Pistäydyn kaksi kertaa viikossa katsomassa, miten siskoni voi. Niin tein nytkin. Olimme käyneet kaupassa ja apteekissa, apteekissa ensin, koska iäkäs sisareni ei pidä apteekeista. Ikävästä tulee mennä aina helpompaan, vähän niin kuin se, että vastavirtaan kannattaa ensin uida ja antaa sitten myötävirran tuoda takaisin; jos sellaisia myötävirtoja vielä jossain on. Siskoni täyttää kohta 92 vuottaan ja asuu yhä yksin kotona eikä halua sieltä muualle suin surminkaan; ei edes kaupungin apua. Toistaiseksi minun apuni riittää.

   Kaikesta elämässä tulee rutiinia, kun sitä toistaa. Kaupoissa kaikki hoituu siksi järjestyksessä, se ei ole itselleni rasite, vaan osa arkista näytelmää. Matka alkaa perunoista, jotka kaupan sisäänkäynnin luona jo odottavat. Hidas kulkumme kiertää rasvojen ja juustojen kautta leipään ja maitoon, ehkä aitoon suomalaiseen järvikalapakasteeseenkin, joskus jopa herkkuun: rusinoihin ja pähkinöihin. Tomaatteja ostetaan yksi, väliin kyllä kaksi; sipuleita yksi. Ja sitten on tehtävä suoritettu, kaupassa käynti. Sisareni ei enää kykene kanniskelemaan ruokakasseja, pitkästä kävelymatkasta puhumattakaan. Autokyyti on siten hänelle jo enemmän kuin tarpeen.

  Joskus pitää myös huvitella. Siksi ajamme myös kohti Hakaniemen hallia silloin, kun sisko tuntee kuntonsa siihen riittävän. Siellä käynti on oikeaa huvia, on ollut jo useita vuosia. Lähistöltä löytyy tuttu tori lapsuudesta, minulle etenkin vappukauppiaiden takia (markkinapallo, vappuhuiska), ja siellä sijaitsi myös kesänaapureiden eli Sahrakorpien entinen koti. Tiedän vieläkin missä huoneistossa torin laidalla Sahrakorvet asuivat, vaikka siitä kaikesta on jo yli 60 vuotta.

   Kalliossa heti Hakaniemen vieressä jököttää  myös vanha asuintalomme. Se seisoo uljaana Porthaninkadun yläpäässä, melkein kalliomäen huipulla. Talo on joka tapauksessa seudun korkein, näköalat kattoterassilta sen mukaiset. Muinaisen kotitalon vieressä kohoaa vanha oppikouluni, taidelukio nykyisin, mutta silloin vielä seudun työläisten lähes ainoa tie akateemiseen maailmaan. Sitä vähän alempana sijaitsee vanha arkkitehtooninen koru: Kallion kirjasto. Se oli kirjoineen aikanaan kummallekin tärkeä. Niin kuin Kallion harmaa ja graniittinen kirkkokin, joka koko komeudessaan näkyi salimme päätyikkunaan.

   Me pistäydymme Hakaniemessä, slangilla Hakiksessa, myös ihan vain  torin takia. Se on aina jotensakin kodikas, huonollakin säällä. Ihmiset siellä tuntuvat edelleen ihmisiltä. Kun heidän parissaan liikkuu, säilyy usko ihmiskuntaan edes jotenkin.

   Vanha halli on ainaisessa remontissa, tuntuu, väliaikainen seissyt torilla jo muutaman vuoden ja on sillä tavalla jos ei vielä vanha niin tuttu. Mahtaako vanhasta uudesta tulla sittenkään yhtä hyvää ja kodikasta tai valoisaa kuin korvikeparakista, ihmettelemme usein. Toki kaunis on remontoitava vanha punatiilinen rakennus varsinkin ulkoa, mutta olisiko yhä sokkeloinen sisältä. Vaan turha surra sitä nyt. Elossa pysyvät tulevat sen aikanaan tietämään. Ehkä joskus mekin?

