ENSIN ELÄMÄN KAUNIS PUOLI

Tuomas Anhava kirjoitti lähes 60 vuotta sitten miehestä joka tiesi, että maailmassa on kaikkea: ”pientä, keskikokoa ja suurta.” Mutta kesällä keskikoko jää, suuri ja pieni asettuvat vastatusten, oikeastaan hyvä ja huono. Kumpaakin olen saanut kokea.

Hyvää on juuri nyt paljon, paljon kauneutta. Voimme täällä maalla kotona ollenkin katsoa ja ihailla kesää, nähdä miten luonto kukoistaa, miten vihreää on kaikkialla; niin vihreää että Lorca olisi seonnut sanoissaan. Nyt vehreyden helein vaihe on jo ohi, mutta vieläkin voi laajoja kasvavia peltoja katsella ihaillen ennen kuin viljankorjuu alkaa, mikä sitten tapahtuu jo kellastuneimmissa maisemissa. Mutta juuri nyt on nyt. Voimme päivästä toiseen ja sadesäälläkin ihailla myös kukkien runsautta. Niin pihalla kuin metsissä. Jopa suopursut kukoistavat.

Ensin jo varhain keväällä tulivat sinivuokot ja valloitivat mäkemme tuhansien joukkovoimallaan. Sitten valkovuokot tekivät saman, sitten kielot. Nyt niittyleinikkien keltaiset kasvustot valtaavat alaa kaikkialla, hakatuissa metsissäkin. Mäkitervakot, nuo tervakukat kukkivat myös täysillä. Ja rannassa heinien seassa kurottavat päitään kurjenmiekat, köyhän miehen iirikset.

Täällä, Risto Rasaa mukaillen, van Gogh olisi maalannut niitä. Riston runossa kurjenmiekkojen tilalla olivat voikukat, vielä arkisemmat ja hienoon runoon juuri sopivat.

Talon ympärillä kasvaa myös vaikka mitä. Kuusamat, nuo lonicerat kiipeävät seinille kukkien ja tuoksuen.

Rhododendron on talomme nurkalla vimmastunut niin, etteivät sen oksat jaksa kunnolla kantaa raskaita kukkia. Koskaan en ole nähnyt alppiruusua täällä noin hurjassa loistossa. Ja muuallakin näkyy, että sää on sopinut sille. Räjähdyksiä vailla vertaa.

Ruusut ovat myös avautumassa kaikkialla. Ensin juhannusruusut ja kerrankin oikealla ajallaan. Kevään viipymisestä se johtuu, sillä useimmiten juhannuksen tullessa niiden aika on jo ohi.

Talomme edessä oleva ja itse istuttamani weigela on sekin omassa loistossaan. Sitä on vain kuvasta vaikea käsittää, kun mittasuhde puuttuu. Kyse on ihmistäkin korkeammasta uljaasta pensaasta.

Yhtä korkeita ovat nykyään myös Helena Anhavalta aikanaan pieninä taimina syntymäpäivälahjaksi saamani ruusut. Niiden punerrus tuo mieleen Helenan runon ja lauseen kukista, jotka kukkivat itsensä näköisinä myös sateisina ja pilvisinä kesinä.

Viimein esittelyvuoroon astelee akileija. Sen arat värit sopivat silti hyvin talon etuosan vehreyteen. Hillitty kaunotar, kuin viime vuosituhannelta.

Lopulta piskuinen lemmikki pääsee vuoroon, yhä vain kukkien. Se ei suostu sitten millään poistumaan näyttämöltä. Kutsuisin sitä kainoksi, ellei sen kukinta-ajan pituus kertoisi sinnittelystä ja halusta olla esillä. Mutta kyllä aika senkin hoitaa, ”aika, tuo mahtava parturi” – Isaak Babelin sanoin. Sitaatti on näköjään ikuisesti muistinvarainen, koska kirjaa ei taas löydy mistään.

JA SITTEN SE TOINEN

Ajoin Helsingin Kallioon, lapsuuteni rakkaisiin maisemiin Tuurin Anttia tapaamaan. Kallio on minulle erilainen Kallio kuin mikä se on nyt. Minun Kallioni on vanha, jo kauan sitten kadonnut työläisten kaupunginosa. Kuten Eino Leino aikanaan kirjoitti, lapsuuden maisema meidät kuitenkin muovaa, emmekä me sitä koskaan unohda, olipa maisema millainen tahansa.

