Muusia ja juhlia


 ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Torstaina-aamuna kello 5 aloimme ajaa kohti Oulua. Päivä oli syntymäpäiväni ja yhtä kaikki myös päivä, jolloin minua odottaisi kaksikin esiintymistä Pohjois-Pohjanmaalla järjestettävissä kulttuuritilaisuuksissa joilla oli hauska nimi: Muusajuhlat. Ensimmäinen olisi Iissä ja seuraava Oulussa. Mikä oli luvattu, se piti myös tehdä.

   Aikaiselle lähdölle on syy myös siinä että tiet ovat tyhjiä etelässä vielä silloin. Ja pohjoisessa lähes aina muulloinkin; jos eivät aivan, niin lähes.

Kannattaa kokeilla. Ajaminen helpottuu ja hulluja ohittajia on sittenkin vain muutamia. Niitä on aina.

   On monta tapaa juhlia omaa syntymäänsä eikä tämä ollut niistä huonoimpia. Matkaa kotoa Ouluun oli yli kuusisataa kilometriä ja perillä olimme iltapäivällä kahden jälkeen. Jo pelkkä ajo ilman pysähdyksiä olisi vienyt ainakin seitsemän tuntia (tietöitä, nopeusrajoituksia) ja nyt pysähtelimme.

   Aamiainen nautittiin Tuuliharjassa, joka sijaitsee Orimattilassa, mistä isänpuolen suku on kotoisin. Päivällistä ei sitten kyllä nautittukaan, koska matkan varrella ei ollut sellaisia paikkoja, josta kasvissyöjä olisi saanut kunnon ruokaa. Mutta muita pysähdyksiä kyllä tehtiin. Viitasaari ja Kärsämäki olivat paikkoja kahvitteluun, pieneen palaan ja pieneen kuljeskeluun. Aina pitää pitää edes hetken tauko ja nousta autosta. Kyllä se friskaa päätä ja niskaa.

  Perillä majoituimme kivuttomasti hotelliin, jonka pihalta löytyi autopaikkakin. Hienoa. Ja sitten kun olimme kantaneet tavarat huoneeseen, lähdimme hetkeksi lampsimaan kaupungille. Täällä ravintoloita olisi ja olikin: ensin thai-sellainen, mutta sitten nepalilainen. Se. Iltapäivän tyhjässä salissa saimme hyvää kevyttä kasvisruokaa ja nopeaa ystävällistä palvelua. Kaikki siis kohillaan.

  Ehdimme vielä vaihtaa vaatteita ja aloimme sitten odottaa kyytiä Iihin.

Sen oli luvannut hoitaa Aviadorin Vesa ja hoiti myös. Hän haastattelisi, vaikka emme ihan tienneet mistä puhuisimme. Mutta kirjallisuudesta kuitenkin.

  Iissä on hieno kirjasto ja varsinkin näköala sieltä leveälle Ii-joelle joka rauhaisasti virtaa mereen oli uskomaton. Tietenkään en ottanut siitä kuvaa, joten siihen on vain uskottava. Ii on saamenkieltä ja merkitsee yötä, sen olen 40 vuotta sitten oppinut ja varmistin tätä vielä kysymällä kuulijoilta, joita auditoriaan oli saapunut. Vastauksen sain lastenpsykiatrilta; se kuulemma piti paikkansa. Yöjoki, Yö. Jotain hyvin runollista siinä ujuu.

  Runous, niin, ääneen aluksi kirjoitettu; kaiken kirjallisuuden alku ja kehto, kuten luolamaalaus kuvataiteen. Musiikin alun voi kuvitella rytmiin ja ruokopillin tai pajupillin ääneen, mutta siitä tiedän vielä vähemmän. Arvailua on kaikki. Grau, teurer Freund, ist alle Theorie/Und grün des Lebens goldner Baum, sanoi jo Goethe Mefistossaan. Harmaata, rakas ystävä, on kaikki teoria/ Ja vihreä elämän puu.

  Tästäkin puhuimme tosin ilman Goethea ja sitten alkoikin olla jo aika lähteä saman tien ajamaan kohti Oulua, minuutit hupenivat nopeasti.

  Oli jotenkin käynyt ilmi se että päivä oli syntymäpäiväni ja kun siinä tilaisuuden jälkeen hetken puhalsimme ja seisoimme, alkoi yleisö yllättäen laulaa minulle syntymäpäiväonnittelua. Enpä ole sellaista koskaan matineoissa kokenutkaan. Yksi mies oli rohjennut tulla kuulijaksi ja hänellä olikin komea baritonibasso. Loput olivat keski-ikäisiä tai vanhempia naisia, kulttuurimme kestävintä selkärankaa. Se oli suorastaan liikuttavaa, kuten suorastas toteaa.