  Myös hallissa kierto sujuu kuten aina: kalatiskit katsastetaan, mutta usein käy niin, ettei tarpeeksi halpaa ja hyvää kalaa löydy. Possunkieliä näkyy laatikossa ja niitä ostetaan kokonaista kolme kappaletta. En tiedä enkä haluakaan tietää mitä sisko niistä valmistaa, mutta hän pitää kieliä herkkuna. Kukin makunsa mukaan.

  Minä eksyn aina juustomyymälään, niin vain on. Lehmä lentää. Ja lopuksi, kun olemme kulkeneet kojuilla ulkona ja ostaneet ehkä tomaatteja tai sitten jopa marjoja, juomme kahvit. Ei mitä tahansa kahvia vaan cappuccinot, kauramaidolla. Niiden paineeksi siskoni haluaa munkkipossun. Se tuo hänen mieleensä Tyttönorssin vieressä sijainneen leipomon 40-luvulla. Tipulan aika ei sekään unohdu.

  Niin olemme taas valmiit paluumatkaan. Ajan aina ylös jyrkkää Porthaninkatua, ohitan Kallion kirjaston, sitten Flemaria pitkin ja alas, Hesarin poikki, ohi Hurstin valinnan ja joskus näemme myös sen pitkät murheelliset ruokajonot. Kaikesta ja varsinkin siitä tulee jotain mieleen. Miksi mikään yhteiskunta ei voi koskaan toimia kuten suunnitelmissaan; kansalaisen omista unelmista puhumatta.

   Jostain sanastani siskon mieleen juolahtaa muuan tapaus. Se kuten kaikki tärkeä liittyy hänen työhönsä opettajana. Mikään siitä kuten ei lapsuudestakaan unohdu. Ja voi olla että muistot säilyvät vielä pitkään, vaikka eläkkeelläkin hän on ollut jo yli 30 vuotta. Hyvä hänelle, paha yhteiskunnalle. Eikö jokaisen meistä siis tulisi kadota ajoissa, heti eläkkeelle päästyä, koska eläkkeiden maksajista tulee olemaan aina vain suurempi pula.

   Siskoni alkoi kertomuksen varoen, mutta tarkasti, kuten aina, kun  muisteli aikaa kauan sitten.

  Kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia sitten hän sai luokalleen uuden oppilaan.

  Heti näki, ettei kaikki ollut ihan kohdallaan. Poika oli hiljainen ja ujo, liiankin. Kävi ilmi muuta kautta, että perhe oli tullut maalta, jossa pojan isä oli ollut väkivaltainen vaimoa kohtaan. Se tavallinen tarina. Epätavalliseksi jatkon teki se, että vaimolla oli ollut voimia ottaa ero ja kaiken lisäksi hän oli löytänyt sieltä uuden kumppanin. Vielä tavattomampaa ehkä oli se, että uusi mies oli nuori pojan äitiin verrattuna.

Niinpä uusperheen oli muutettava tutulta seudulta pois ja tultava kaupunkiin, jossa heistä ei puhuttaisi. Tuntemattomia isoissa kaupungeissa ovat sittenkin lähes kaikki naapurit ja sellaisina myös pysyvät. Ketä kiinnostaa, sanottaisiin kai.

  Kaikki, aivan kaikki muuttui pojan elämässä lähes hetkessä. Mutta koulua oli käytävä, oppivelvollisuus koski jokaista. Vähitellen poika sai siskooni pienen pienen kontaktin, syntyi luottamuksen hiven. Mutta sitten yhtenä aamuna poika ei enää tullut kouluun. Mitään ilmoitusta perheen taholta hän ei myöskään saanut.

     Kului päivä ja toinen ja kolmaskin ja poika pysyi poissa. Ensin siskoni hämmästyi, sitten huolestui, mutta jäi yhtä kaikki muistelemaan, mitä oli viimeisellä kerralla tapahtunut.

  He olivat sattumalta lähteneet silloin yhtä matkaa koulusta, tulleet pihan yli portille, mitään puhumatta. Portilla sisko oli pysähtynyt kun taas poika oli kääntynyt ja alkanut kulkea katua alas.

