Mitä matkasta jäljelle jää

On lauantaiaamu aikainen ja olemme kotona Sitarlan mäkituvassamme. Jos vielä äsken Muoniossa oli valoa yön täydeltä, koska aurinko ei laskenut lainkaan, täällä keskellä yötä on jo lähes pimeää. Nytkin kellon näyttäessä kolme valon alkaa vasta aavistaa makuuhuoneen ikkunasta, joka osoittaa hieman itään. Näin me hitaasti menemme jo kohti syksyä.

Jokainen matka tuo jotain uutta, myös ne, jotka osuvat samoille seuduille kuin ennenkin. Muonion seutu on tullut tutuksi, mutta se ei seudun ja sen luonnon viehätystä vie. Ehkä päinvastoin. Ei tarvitse enää ihmetellä minne lähteä jotain nähdäkseen, vaan mennä sinne missä tietää sitä näkevänsä.

Ja aina silti utelias löytää jotain uutta. Tätäkin pidän Lapin ihmeenä; olkoon vaikka illuusio. Hyvä juuri niin. Lappi on kuin onnistunut avioliitto, parisuhde josta kaiken aikaa saa myös jotain uutta. Ja Muonion seutu on sitä erityisesti. Silti sieltäkin voi tehdä päiväretkiä kolmeen suuntaan. Neljäs suunta tarkoittaisi sitten jo paluuta alas kohti etelää. Siellä kaukana alhaalla yli tuhannen maantiekilometrin päässä koti aina on ja edelleen odottaa.

Näyttää siltä, että Särkitunturille kapuaminen on lähikohteista se, joka ensimmäiseksi tulee Jeriksen rantamilla mieleen. Särkitunturista on Kolin jälkeen tullut toinen kansallismaisema; minulle Kolia rakkaampi ja läheisempi.

Polku sinne on vuosien myötä muuttunut ja tehty aina vain leveämmäksi ja helpommaksi kävellä. Monet paikat muuttuvat siten myös kansoitetuiksi, mutta kun Särkitunturile lähtee aamuvarhain, ei siellä ole ketään, vain me ja maisemat. Ja toki räkkä. Tänä vuonna sitä varsinkin kavutessa kohtasi jonkin verran: hyttysiä ja mäkärää. Mutta ei silti aivan kiusaksi asti. Offia, tuota ohvia löytyy avuksi ja sitten hyttysverkkojakin, jos tarpeen olisi. Nyt ei ollut.

Särkitunturin laella puhaltaa aina tuuli, sekin helpottaa oloa. Väinö Kirstinä kirjoitti lakeudesta että saa nähdä kauas näkemättä mitään, kun taas täällä näkee sitä enemmän mitä pitemmälle katsoo. Paljon kuvia tulee tunturin laella aina ottaneeksi; samat kelot, Jerisjärvi alla, kaukana Pallastunturit ja Ylläskin oikealla. Tuota näkyä en silti taida koskaan väsyä katsomaan.

Yhtä rakkaita kuin ikikelot ovat pienet kukat jotka mättäiltä matalina katsovat isoin silmin. Niitä ihailee ja ihmettelee hetken ja jatkaa sitten matkaa. Mutta mieleen kukatkin jäävät. Yksi niistä on ruohokanukka. Kukan nimen unohdan aina ja minun pitää se etsiä, mutta kukan ilmeen muistan. Kas tässä.

Kun tunturilta on laskeuduttu, voi siirtyä katsomaan vaikka Keimiöniemen kalalatupia. Nekin ovat aina samat, mutta kuuluvat paikan kutyymiin. Kalatuvilla on  myös hyvä käydä aamuvarhain tai sitten iltamyöhään. Kun ketään ei ole missään, on menneen maailman illuusio täydellinen.

Vuosisadat ovat tupien luona yhä läsnä; vain muoviveneet haittaavat tätä myyttistä maisemaa, mutta löytyy yksi tervattu venekin. Ja miten hyvältä terva tuoksuu. Sekin on oikeaa Suomen tuoksua.

