YKSI

Olla optimisti on hankalampaa kuin pessimistinä kuljeskelu. Nyt juuri luonto kukoistaa, nyt juuri on se aika, jota viime joulusta olemme odottaneet ja rämpineet säiden ja sodan tähden surkean talven ja kevään läpi. Nyt juuri olisi syytä olla onnellinen, kun katsoo vihreän runsautta, luonnon hurjaa ja vastustamatonta voimaa ja vointia. On juhannus. Ja silti mielessä on myös tuo ikuinen ajatus: päivä on jo alkanut lyhetä ja syksy lähestyy vääjäämättä. Syksy, joka tosin ensin muuttaa sen toiseksi iloksi silmille, mutta tuo hyvä hetki ei kauaa kestä. Hyvin nopeasti syksy murtaa myös oman kauneutensa, kunnes maa ja puolet puista ovat alastomia ja tyhjiä. Ja sitten? Sitten onkin jo pimeän, loskan ja talven aika tulla. Talven, joka ei ehkä enää koskaan ole samanlainen kuin lapsuudessa. Ainakaan täällä etelässä.

KAKSI

Onko lasi puoleksi täynnä vai puoleksi tyhjä; tuo toteama ei vielä merkitse minulle pessimistin ja optimistin eroa. Vuodenaikoihin suhtautuminen kertoo sen mielestäni siteerattua vertausta selvemmin. Elämmekö hetkessä, tartummeko siihen carpe diem -systeemillä, vai suremmeko jo etukäteen sitä, miten kaikki hyvä on pian ohitse? 

Jos, voisi lopulta kysyä miksi sitten nauttia elämästä, koska kuolema joka tapauksessa odottaa tuolla edessäpäin meitä. Sitä ei pääse karkuun kukaan ja jopa Jeesus kuoli, jos kohta tarinan mukaan hän nousi ylös kuolleista. Koska tapahtuneesta on kulunut jo yli kaksituhatta vuotta, ei todisteita siitä liiemmin ole. Raamatunkin kirjoitetut muistot saatiin papyrykselle vasta monen monituisen vuosikymmenen kuluttua tapahtuneesta. Nykyajan välineitä ei silloin tunnettu. Jos, olisiko meillä ihmeitäkään?

KOLME

Itse olin pessimisti aina kuuteenkymmeneen ikävuoteeni saakka, kunnes jotain tapahtui. En enää surrut menneisyyttä, en katsonut taakseni vaan eteenpäin ja aloin odottaa ilolla ja innolla mitä kokemuksia tulevaisuus vielä antaisi; mitä sieltä seuraavaksi tulisi vastaan. Uteliaisuus pitänee meitä hengissä, uskon nyt, ja kun tai jos se sammuu, on paha merrassa. Paha, Belsbuub, vanha vihtahousu, piru, lempo, perkelekin; rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ihmetelkäämme siis vähän kaikkea ja muistakaamme, että alakulo ja depressio ovat kanssakulkijoita, jotka eivät koskaan askeliamme kevennä.

Vaikka maailma on mallillaan, vaikka pahuus on taas vallassa (eikä vain Venäjällä vaan itse asiassa toisin tavoin vähän jokaisessa yhteiskunnassa) on maailmassa aina enemmän hyvää kuin pahaa. Lause, jonka todistaminen olisi helpompaa, jos nykymedia vaivautuisi hieman muuttamaan  tyyliään ja kertomaan päivittäin myös ihmiskunnan edistyksestä, tieteen uusista saavutuksista. Mutta niin ei vain tehdä. Sana uutinen tuntuu jo pitävän sisällään sen, että kyse on jostain ikävästä. Miksi, kysyn tässä nyt vienosti ja kuten kyllä tiedän, myös täysin turhaan.

NELJÄ

Mutta niin toisaalta on, että juuri kysyvä ei tieltä eksy. Kysyn tietä mielelläni aina kun voin, varsinkin ulkomailla, kun haluan löytää jotain tiettyä vieraassa paikassa. Ja pohjoisessa Suomessa on jopa hauska kysyä, koska ihmiset katsovat silmiin ja vastaavat murteillaan. Kokemusta tästä on ja kaikkialla minulle on aina vastattu. Joka maailman kolkalta löytyy ihmisiä, jotka neuvovat perille. Uskoni ihmisyyteen on siksi vahva, varsinkin ruohonjuuritasolla. Mitä korkeammalle ihminen nousee yhteiskunnan tikkailla, sitä helpommin hän tuntuu unohtavan perusihmisyyden itsessään.

