Fagervik

Viikko sitten sunnuntaina kävimme Fagervikissä. Se oli pelkkä sattuma, koska ajatuksena oli pistäytyä tutummassa Inkoossa, sen keskustassa meren äärellä. Syy poikkeamaan löytyy sattumasta. Olemme aina aikaisia ja etsin netistä turhaan kahvilaa joka olisi varhain auki. Sunnuntaina sellainen ei ole tavallista, jollei halua millekään huoltoasemalle. Netti ohjasi moneen kahvilaan, mutta kaikki näyttivät avautuvat vasta kello 11. Meille se olisi lounasaikaa.

Yksi haku näytti kuitenkin kahvilan vähän Inkoon keskustaa kauempaa eli Fagervikissä. Se avautuisi sivuston mukaan jo kello 9. Hienoa, vaikka mielessä kummittelikin sana: näinköhän. Mutta aina meissä on sen verran löytyretkeilijää, että päätimme katsastaa paikan jota emme tunteneet. Autoon otimme vissyä sen verran, ettei ainakaan jano yllättäisi. Ja niin lähdimme matkaan.

Tie perille oli tuttu aina Hangontielle asti, mutta sitten seurasi uusi hauskuus; kauniisti kiemurteleva pikkutie joka toi mieleen vastaavan Bromarvissa. Eteläisen Suomen jalopuut reunustavat monin paikoin rannikon teitä ja antavat avarille niityille kehyksen, joka on kuin laatumaalauksesta. Tuo elämys on jo kokemisen arvoinen.

Perillä odotti yllätys. Parkkipaikalla oli kuin olikin muutama auto, paikka ei siis ollut suljettu? Kahvila sijaitsi vanhassa tiilisessä talousrakennuksessa, samassa kuin museokin ja oli tosiaan ihme kyllä auki. Ihmisiä istui ulkona aamupalalla leppoisassa säässä, joka enteili helteistä päivää.

Mukanamme oli koira Pate, joka muutenkin aina mielellään nuuhkii uusia ympäristöjä. Niihin kuuluvat myös kaikki ihmiset jotka suinkin sattuvat lähietäisyydellle. Korkeasta iästä johtuen herra Paten kuulo- ja näköaistit ovat heikentyneet, mutta tuoksujen ja hajujen maailma on selvästikin ennallaan.

Aina kulku taluttajan kanssa ei käy yksiin, mutta kahvilaan pääsimme ja koirakin saatiin parkkiin. Täytyy sanoa, että kokemus oli mitä miellyttävin. Hyvää kahvia ja leivonnaisia, mitä ilmeisimmin paikalla tehtyjä. Jo niiden tähden kannatti lähteä retkelle.

Opin netistä, että Fagervikin ruukin historia alkaa 16oo-luvulta ja monet rakennukset siellä juontavat juurensa 1700-luvulle. Kartano on pysynyt jo kolmisensataa vuotta saman, alkuaan Hising-suvun hallussa, ja siellä asutaan yhä.

Kuljeskella kävijä kuitenkin saa, sen nettikin kertoo.

Turha sanoakaan, että kartanon alue kaikkineen oli hämmästyttävä koru, joka soi silmille samaa minkä kahvila makuaisteille. Ylisanoja? Mutta sanojen takana pysyn. Itse kartanoa ei pääse näkemään, pikkuiselta sillalta näkyi alkavan privatområde, mutta kaikki ympäristöön levittäytyneet punamullatut puutalot olivat kuin suoraan jostain Topeliuksen sadusta.

Jokaisen mökin pihalla seisova hulppeahko auto kertoi silti omalla tavallaan, että nykyisestä sadusta saanee myös maksaa. Meille päiväturisteille katsominen oli kuitenkin ilmaista aina kirkkoa myöten. Kuvasin sitä.

Ja myös sen vanhaa porttia. Miten tekikin mieli mennä sisään, vaan se ei ollut sallittua.

Poistuimme silti paikalta tyytyväisinä eikä herra Patekaan ollut matkasta pahoillaan vaan nukahti autoon lähes saman tien. Paten suhde autoon on kuin pienen lapsen. Kun moottori hyrisee ja auto liikkuu, voi takapenkillä helposti antautua Morfeuksen huomaan. Sen koira toden totta osaa.

Laukon kartano

Eilen tuli sitten sunnuntairetken kohteeksi toinen kartano, jossa kumpikaan meistä ei myöskään ollut käynyt. Nyt olimme liikkeellä pelkästään kahden.