Kittilä on Muoniota kauempana, mutta sinne suuntaan meitä vetää kaksikin museota, joita kumpaakin hoitaa ja pitää Kauko Sorjosen säätiö. Chapeau! Palsa ja Reidar, nuo kaksi Lapin taiteilijaa olivat kumpikin Kittilän poikia ja kummankin kotitalot ovat yhä jäljellä ja museoina. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä valtavasta kontrastista, joka näiden kahden välillä oli ja yhä näkyy. Lahjoja löytyi kummaltakin, mutta siinä missä Reidar menestyi ja muuttui yhä enemmän omaksi karikatyyrikseen, Kalervo Palsa köyhtyi ja menehtyi.

Kannattaa käydä ensin Palsa-museossa Kittilän kirkonkylässä ja ajaa vasta sitten Särestöön, joka alempaa Kaukosesta löytyy. Vastakohdat eivät voisi olla suurempia.

Palsan ateljee on murheen tyyssija. Menopelit odottavat yhä polkijaansa. Lahjakas nuori mies, minun mielestäni kirjoittajana vielä lahjakkaampi kuin maalarina, asui ja nukkui vajassa, joka ei oikein edes lämpöä pitänyt. Kun taas Reidar, bisnesmies, sai rakennetuksi itselleen vanhan Särestön viereen hirsistä ensin edustustalon uima-altaineen, jossa Kekkonenkin vieraili. Ja sitten vielä hienon ateljeen mäelle. Se on itsensä Pietilöiden suunnitelema.

Tapasin Reitarin vuonna 1964 tammikuussa, kun kävin vanhassa Särestössä jossa ei sähköjäkään ollut, ei tietäkään vielä, talvitie vain jäätyneen joen yli. Ja sitten näin hänet muutaman kerran näyttelynsä avajaisissa Helsingissä. Silloin Reidar oli aito ja lahjakas, myöhemmin vain kauppias. Poroja pälvessä! Aina nuo taulut muistan. Mutta mitä isommiksi ja värikkäämmiksi taulut muuttuivat, sitä kookkaampi oli myös signeeraus. ”Senhän sie miulta ostit”, oli Reidarin vastaus ostajalle, joka valitti maalien jo tippuvan juuri hankitusta taulusta. Jos nimi oli tallella, oli jäljellä taulun arvokin, siinä myyntimiehen logiikka, jos kohta myös ironia. Etelän typerää ihmistä oli pohjoisen pojan lupa huiputtaa.

Näiden kahden eron näkee myös sängyistä. Palsan ateljeen sänky on karuakin karumpi. Palsa nukkui varmaan usein myös yläsängyssä, koska lämpö, vähäinenkin, nousee aina ylös. Ainoa lämmönlähde paukkupakkasillakin oli piskuinen petroolikamiina. Karvahattu ja kintaat olivat yöasusteita.

Outo prinsessasänky tai morsiusvuode löytyy taas Reidarin ateljeesta. Romantiikkaa vaiko itseironiaa?

Tuon, hempeän unelman vierellä on sitten kuitenkin kirjasto, jonka teokset kertovat miehestä, joka kyllä tiesi, mikä taiteessa hyvää oli: kirjoja löytyy Joycen Odysseuksesta Leinoon. Jos jotain Reidar oli ikuisten ristiriitojensa summa. Pohjoisen miehen dilemma on joskus sellainen: olla sekä nöyrä että sittenkin myös maailman valtias.

Kaukosesta lähdimme kohti Kalloa katsomaan oman nuoruuteni jalanjälkiä. Vanha koulu, joka tietämättään teki minut kirjailijaksi, oli lakkautettu aikaa sitten, mutta seisoisi siellä jossain edelleen tyhjillään. Vaan vaikka kuinka etsimme, en enää koulua saanut näkyviin. Oli sunnuntai, ei ketään missään keltä kysyä; ennen niin lapsia täynnä oleva seutu oli kuin taulu, jossa on vain pintaa. Löytyi lopulta sentään kaupparakennus, sama, jossa aikanani kävin tupakkaa ostamassa. Rakennuksessa tuntui enää olevan vain jonkinlainen kyläläisten kiinnioleva kokoontumispaikka: Ketun Kanto Bub. Nurinkäännetyt tuolit odottivat ulkona turhaan asiakkaita. Tuota näkyä katsellessa sanoin hyvästit myös omalle nuoruudelleni. Lopullisesti.