Poikkeuksia toki heissäkin on, herran kiitos.  Mutta varsinkin kansa, itse rahvas, tuo viron pööbel, on vielä pitänyt pintansa ainakin minun silmissäni. Jokaisessa maassa asuu ihmisiä ja ainakin puolet heistä – näin uskon ja tässäkin puhuu kokemus – on vilpitöntä ja hyvää väkeä. Todellisia ihmisiä siis.

VIISI

Juhannus on ollut pakanallinen juhla ja jollain lailla on sitä yhä. Tarkovskin hieno elokuva Andrei Rublevista (oikeastaan Rubljovista) kertoo yhdessä sivutarinassa siitä, miten kansa yhä noudatti pakanallisia menojaan ja miten alastomuusriittien lopettajaksi ilmaantui joukko raakoja sotilaita jotka uskon nimissä alkoivat heitä teurastaa. Rublev sai surukseen todistaa senkin, tuo ehkä maailman paras ikonimaalari. Elokuva on fiktiivinen, mutta todelta tuntuu. Salaman Juhannustanssit taas kertoi jumalanpilkan arvoisesti samasta, mutta vain toisin tavoin ja sanoin. Sittemmin tuomio purettiin ja kirjaa saa ostaa sellaisena kuin se aikanaan painettiin. Muistan Otavan ajoilta, miten myynnissä alkuun oli versio, josta tuomion saaneet kohdat oli poistettu. Se ei käynyt kaupaksi. Ja hyvä niin. Nyt tuokin kaikki tuntuu jo silkalta unennäöltä.

KUUSI

Juhannus täällä kulkee rauhallista latua. On siivottu ja vähin laitettu pihaakin. On suunniteltu keveitä ruokia, joista äsken juuri syötiin salaatti, jossa salaattiainesten lisäki oli klementiiniä, mansikoita, paistettua tofua, hallumia ja vegelihan paloja. Sinappikastikkeen kanssa siitä nautti ja pakko kokin sanoa itsekin, ettei ollut hullumpaa. Myöhemmin teen vielä pääruuan kalasta ja uusista perunoista, jotka kuitenkin laitan uuniin ja sivelen puolikkaat oliiviöljyllä sekä peitän ne vielä mantelijauholla, Provencen mausteilla ja italialaisella percorinolla. Kun potut hiljaksiin hautuvat uunissa, on aika höyryttää parsa ja avata hollandaise-kastikkeen tölkki (parempaa kuin omatekemäni). Hifistellä saa ehkä kerran vuodessa ja juuri juhannus lienee omiaan tällaiseen? Syön nälkääni kyllä vaikka mitä, mutta joskus tässä matoisessa maailmassa on lupa hieman jopa taiteilla. Onhan ihmisen maailma monimuotoisempi kuin eläimen.

SEITSEMÄN

Monimuotoisuudesta muistan jotain, jonka aamulla ajattelin ja tulin pukeneeksi sanoiksi. Jos luontomme köyhtyy ja lajeja katoaa kaiken aikaa hälyttävää vauhtia, sama tapahtuu myös omalle kielellemme. Miten värikästä ja hienoa oli ennen puheemme uskomattoman tarkkoine, kuvaavine ja hauskoine ilmaisuineen. Puoliso muisteli äitinsä lauseita siitä, miten hänellä oli lapsena kuumetta ”toista mittaria” ja silloin äitinsä puuskahti myös, että ”tuo lapsi on kuuma kuin kekäle”.

Minunkin äitini käytti aina kuvaavia ja värikkäitä ilmaisuja, Kajjaanin murteen höystämiä ja niiden sananlaskut ovat iäksi junttautuneet mieleen ja kieleen: ”Pakko se on kun pukseeraa”, ”Johan nyt on markkinat kun turkkikin juuvva pittää”. Vielä parempi ohjenuora on tämä: ”Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakseen katsokoon.” Ja hellyttävä taas tämä: ”Hyvä tuli muorin jalasta vaikka se vain tervattiin.” Äidiltä opittua kaikki – ja siksi kait meillä nimenomaan on äidinkieli. Isänmaa on sitten se, jota sodilla ja sodissa on yritetty ja tahdottu puolustaa. Ja jollain lailla lopulta onnistuttukin.