  Vesa ajoi niin nopeasti kuin autosta lähti ja navigaattori kertoi milloin poliisitolppa väijyi tien laidalla. Perille ehdimme juuri ja juuri.

  Oulun vanha kaupunki tuli aikanaan tutuksi Antti Tuurin toimiessa siellä Kalevan kirjapainon johtajana. Kävin Oulussa silloin usein. Mitä kaikkea siihen liittyikään: Aaro Korkeakivi, Kauppaklubi, riimihärkä. Teatterissa meni pari näytelmäänikin. Nuoruudessa ihminen ei ole köyhä eikä kipeä, vaikka olisikin.

     Mennyttä on kaikki mennyttä, mutta Oulu on Oulu yhä. Enää ei raha tuoksu, puunjalostus, mikä on vain onni. Täällä asui ennen myös Paavo Rintala, Rinta-Pate, jonka hyvin tunsin, samoin kuin Kuivaniemellä lapsuuskodissaan yhä kesät viettävä Antti Hyry, toinen Otavan kultakauden vanhoista hienoista kirjailijoista. Oulu on myös Leevi Madeojan kaupunki, siten myös L. Onervan, kun taas Leino kävi siellä koulua: ”Oulusa koulusa”, kuten yksi hokema kuuluu. Pieniä ja suuria säikeitä kaupunkiin siten liittyy vuosien ja vuosikymmenten ajalta.  

    Kirjallisuus on paitsi ihmisiä myös paikkoja. Senkin olen oppinut monen kirjailijan elämän perässä juostessani.

  Kulttuurikeskus Valve oli täynnä ihmisiä; olihan Oulussa myös Taiteiden yö johon tapahtuma Muusat Valveella sopi hyvinkin. Vesa sai kuin saikin parkeeratuksi autonsa ja pääsi lavalle minuuttiaikataulussaan. Toimen poika.

   Muusa on muusa, mutta musus on miesmuusa. Jos vaimoni on muusa minulle, toivon olevani musus hänelle. Kaapin paikan määrää taas pomo, kapo, johtaja. Sen paikasta ei ole epäselvyyttä meillä.

   Tapasin viimein silmäkkäin Kari Miettusen joka on henkilöitynyt Muusajuhla itse. Pari sanaa ja pääsimme heti samoille raiteille. Sellaistakin tapahtuu.

   Otimme Vesan kanssa paikkamme lavalla, otimme mikrofonit ja niin puhuimme taas, nyt vähän muistakin asioista kuin minusta. Kirjallisuuteen mahtuu paitsi henkilökohtaista, myös paljon koko maailmaa syleilevää. Jos Tolstoi sanoi että ihminen tarvitsee kaksi arssinaa maata (hautapaikan), Tshehov puolestaan laillaan totesi että niin ei ole; hän sanoi, että ihminen tarvitsee koko maailman.

     Henkisesti siis. Tässäkin rikkaat erehtyvät, kun haluavat ostaa sen.

     Itse olen edelleen sitä mieltä että hyvä kirjallisuus on kansakunnan muistin osa, myös tunteiden osalta. Ilman sitä emme tietäisi, miten ennen on eletty. Ja historia taas kertoo tarkaavaisille sen, miten ehkä tullaan myös elämään. Maailma muuttuu, ihminen ei, sanoisin, ja tähän saakka se on lähes pitänyt paikkansa. Nykymaailman somekulttuurin tasapäisyys, korkeakulttuurin alasajo ja bilettävän pääministerimme hölmöily puhuvat kuitenkin myös muuta ja todentavat nekin sitä islantilaista tutkimusta, jonka mukaan maailma tyhmistyy ja nopeasti tyhmistyykin. Ikävä kyllä näin taitaa olla. Eikä vain Suomessa, vaan kaikkialla.

   Hallitushahmomme söhläilyä puolustellaan nyt muunmuassa sillä, että se madaltaa nuorison kynnystä tulla mukaan politiikkaan. Samastuspinta. Jee, kuten sanotaan. Idiootit ensin, kirjoitti jo Bernard Malamud. Hieno kirjailija, joka on syyttä kadonnut historian hämärään, kuten liian monet kaltaisensa.