  Jonkin matkan päästä poika oli kuitenkin pysähtynyt, kääntynyt siskoani kohti ja vilkuttanut varovasti kädellään. Sitten hän oli taas jatkanut matkaa.

  Sisko jäi katsomaan hänen peräänsä. Kului hetki ja taas poika kääntyi ja vilkutti, pienen pienellä liikkeellä kuin lintu. Ja sitten poika oli kääntynyt vielä kolmannenkin kerran, vilkuttanut yhä varoen ja kadonnut sitten kulman taakse.

  Mitä kotona oli tapahtunut, sitä siskoni oli jäänyt miettimään. Kun poika ei tullut kouluun moneen päivään, sitten viikkoon, olisi tästä pitänyt tehdä ilmoitus kouluhoitajalle ja viranomaisillekin. Mutta sitä hän ei vain saanut tehdyksi. Jotenkin siskoni ajatteli, että pojan itsensä oli nyt kotona ratkaistava ne pulmat, jotka siellä ilmeisesti elämää hankasivat. Ehkä juuri pojan katse ja se arka vilkutus vakuuttivat siskoni siitä, että näin hänen täytyi vain toimia: odottaa.

  Odotus ja luottamus palkittiin. Kahden viikon päästä poika ilmestyi taas kouluun. Miksi hän oli ollut poissa ja missä, siitä poika ei tietenkään puhunut; istui paikalleen vain ja alkoi kuunnella opetusta niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

  Välitunnilla sisko sai sitten tilaisuuden puhua hänen kanssaan kahden kesken. Sisko sanoi, ettei ollut kertonut poissolosta eikä kertoisi, se jäisi hänen ja pojan väliseksi asiaksi. Poika nyökkäsi. Ja salaisuutena se myös pysyi aina siihen saakka, kunnes sisko viimein kertoi sen minulle.

  Jäin miettimään tätä siinä taas ajaessamme ja jatkoin miettimistä saattaessani siskon sitten jalkaisin kotiinsa, huoneistoon, jossa itsekin olin kauan sitten hetken asunut. Se tuntuu aina yhtä oudolta, epätodelliselta. Siellä kannoin ruokakassin keittiöön ja purin sen pöydälle. Sisko kyllä tiesi itse, mitä tavaroita piti mihinkin laittaa.

  Istuimme salissa sitten ja puhuimme siitä, että lain mukaan siskoni toimi väärin, mutta silti oikein, se tuntui ja yhä tuntuu selvältä. Luottamus on asia, joka syntyy kokemuksesta. Tunne, vaistokin voi joskus olla oikeassa. Näin on myös tällä hetkellä, ajattelen taas. Ilman sitä on turha toivoakaan, että ihmiskunnassa joskus vallitsisi rauha.

   Kysyin mitä pojasta oli tullut, vaikka tajusin heti, että sitä siskoni oli mahdoton tietää. Koulussa elämä jatkui ja koska sisko opetti vain kahta alinta luokkaa, poika katosi lähes täysin hänen näköpiiristään. Tuli uusia lapsia, joka toinen vuosi koko kourallinen ensiluokkalaisia. Kaikilla heillä oli omat ja erilaiset ilonsa kuten myös vastaavat murheensa.

     Istuimme vielä hetken, kunnes taas lähdin ajamaan kohti omaa kotia. Mutta kertomus jäi mieleen ja alkoi elää siellä. Mitä pojalle myöhemmin tapahtui, sitä voi vain arvailla. Arvaukseni on, että kun yhdeksänvuotias pystyi kahdessa viikossa ratkaisemaan itse ongelmansa, hän pystyi siihen myöhemminkin. Tässä tapauksessa uskon siksi hyvään lopputulokseen, vaikka tietää en voi, sen tietää vain poika itse. Missä hän on, elääkö yhä, kuten luulen, on sitten jo kokonaan toinen kertomus.

(31.7.2022)