Päivät kuluivat. Yksi suuria kokemuksia oli nousu Palkastunturille. Sää oli kuuma, alhaalla räkkää, ylhäällä sentään jo viileämpää. Kun kiipesimme, odottivat pilvet meitä. Väliin olimme jo niiden yläpuolella.

Olla pilvessä muttei marihuanasta vaan luonnosta, kas siinäpä todella hieno kokemus. Miten sumu, usva ja pilvi muovaavatkaan maisemaa, käärivät sen satuun ja uneen. Tunsin olevani etuoikeutettu, kun sen keskellä kuljin, kuvasin ja katselin.

Joskus yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Mutta joskus parikin hyvää sanaa voittaa jokaisen kuvan. Samasta runosta eli elämästä on kaikessa taiteessa aina kysymys.

Paljon yritin tallentaa maisemia. Lopulta niiden kuvaajakin kuvattiin.

Tästä kuvastani pidän. Seison siinä jo Palkaksen reunalla ja katson alas laaksoon, jossa Pallasjärvi juuri ja juuri pilkottaa pilven läpi. Kuva summaa sen, mitä Lapista haen ja minkä onnekseni jälleen koin.

Viikko kuluu ylhäällä nopeasti. Ehdimme käydä Norjan puolella Kautokeinossakin ja tietenkin Juhlsin hopeapajassa. Nyt raja oli taas apposen auki, korona tyyten unohdettu. Näin myös Ruotsin puolella, kun ajoimme alas Torniojoen vartta ja pistäydyimme Haaparannassakin. Kaksoiskaupunki oli taas yhtä, rajaa ei ollut. Vain joki, jonka yli vei maakannas ja siltakin.

Sitä ennen Kukkolankoskella näimme siianlippojan, joka oli yhä perinteisellä paikalla. Tuosta ikiaikaisesta kalastumenetelmästä ei vieläkään ole luovuttu. Tosin lippoja, joka kaukaa katsoen näytti nuorelta, osoittautui vanhaksi mieheksi. Mahtaako jälkikasvua sittenkään enää löytyä?

Suuntasimme taas eteenpäin. Kokkolassa ajajan (minun) virta loppui lopullisesti ja päätimme yöpyä. Nukuimme siellä myös todella hyvät yöunet. Tuossa kaupungissa, Gamla Karlebyssä, ilahdutti hotelli Kaarlen lisäksi vanha kaupunki, puutalot siellä. Kun aamulla kuljimme kuuden maissa katuja, näimme yhden ainoan ihmisen. Mutta tuo autius oli hyvää, käsinkosketeltavaa. Kadut perspektiiveineen antoivat ajattelullekin näköalan.

Lopulta pääsimme kotiin, jossa putkiremontti odotti. Viitisensataa kilometriä jäi taas seitsemässä tunnissa taakse ja niin siitäkin selvittiin. Alkoivat taas arkiset työt ja yöt.

Nyt on uusi päivä, matka ohi, mutta mielikuvat ja kuvat siitä tallella. Vuoden päästä lähdemme taas ylös; toki lähdemme jos elämä suo? Näin ajattelen. Lappi on ja odottaa. Pysyyhän se aina yhtä aitona, sitä pyydän jostain joltain. Vaan toisaalta, miksei pysyisi. Vielä sinne ihminen mahtuu niin, ettei hän kaikkea luontoa millään ehtine tuhota. Toive sekin.

Lappi on Lappi, mutta tulkoon koko matkan loppukuvaksi kuitenkin se iso kivi, joka Kokkolassa kannattelee kirjaa lukevaa poikaa. Kiven sivussa lukee ensin suomeksi ja sitten ruotsiksi: ”Nuori sielu avoimena. Ung själ – öppet sinne.”

Tuo näky on sekin satua ja nykyään ihme jos mikä, mutta ehkä sentään myös jonkinlainen ennustus siitä, ettei mikään ole maailmassa mahdotonta. Joka lukee, oppii. On siis kaikki syy oppia lukemaan. Unelma ehkä tuokin, mutta ilman unelmia ei tulevaisuutta kerta kaikkiaan ole.

(17.7.2022)