   Summa summarum: nyt alkaa todella toteutua nuoruuteni ajattelun yksi kulmakivi: entropian laki. Se, termodynamiikan toinen pääsääntö, toteaa että kaaos tai epäjärjestys lisääntyy, mutta sen sisällä myös järjestys lisääntyy, tosin vain yhä pienempinä, mutta sentään ylöspäin kohoavina torneina. Niissä tutkitaan ja tehdään tiedettä, edistetään yhteiskunnan keskeisimpiä rakenteita ja osia, filosofoidaan; ja luodaan ehkä myös hyvää taidetta. Silti jopa sen kanssa on juuri nyt tunne, että nykymenolla todellisesta kulttuurista jää vain rippeitä jäljelle.

TOINEN NÄYTÖS

Perjantaiaamulla olemme ajatelleet nukkua pitkään, mutta se on turhaa; heräämme taas kello viisi kun aurinko Oulussa alkaa nousta. Pohjoisessa on vielä hetken valoisampaa kuin etelässä. Tulee Lappia ikävä, mutta vuosi se on ensikin vuosi.

  Media on jo täppösen täynnä pääministeriuutisia; ja lisää varmasti kaivetaan. Media on sellainen, kun se haistaa markkinaraon. Ensin nuollaan perusteettomasti, sitten huomataan että kelkkaa voikin kääntää.

Kaikki riippuu kiinnostuksen asteesta ja ikään kuin kansan äänettömästä tilauksesta. Vainukoirat ovat nyt liikkeellä. Täytyy kyllä lisätä, että osin myös hyvästä syystä.

  Olemme  järjestäjän toimesta yöpyneet hotelli Apollossa joka on mukava ja mutkaton aamiaista myöten. Ja: vaikka keskustassa, niin yllättävän rauhallinen. Ei paha. Aamiainen on puoli seitsemästä ja siellä on muitakin kuin me. Harvinaista sekin.

   Kannamme kassit autoon ja sitten: Ei kun menoks, sanoi Annie Lennox! (Lause vaimolta opittu). Kurvailemme pois aamuisesta Oulusta jossa liikenne on jo vilkasta, onhan Oulu pohjoisen suurin ja lähes ainoa kasvukeskus. Löydämme tien alas ja pitää vain vahtia, mistä kohdin isolta väylältä on käännyttävä kohti Iisalmea.

    Kun sivutie löytyy, voi alkaa ajaa melko huolettomasti, jos kohta parissa paikassa on vielä käännöksiä. Nimet vilahtelevat ohi: Siikalatva, Kestilä. Pysähdymme kauniin järven rannalle ja metsässä on paljon sieniä, maassa myös kypsää puolukkaa ja mustikkaakin.  

Poimijoita ei näy missään; koko lähes sadan kilometrin tieosuus on hipihiljainen, vain pari taloa kuin lavasteina, vanhoja ja rapistuneita. Moni jo täysin autio ja hylätty makaa kasvavan metsän peitossa. Täällä metsät ovat kait siksi osin myös vanhoja ja oikeita; mäntyjen rungot hohtavat Gallen-Kallenin punaisina; väliin näkyy valtava neva, letto, aapa, suo. Miten taas tajuan kuinka paljon rakastan Suomea ja sen maisemaa. Tämä on minun maani enkä suin surminkaan muuta pois; onhan täällä myös kieli, jota puhumme, sen kaikki vanhat jäljet, menneitten kirjailijoitten teokset aina Agricolasta alkaen (kirjakielen isämme nahkaselkäiset kolmiosaiset kootut ovat hyllyssä toki).

    ”Oppe nyt wanha ia noori,/ joilla ombi Sydhen toori.” Siitä se alkoi ja näin pitkälle on viidessäsadassa vuodessa päästy. Tämänhetkisen lopputuloksen tasosta en nyt sitten enää ihan tiedä. Mutta aina edessäpäin on tulevaisuus. Tärkeintä olisi huolehtia lukutaidon opettamisesta. Mikään ei ole ihmiskunnalle niin helppoa kuin taantuminen. Pääsen ja juutun aina nykyisin helposti tähän keskeiseen aiheeseeni. Vaan minkäpä itselleen mahtaa. 

  Lopulta olemme Iisalmessa, jossa pysähdys ja jaloittelua; matkaa kun on vielä muutama sata kilometriä jäljellä. Olemme varanneet Rantasalmelta huoneen hotellista, jossa olisi mahdollista uida ja viettäisimme siellä eilistä syntymäpäivääni (79 v.). Unelmia pitää olla.

Mutta ensin Iisalmi ja pyssäys. –Olemmeko olleet täällä, vaimo kysyy ja minä mietin ja vastaan emme. Mutta kun tulemme torille, näemme tutun kahvilan ja vastaukseni onkin väärä. Vuosi sitten ajoimme Lappiin Kajaanin kautta ja pysähdyimme Iisalmessa. Paikka palautti muistin.

