Kirjoitin viime vuonna novellikokoelmaan lyhyen jutun Patesta ja kesästä. Nyt on vuosi kulunut, kirja ilmestynyt nimellä Viiden minuutin juttuja (Aviador) ja kesä on taas. Juttu löytyy blogistakin. Se pysyy siellä, mutta uutta tarvitaan, koska elossa on edelleen myös vanha koira. Yhä huonommin se kuulee, yhä vähemmän näkee, mutta hajuaisti on aina moiteeton. Ja elämää se tuntuu yhä rakastavan tavoilla, jotka olen viimein alkanut itsekin tuntea.

Kuvat tähän olen lähinnä itse ottanut eivätkä omani tee oikeutta Patelle. Ehkä siksi, että kameran tai oikeammin kännykän nähdessään se lähes aina kääntää päänsä pois. Minua ei kuvata ja sillä selvä. Vain joskus jokin vahingonlaukaus onnistuu edes jotenkin. Mutta ei auta. Myös Pate taaplaa tyylillään.

Jokainen kesä vanhalla koiralla on tavallaan viimeinen, kuten tietysti ihmiselläkin. Onhan yhä niin, ettemme tiedä, koska lopullinen loppu tulee. Ihmiset voivat sitä ajatella, pelätä, odottaakin; koira tuskin.

Tällä en tarkoita vähätellä koiria ja varsinkaan tätä vanhaa hienoa koiraa, herra Patea. Päinvastoin uskon, että juuri senkaltainen ominaisuus on parempi kuin ihmisen epäluuloisuus. Koira tuntuu elävän jokaisen päivä niin kuin elämä aina jatkuisi. Ihmiset tuntuvat ajattelevan vanhempina jo toisin: nyt olisi syytä elää täysillä juuri tämä päivä, koska se voi aina olla viimeisemme.

Pate on taas saapunut monen päivän mittaiselle vierailulle. Se tulee jo taloomme kuin kotiinsa, varsinkin siksi, koska sen emäntä asuu täällä. Hänen koiransa Pate on. Mutta hivenen jo minunkin. Pidän sitä pienenä ihmeenä, jonka Pate itse on saanut aikaan.

Kun olin nuori, minua kutsuttiin monilla lempinimillä, joista jotkut olivat lähes käsittämättömiä kuten Pablo tai Baaby. Yksi oli osuvampi: ”Mäkelä, lasten ja koirien ystävä.” Tuolloin näköjään ajateltiin, etten kummastakaan lajista pidä. Lapsia opinkin ymmärtämään vasta paljon vanhempana ja jopa kiinnostuin heistä ja heidän kasvustaan: ilmiöstä jota kutsun kehitykseksi. Se on hieno asia ja ajattelen nyt, että se on ainoa jolle todellinen ihmisyys perustuu. Kehityksen pitäisi myös jatkua hamaan loppuun, mutta monella se valitettavasti pysähtyy jo kynnykselle eli aikuisuuden vasta alettua. Miksi näin käy, sillekin löytynee syynsä nykymaailman menosta.

Mutta se on toinen tarina. Jos lapsen kasvuun kiinnyinkin niin koirista tai koirasta aloin pitää todella vasta kun tutustuin Pateen. En edelleenkään tiedä miksi. Mutta voi olla että Pate tietää.

Yritän kuitenkin ymmärtää sitä ja osin aavistan syyn. Pate ei ole tavallinen koira, sellainen innokas ja alati toimelias puuhan poika tai tyttö: häsläävä, haukkuva ja hääräävä. Pate on, miten tuon sanoisi, filosofi. Se on uros, mutta oikeastaan muunsukupuolinen, Pride-viikollekin sopiva. Jo siinä Pate poikkeaa muista koirista.

Mutta muukin erottaa sen tavallisesta koirasta. Pate, pitkäkarvainen mäyräkoira, mäyris siis, kulkee lähes aina hitaasti ja arvokkaasti ja kellahtaa usein kyljelleen heti kun vain näkee minut. Minun tehtäväni tässä maailmassa on sen mielestä antaa rapsuja. Eikä vain antaa vaan rapsuttaa sitä paljon ja pitkään.

Silloin se on hetken tyytyväinen, silmät menevät umpeen ja se kääntyy selälleen ja vetää etukäpälät rinnalleen kuin lapsi ja tuijottaa minua herkeämättä. Oi auvoa silloin ja oi pettymystä sitten, kun lopetan. Mutta lopetettava on. Jokin raja rapsujenkin antamisessa lienee?

