne eivät ole sadistin tekemiä.

  Kahviloissa olen kirjoittanut paljonkin; aikanaan käsin erilaisiin vihkoihin, kuten vaikkapa Pariisissa kuudennessa arrondisementissä, kahvilasta toiseen siirtyen. Isoa mekaanista höyrykonetta en kahviloihin 1900-luvulla raahannut, mutta pieni läppäri kulkee nykyään helposti mukana. En ole ainoa kahvilakirjoittaja. Monella on tietokoneensa, moni tekee jopa etätyötä kahvilassa. Näin voi yhdistää huvin ja hyödyn.

     Olen sivupöydässä, paikassa, jonka ohi kävelee ihmisiä kaiken aikaa tässä ostoskeskuksessa. Sillä on outo nimi Ainoa, vaikka se on aivan samanlainen kuin kaikki muutkin. Olenko ainoa joka ihmettelen sitä?

    Moni ohikulkija on nuori, koululainen tai opiskelija siis. Vain yhdellä sadasta alkaa enää olla maski, vaikka korona ei ole lopettanut olemassaoloaan, ehkä päinvastoin. Mitä pitemmälle sen kanssa kuljemme, sen enemmän yhteiskunnan on pakko avautua. Olisiko koko operaatio aikanaan voitu ratkaista samoin, Ruotsin mallin mukaan. Yhteiskunta voisi täällä paremmin, uskon yhä. Mutta mitään ei voi muuttaa. Kuten Haavikko jo aikanaan kirjoitti, hysteria on se sairaus joka ei parane, ja totta: hysteria edellä mentiin. Syöpäänkin on olemassa hoitoja joista monet auttavat, mutta hysteriaan ei tosiaankaan taida olla lääkettä. Evoluutio vain.

  Antaa olla. Mielessä pyörii satoja asioita ja aiheita, mutta ajanpuutteen vuoksi sivuutan ne. Se on vitsi, mutta en lähde sitä tässä avaamaan.

On perjantai 26.8. armon vuonna 2022. Jouluun on enää alle neljä kuukautta. Joulu, joka ennen oli valon juhla, mutta joka nyt, sähkön hinnan takia lienee pimeämpi kuin koskaan.

     Ensin tosin on edessä synkkä marraskuu, mutta jo silloin alan odottaa kevättä. Talvi tuntuu turhalta, vaan talvi on aina pakko elää läpi, varsinkin nyt kun talvinen tulevaisuus on täynnä uhkia.

    Yksikään niistä ei ole vähäpätöisempi toista, eikä uhista voi oikein edes valita. Me saamme ne ehkä kaikki samassa lahjapaketissa. Mutta uskon, että keväälläkin on vielä olemassa kahviloita, joissa yhä voi istua jopa tunnin pari kahvikupin hinnalla ja kirjoittaa.

Siinä se tuli. Itse kahvi ei ole kohde, tuon juoman voin huoleti sittenkin sivuuttaa, mutta kahvilaa ilman on vaikeampi elää. Kun siellä olen ja kun siellä varsinkin kirjoitan, unohdan muun. Sanojen todellisuus tuntuu minulle olevan tärkeämpää kuin elämän, sehän on materiaalia vain. Mitä tahansa tapahtuukin, kunhan ei sotaa tai katastrofeja, tahdon olla mukana maailman menossa ja todistaa sitä. Istun ehkä vuodenkin päästä kahvilassa ja juon jotain, jopa kahvia, jos vatsani vielä kestää sen.

    – Kuppi kahvia, saako olla? – Kiitos, mieluusti, vastaan, jos tuollaista minulta kysytään. Kuuluuhan kahvi kahvilassa kutyymiin ja aamulla kotonakin. Joskus käy tavallinen kahvi kauramaidolla höystettynä; ilman sokeria totta kai. Joskus taas cappuccino, kauramaidolla sekin. Hyvä, jos kahvin painikkeeksi löytyy myös piskuinen pala purtavaa: makeahko keksinpala tai muru suklaata. Paljon kahvi ei tarvitse seurakseen tuumailujen tueksi, mutta jotain kyllä eikä sen tarvitse aina olla edes syötävää. Kaikkein parasta on istua rauhassa kahvilassa tai oman keittiöpöydän äärellä ja nauttia kahvistaan sen kanssa, jonka lähellä muutenkin haluaa aina olla.

(27.8.2022)