  Huvittavaa on, että kun sitten alempana sattumalta kurvaan Leppävirralle, jotta taas tulisi tauko, käymme saman keskustelun ja näemme yhtä tutun paikan; sielläkin siis viivähdimme vuotta aiemmin Kajaaniin posottaessamme. Onko ihmisessä sen verran koiraa, että jokin vaisto saa hänet toimimaan usein samoin?

  Kuopiossa on sitten suurempi pysähdys. Minna Canthin kaupunki ja Sirpa Kähkösen. Netistä löytyy muikkuravintola ja navigaattori ohjaa sinne. Sampo. Kieli on savoa yläkanttiin asti; Kalle Väänänen; mutta muikut ovat hyviä ja paikka mainio. Ja sitten taas baanalle. Aika kuluu ja hotelliin pääsee kaikkialla aina kello 3 ip. Ehdimme lopulta perille juuri ajoissa.

Hotellin kokonaisuutta on kehuttu ja mainostettu, se on hinnakas kuin mikä, mutta kun sen näen, kauhistun: sinne tänne on ripoteltu oudonnäköisiä tönöjä, sotkettu kiveä ja puuta. Jos veistos, sekin on kitshiä pahimmillaan. Onko tämä smurffimaa vai mikä? Ja respassa on huoneellinen ihmisiä seisomassa ja kolme avutonta virkailijaa vastaanotossa. Mikään ei tunnu edistyvän kun yhden naisen asiaa yritetään selvittää. Muut toljottavat.

  – Lähdetään kotiin, sanon kun olen aikani odottanut. Vaimo on juuri avaamassa suunsa sanoakseen samaa. Matkaa kotiin on vielä lähes neljäsataa kilometriä, mutta hitto vie, kyllä minä sen ajan.

Ja ajankin. Ei enää kahvia minulle, mutta energiajuomaa (pahaa kuulemma hampaille). Mikkeli tulee ja menee, sitten Heinola, sitten Lahden ohi, sitten lopulta Mäntsälä. Pari lyhyttä huoltotaukoa, nopeita kuin salamat. Siinä kaikki.

  Kun pääsen Hanko-Hyvinkää -tielle, alkaa tuntua helpommalta ja kun viimein kurvaan kotipihaan, on kello 20. Olemme olleet matkalla 13 tuntia ja ajaneet lähes yhdeksänsataa kilometriä (satoja turhaan). Mutta oikea oli lähtöpäätös; smurffihotelli oli kuin vitsi ja se olisi tehnyt kummatkin vain huonovointiseksi, kun pelkkä hetki siellä sai sen jo aikaan. Spontaanit päätökset voivat (joskus) olla oikeita.

Miten hyvä onkaan olla kotona. Taas kerran muistan Tshehovin lauseen: ”Kotona seinätkin auttavat.” Kuinka totta se.

 KOLMAS NÄYTÖS

(Lyhyt lyhyempi lyhyin eli finaali)

Nyt on jo lauantaiaamu. Illalla oli ulkona lämpöä vielä lähes 30 astetta; mutta lämpöpumppu viilensi talon ja vaikka tänään on edessä vielä hellepäivä, ei väliä. Koti on koti on koti.

    Mieli lepää kun näitä sanoja naputan, aivot tosin käyvät jo myös muilla kierroksilla. Kaikkea pitää tehdä ja puuhata, vaan kiire ei ole. Kun eilen suoritimme kahden päivän hommat, on tänään vapaata. Ei ihmisiä, ei hälinää; ei edes uutisia. Saavat riittää! Ajatus alati täysin viattomasta pääministeristä alkaa todella tympiä. Osaisi pyytää edes kerran anteeksi, vaan ei. Syy on aina muissa. Boris Johnson muuten joutui eroamaan paljon vähemmästä, parin drinkkinsä jälkeen, vaan eihän meillä mikään nuorta naista hetkauta. Hän on kaikkitietävä, osaava ja virheetön.

   Pois tuo surkea, surullinen ja Suomesta liikaa kertova mielikuva! Se ei onneksi kuulu tänne maalle ja tähän taloon; en päästä sitä sisään. On vain tämä huone, täysin poikkeuksellisesti yhä nukkuva, matkasta väsynyt vaimo tuossa vierellä ja edessä suomalainen saunapäivä vihtoineen kaikkineen. Rakas kotoinen kyly, rakas koti, rakas vaimo. Mikä voisikaan olla sen parempaa; yksikään hotelli ei missään voi vetää sille vertoja.

(20.8.2022)