Pate on tästä eri mieltä, mutta suurimmat erimielisyydet tulevat ruuasta. Näiden vuosien aikana, jolloin koiran olen tuntenut, sen suhde ruokaan on valikoiva, hyvin tarkka ja intohimoinen, vähän kuten emännälläänkin. Jos Pate muualla tyytyy normaaliin koiranruokaan, sen käsitys vierailun anneista on toinen: vain paras on kyllin hyvää. Koska sillä on ollut parikin sairautta, on selvää, ettei se saa syödä lihaa. Ja juuri lihatuotteita ovat koiranruokia tarjoavat hyllyt tulvillaan. Kala käy, mutta kalaa valmistetaan ja myydään lähinnä kissoille. Kun kerran en löytänyt sen tonnikalaherkkua enää (valmistaja lopetti, varmaan menekin puutteessa) ostin samaa kissoille tehtyä. Ja outoa kyllä, Pate ahmaisi sen.

Tästä olisi voinut riemastua, mutta seuraavalla kerralla pelkkä nuuhkaisu riitti. Ja sitten kysyvä katse kääntyi taas minuun. Miten sinä, toljake, et löydä minulle mitään parempaa? En ole mikään kissa.

Se pysäytti. Olin siihen saakka pitänyt Patea P. Mustapään runon Lindbladina, läkkiseppänä, jonka elämäntyylistä Martti Haavio runoilijakapunsa alla niin osuvasti kirjoitti. Mutta Paten turkin alla piilee myös herkuttelija.

Mikään ei voita sitä puolelleen niin kuin hyvä herkku. Olen nähnyt, miten sen emäntä viimein on valmistanut sille ruokaa, aivan kuten ihmislapselle. Olen myös nähnyt, miten ruoka katoaa sellaista vauhtia, ettei sitä usko todeksi.

Silloin kuulee myös onnen tuhinaa, mutta vain siitä voimme päätellä että ruoka maistuu. Sen näyttäminen avoimesti ei ole etiketin mukaista.

Olen jo tottunut siihen, ettei hyväksi tiedetty ruokakaan kelpaa, kun Pate odottaa, että se saisi jotain vielä parempaa, vielä maukkaampaa. Jos ei, se tuhahtelee toisin, halveksivasti, sulkee silmänsä, kääntyy ja kulkee keittiöstä olohuoneeseen, jonka persialaisella matolla se sitten makaa kuin kuollut silmät lähes kiinni. Minua on syvästi loukattu, sen ruumiinkieli tahtoo kertoa. 

Tästäkin Pate toipuu kyllä. Yksi ainoa sen terveydelle sopiva mutta mainio makuluu saa sen hetkeksi taas takaisin maailmaan ja samalla sen antaja ikään kuin hyväksynnän. Luuta pureksiessaan Pate alkaa taas olla tyytyväinen. Minäkin tiedän jo, että itse asiassa huonokin ruoka kelpaa, mutta vain yöllä ja salaa. Sen näkee siitä, miten lautanen on usein aamulla puhtaaksi nuoltu. Paten arvolle ei todellakaan sovi osoittaa, että nälkä tai jopa ahneus voivat kuulua sen ominaisuuksiin.

Filosofin elämä ei aina ole siten helppoa. Mutta kylläisen filosofin elämä on sitä kyllä. Silloin runouskin tavoittaa sen.

P. Mustapään runon nimi on Dolce far niente eli Suloinen joutilaisuus. Se jos mikä sopii myös Pateen. Ja kyllä Pate tupakoisi, jos osaisi. Nyt se tyytyy vain silloin tällöin pureskelemaan tuoretta ruohoa.