KAHDEKSAN

Nykykieli alkaa olla todella köyhää ja nuorisolla se on täynnä lähinnä englannista lainattuja ilmaisuja ja sanoja, jotka saavat hädin tuskin suomalaisen kaavun ylleen. Taantuminen on suurta ja sitä lisäävät meemit ja muut symbolit, joiden avulla kirjoittamista heh heh helpotetaan. Tuon helpottamisen lisäksi helpotetaan myös ajattelua. Ihmiskunta toden totta tyhmistyy, vaikka suunnan pitäisi olla ylöspäin: citius, altius, fortius, kuten olympialaisten slogaani kertoo eli  nopeammin, korkeammalle, rohkeammin! Niin juuri. Jos olisin tyranni, määräisin kielenopetuksen ja lukemisen numeroksi yksi ja vasta sitten työntäisin digivehkeet käteen. Mutta minkäpä maailman menolle mahtaa. Voin silti mutista. Ja mutinaa en lopeta.

YHDEKSÄN

Mutinasta palaan mittumaariin takaisin. Pengoin vanhoja runojani ja löysin yhden, jonka sisältö kiinnosti sittenkin yhä. Se, ikään kuin vala, on tehty puolisolle jo pari vuotta sitten, vaan yhdessä yhä olemme. Niinpä mieleni tekee vannoa juhannusvala uudestaan ja liittyä sen kanssa ja kautta Suomen kansan pakanallisiin perinteisiin; luontoon, sen voimaan, metsän ja kasvien tuoksuun ja kukoistukseen. Toki tiedän, että tunne ilman järkeä on huono, mutta niin on myös järki ilman tunnetta. Siksi sanon änskälläkin, että rakkaus voittaa kaiken (ainakin joskus) ja siihen tahdon myös yhä uskoa. Toivottavasti niin tekevät muutkin.

Ja tässä lopuksi se lupaamani runontapainen:

Miksi sinä – miksei kukaan muu?

1. Siksi, että selkäsi heti liikutti minua.

2. Siksi, että kun käännyit,

silmäsi kohtasivat suoraan omani.

Ja silloin tunnistin sinut.

3. Siksi, että minä äkkiä näin sinut silmiesi takana

pienenä ja onnettomana, kuin joskus kauan sitten.

4. Siksi, että kun avasit suusi,

kuulin oikeita todellisia sanoja.

5. Siksi, että vaistosin ja näin,

miten heti tajusit mikä minä olen

– ja myös sen, mihin minusta on.

6. Siksi, että aloit nauraa.

Kuinka se nauru jäikin niin minuun.

7. Siksi, että uskalsit sanoa suoraan kaiken sen

mikä mielessäsi silloin liikkui; ja liikuu yhä vain.

8. Siksi, ettet kaihtanut puhumasta vaikeista asioista.

Ja siksi, että vaivatta tajusimme mistä toinen puhui.

9. Siksi, että ihosi sileys oli minulle kutsu paratiisiin.

Kuinka voisin unohtaa sen, miten tuoksusi ja kosketuksesi

täysin huumasivat minut.

10. Siksi, että siinä paratiisissa kerran käytyäni

en enää ole halunnut minnekään muualle.

11. Siksi että olet avoin ja vilpitön myös silloin kun et puhu.

Äänettömyyskään ei kanssasi ole painostavaa.

12. Siksi ettemme milloinkaan voi valehdella toisillemme,

salata mitään, pettää, pelata pelejä; olla ja elää vain.

Ei mikään ole niin hyvää ja keveää kuin se.

13. Siksi, juuri siksi, voin nytkin vilpittömästi sanoa:

minä rakastan sinua. Todella rakastan ja kaipaan.

14. Niinpä tulen aina myös sinua rakastamaan

ja rakastan sinua niin kauan kuin maailmamme on olemassa.

Rakastan myös silloin kun olemme jossain tuolla muualla.

15. Ja vaikka syitä rakkauteen on tullut jo monta,

tässä on, kuten uskon, vasta pitkän kertomuksen alku.

Kiitos kaikesta silti jo nyt; kiitos siitä, että olet.

Siitä, että yhä aina myös minä eikä kukaan muu

voi olla ja elää ja hengittää täällä, sinun vierelläsi.

(24.6.2022)