Laukon kartano päätyi kohteeksi taidenäyttelyjen vuoksi. Koska siellä esiteltiin myös Marjatta Tapiolan tauluja, se riitti syyksi. Tatta on maalari, josta kumpikin meistä pitää; lievästi sanoen.

Matka sinne oli toki monta kertaa pitempi kuin tie Fagervikiin. Pysähdyimme kuitenkin pari kertaa matkalla, ensin sumpilla Märkiössä ja toisen kerran Iittalassa, jossa Lasimäellä on aina jotain katsottavaa. Ja jotain sieltä tuntuu aina myös lähtevän mukaan. Niin nytkin. Vaan se ei mielialaa alentanut, ehkä päinvastoin.

Ensin suunnistin kartan avulla, sitten navigaattorin joka kuitenkin alkoi johdattaa autoa pitkin moottoritietä ja palautti meidät vasta Lempäälässä takaisinpäin eli pienemmälle tielle ja vasta sitten kohti Vesilahtea. Sieltä piti vielä ajaa kuutisen kilometriä, kunnes tie Laukon kartanoon kääntyi ja muuttui soratieksi. Paljon sitä tuntui trampatun, sillä tie oli täppösen täynnä nimismiehen kiharaa tai papinkutria; kummin vain.

Parkkipaikka oli iso, Pyhäjärven rannalla sijaitseva kartano avattu vasta äsken eli kello 12, mutta saapujia eli autoja oli silti jo ennen meitäkin. Olemme yleensä aikaisia lintuja, vaan jotkut olivat meitäkin varhempia.

Infosta saimme rannekkeet, tutkimme kahvila-ruokalan ja päätimme palata syömään. Ja sitten kohti Tapiolaa; Marjattaa siis.

Olin aikanaan käynyt Sysmän Mataristossa, jossa Tapiola yhä näkyy asuvan ja työskentelevän ja nähnyt hyviä töitään muutenkin näyttelyissä siellä täällä. Nyt niitä löytyisi kartanon vanhasta päärakennuksesta, joka oli kokonaan muutettu galleriaksi.

Matka sinne taittui jalkaisin, komeita vanhoja jalopuita kasvoi siellä täällä; kartanoille tyypillisiä. Olimme infossa kuulleet myrskystä, joka lauantaina oli kaatanut vanhan puun yhden taiteilijan taideteoksen lähelle. Se oli Tapani Kokon eräänlainen kirkko tai tsashouna, jossa olisi ollut Pyhät kuvat -näyttely, mutta rakennus oli jouduttu sulkemaan. Kuvan kokonaisuudesta kuitenkin sain.

Avaraa ja komeaa tilaa hoitaa nykyisin Liisa Lagerstam, joka on kirjoittanut Laukosta kirjankin; sitä myytiin infopisteessä. Narvan kylään kuuluva kartano juontuu aina 1400-luvulle ja on ollut monien sukujen hallussa. Jo kaksituhatta vuotta sitten paikalla oli muinaista asutusta; päärakennuksessa esiteltiin vitriineissä kaivausten esineistöä. Ja kaivauksia jatketaan edelleen osin kartanon tuella. Complimenti!

Päärakennus on nimensä veroinen.

Paikan tulevaisuus näyttää valoisalta. Tänne oli tultu perheineen ja pienet lapset kirmailivat sinne tänne. Uteliaita taiteentuntijoita kasvamassa? Jostainhan kaiken pitää alkaa, ja miksei vaikka tällaisesta käyntitottumuksesta. Parempi aina nähdä kaikkea omin silmin kuin katsoa kuvia. Vaikka valokuva olisi kuinka hyvä, se on aina latteampi kuin maisema, jossa on perspektiivi tallella. Ja mitä taiteeseen tulee, taulu ihan läheltä nähtynä alkaa usein elää ja hengittää. Hyvä etten nytkin tunne öljyvärien ja tärpätin tuoksua, omaan nuoruuteeni kuuluvaa.

Tällaisia ajattelin, kun katselin ja katselimme Tatan töitä. Marjatta Tapiola on maalannut kalloja jo kolmisenkymmentä vuotta saatuaan lahjaksi naudankallon, muistaakseni Ruotsista.

Sitkeydestä vai mistä kalloteemassa on kysymys, mietin. Dilemmasta, jota taiteilija ei ole saanut ratkaistuksi? Aina voi ihmetellä, miten sama aihe on jaksanut pitää pintansa, vaikka toki se on ollut vain yksi, joskin tärkeä juonne Tapiolan töissä.