Kas näin Martti  Haavio, tuo mestaripoeetta Mustapää kirjoitti:

Nyt läkkiseppä Lindblad/ on pihassa pitkällään,/ hän makaa, ruohomätäs/

tuuhea alla pään,/ ja vihreä on raiti – / hoi herhiläiset, vaiti!/

hän miettii yksinään.//

Hän on filosofi, Lindblad,/ joka tuntee elämän, / sen kaksi eri puolta,/

kolkon ja lempeän,/ hän tuntee surun harmaan/ ja tuntee ilon armaan,/

niin, nepä tuntee hän.//

Vaan tänään, herra Lindblad,/ hehkussa auringon/ saat maata, tupakoida-/

ja ilo luonas on/ Näet ylläs taivaan sinen,/ ja olet onnellinen./

et yhtään onneton.//

Niin makaat kisailua/ perhosten seuraillen/ ja hengittäen syvään/

tuoksua kukkasten/ Elämän nurjaa puolta/ et muistakaan nyt, huolta/

maanantain, huomisen.//

Ja sitten nukut, Lindblad./ Savukkees putoaa,/ ja sitten peityt, Lindblad,/

noin, unen verhon taa./ Niin, Lindblad, onnekkaassa/ viipyä unen maassa/

vain filosofi saa./

Myös Pate lepäilee ja myös uneksii paljon. Se nukkuu koiran unta, joka, kuten koiraihmiset tietävät, on alati kunnon sekoitus hetkellistä syvää unta ja yhtä herkkää havahtumista. Syvässä unessa se päästelee jopa ääniä, jos sitä siellä kenties toinen koira kiusaa (Pate ei ole kiinnostunut saati innostunut muista koirista, se kokee ne lähinnä häiriöinä). Mutta jos Paten emäntä menee keittiöön, Pate herää heti ja alkaa kuulua kynsien rapinaa, kun se häntä heiluen etenee perässä. Tämä mäyräkoira kulkee useimmiten kuin mekaaninen lelu, pitkä ruumiskin tekee aaltoliikettä hännän myötä, ja arvokkaasti, koska liiallista intoa ei voi osoittaa. Onhan se vastoin filosofin ja filosofian periaatteita.

Kun ulkoilemme, on siinäkin omat sääntönsä. Mennään kyllä sinne minne ihmisetkin, jos kohta jarrutuksia riittää. Kuumalla ilmalla tekee mieli veteen, mutta vain niin että tassut kastuvat. Pate pitää ihan kantaa uimaan ja heti se suuntaa kuivalle maalle ja on tyytyväinen vasta kun saa siitä tukevan otteen. Mitään kapuloita on turha yrittääkään heitellä. Hakekoot muut, ne joita leikkiminen vielä huvittaa.

Vielä joskus vanha koirakin sentään riehaantuu. Kun olemme taas polun tai tien varrella voivat siellä olevat toisten koirien tuoksut ja hajut ja maamerkit olla ylipääsemättömiä. Ulkoillessa on siis todellakin syytä jo varautua siihen, että matkanteko ei ole kovin nopeaa. Ja myös siihen, että kesken matkaa koira vain pysähtyy ja osoittaa kaikin tavoin, että matkattu on jo kyllin, on aika kääntyä ja palata autolle, jos sillä ollaan liikkeellä. Eikä mikään auta, takaisin palataan. Onhan koiran tahto suurempi kuin ihmisen. Kun se ei halua enää kulkea eteenpäin, sitä pitäisi raahata remmistä. Ei sellainen sovi ja Pate tietää sen. Autolle ja sassiin, siinä vastaanharaavan ruumiin ilmoitus.

Autoilua Pate rakastaa lähes yhtä paljon kuin rapsuja ja herkkuja. Autossa se makaa ensin takapenkillä huopansa päällä, mutta usein laskeutuu myös jalkatilaan ja alkaa torkkua.

Matka voi olla lyhyt tai pitkä, sillä ei väliä. Pääasia on että mennään eikä meinata. Auto on sille paluuta elämän alkuun ja moottorin ääni ja auton kulku tekevät samaa kuin kehto lapselle – autolla monia lapsiakin on nukutettu.

Mutta kun matka on ohi, on Pate heti valmis taas muuhun, siihen mikä sitä maailmassa hajujen lisäksi kiinnostaa. Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakseen katsokoon, kuten äitini aina muisti hokea.

Se sopii Pateen jos mikä. Niinpä se juuri nyt kulkee taas kerran kohti keittiötä ja sitä kaappia, jossa sen herkkuja säilytetään. Eihän koskaan voi tietää, jos vaikka emäntä heltyisi taas. Ja heltyyhän se, kun sen jalkojen juurella jaksaa tarpeeksi kauan odottaa. Kuinka kukaan voisikaan sitä, pientä vanhaa uskollista filosofia loputtomiin vastustaa?

(3.7.2022)