Muistin siinä katsellessani heti Kain Tapperin ja hänen kiintymyksensä vastaaviin kalloihin; lähinnä tietenkin puuveistoksissa. Kun tätä kirjoitan Tapperin tekemä papier-mâché -työ näkyy seinällä: Parikallo nimeltään. Mutta eroja löytyy tietenkin; Tapperin kallot ovat hahmoteltuja ja sivulta kuvatut. Tapiolan maalauksissa kallot tuntuvat myös sivuttain katsovat tulijaa aina suoraan ja ne saavat elämän siveltimen vedoista silloinkin.

Elämä eletään, kuolema tulee, kallo jää. Se kertoo tätä ikuista tarinaa, joka ei koskaan muutu. Kukaan meistä ei jää tänne. Hamletillekin puhui narri Yorickin kallo; elämän päätepiste. Mutta Tapiolan maalauksissa on silti henki läsnä. Pidin ja pidimme viimeisistä kalloista ehkä vielä enemmän kuin entisistä.

Tässä niistä yksi.

Ja sitten vielä varsinkin nämä.

Ruokailu ravintolassa, pelkässä alkupalapöydässä oli myös sympaattinen elämys ihan jo paikan hoitajasta johtuen. Kun puhelimme, kävi ilmi että hänkin oli alkuaan Sysmästä, leikkinyt Marjatan tyttären kanssa. Pieni on maamme. Jokainen on täällä näkyy todella olevan tuttu viiden henkilön kautta, se alkaa tuntua varmalta.

P.S. – Lopuksi Nuutajärvi

Kotiin lähdimme toista kautta, kun suunnistimme Porintielle ja poikkesimme vielä Nuutajärven aikanaan niin kukoistavassa lasikylässä. Se kukoistaa edelleen, mutta nyt enää omien yksityisten yrittäjien turvin.

Suuressa puurakennuksessa oli esillä nykytaiteilijoiden lasitöitä.

Pienempi myymälä vieressä oli viehättävä sekin, mutta varsinainen piste iin päällä saatiin sitten vanhan lasitehtaan valtavasta salista. Siellä sijaitsi Johannes Rantasalon näyttely. Mies itse oli paikalla käytävän myymälässä ja puhui töistään, kun palasimme sinne suuresta salista.

Kysyin silmistä, joita lasista hahmotelluilla olennoilla isoina oli, ja vastauksen sain. Sen voisi kai tiivistää vanhaan sanontaan: silmät ovat sielun peili. Siihen itse yhä uskon.

Tilataide on käsite, jossa ihminen itsekin kulkee, liikkuu ja havannoi kaikkea mitä eteen milloinkin sattuu. Rantasalon Lasisirkuksessa katsottavaa todella riitti ja riittää.

Lasisirkus kannattaa ihan fyysisesti itse kokea, valokuvat eivät kuin raapaise hieman pintaa. Tilassa pitää voida kulkea kuten jo totesin, valokuvassa se ei koskaan ole mahdollista vaikka kuva olisi kuinka hyvä tahansa. Koko huoneen korkeus ja katostakin roikkuvat työt jäävät edellisestä otoksestani pois. Joissain vanhoissa maalauksissa voi kyllä joskus aistia ja nähdä perspektiivin, Giotton jälkeläisissä; mutta maalaus on silloin toteutettu keinoin, joihin kaikki eivät koskaan kykene.

Pitkä kierros on aina ponnistus niin ajajalle kuin kyydissä istuvalle, mutta nytkin maanantaiaamuna kaikki nähty saa minut hyvälle mielelle. Maailmassa ja piskuisessa Suomessakin voi siten kokea myös muuta kuin ikävää ja pahaa.

Vaikeudet ovat toki olemassa. Juuri nyt meitä pelotellaan taas milloin milläkin; yksi pelkää edelleen koronaa, toinen sotaa, kolmas talvea ja energiapulaa, neljäs herra ties mitä. Totta on, että köyhemmissä maissa on syytäkin pelätä nälänhätää, koska ihmisiä syntyy aina vain enemmän ja viljelyala vähenee vähenemistään. Pahaa ja pahuutta riittää, mutta elämässä on myös paljon paljon hyvää. Tiede ja taide auttavat usein silloinkin, kun materiasta on muuten pulaa. Henki voittaa aineen, jos saa edes vähän ravintoa voimakseen. Taide toden totta voi myös parantaa. Maailman Januskasvoista valitsen nykyään aina sen puolen, jonka silmissä säkenöi äly ja palaa elämänhalun ikuinen tuli.

(8.8.2022)