Kallio Kallio. Jo 2000-luvun alkupuolella näin, miten Hurstin leipäjonoa parveili Hesarilla lippakioskin kupeella, silloin vielä auki olevan ruokakaupan edessä. Sitten kauppa lopetti ja siitä tuli Hurstin Valinta, uudenlainen kauppa jossa raha ei olekaan enää maksuvälineenä, auttamisen halu vain.

Hurstin Apu toimii siinä yhä. Ja syystä. Itse asiassa koin aikamoisen shokin kun ajoin Flemaria pitkin kohti Helsinginkadun kulmaa. Oli perjantai ja leipäjonot muistin, mutta jäin katsomaan, mikä ihme oli se jono, joka lähtikin etenemään kohti Vaasankatua. Mitä siellä oikein jaettiin?

Kun käännyin sitten Hurstin Valinnan kulmassa Hesarille, näin sieltä tulevan jonon. Se oli tuttu, mutta kun ajoin eteenpäin, näin jonon jatkuvan ja jatkuvan. Löysin onnekkaasti parkkipaikan ja kun katsoin jonoa, tajusin, että se oli sama, jonka hännän olin nähnyt Vaasankadun alussa. Jono kiersi siis koko laajan korttelin!  Ihmiset jonottivat leipää keskellä päivää; viimeiset ehkä tuntikausia.

Otin kännykällä yhden kuvan joka ei kerro totuutta. Kuvan voi tulkita monin tavoin: tuossa voitaisiin jonottaa minne vain kaikessa rauhassa – ihmiset kuin sunnuntain viettoon valmistautuneina.

Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa, kirjoitti jo Erno Paasilinna.

Miten totta, ainakin tässä tapauksessa. Idylli, vaikka itse asiassa karu todellisuus.

Kun muistin vanhat leipäjonot, kyse oli silloin aika pitkälti laitapuolen kulkijoista ja syrjäytyneistä. Nyt kyse oli muusta, meistä, tavallisesta Suomen kansasta. Tiesin toki, että sekä korona ja sen sulkutoimet, mutta varsinkin helmikuussa alkanut Ukrainan kirottu sota on saanut talouden sekaisin ja taantuman päälle. Mutta sitä en tiennyt että kaikkien yhteisvaikutukset olisivat noin suuret. Ja kuten alkoi tuntua, tämä on vasta alkua.

Kahvila Melissa kuulin Antilta, että näky oli pysynyt samanlaisena jo talvesta. Ja kun tein asiasta ja kuvasta instagramin, sain sen nähneiltä kuulla samaa.

Kanssaihmiset siis tietävät todellisuuden, mutta mikään ylempi taho ei näytä reagoivan jonon pituuteen millään tavalla. Suomessa puhutaan kyllä joka päivä sodasta ja Natosta, mutta omasta tilanteestamme on polemiikkia vähän jos lainkaan.

Missä ovat median urheat edustajat, missä poliitikot, jotka kansaa edustavat. Jos yksi juttu tehdäänkin, niin sillä asia tuntuu olevan kuitattu. Onhan siellä Hursti auttamassa, ja hyvä niin.

Mutta herra paratkoon, eihän se poista syitä. Vain syiden seurauksia. Ensin täällä tehdään sairaita ja sitten vasta sairaala vanhaa laulua mukaellakseni.

Rakastan tätä maata ja rakastan Suomen kansaa, sen vanhaa hyvää kieltä, maamme luontoa, kulttuuria, ihmisten ja immeisten outoa ja omituista luonnetta. Mutta Suomen herroja ja rouvia en todellakaan rakasta paria poikkeusta – hyvää presidenttiämme ja vaikkapa Li Andersonia ja Anna-Maja Henriksonia lukuunottamatta.

Herroilla rouvilla on näköjään aina ikiomat huolensa ja johtavilla puolueilla ikuiset agendansa (kuinka päästä suurimmaksi). Demokratia on edelleen aatteista paras, mutta jokaisella meistä on siinä vain yksi ääni. Ehkä ensi vaaleissa vuoden päästä on silti syytä miettiä, kenelle koturnin kuninkaista sitä ainakaan ei pidä antaa. Uutisia aamulla lukiessani tiedän ainakin yhden, jota ehkä ei noin vain kannattaisi äänestää. Mutta aina jossain sentään piilee myös hyviä, oikeita, tuntevia ja auttavaisia ihmisiä. Täytyyhän heitä yhä löytyä muualtakin kuin Kallion katutasolta?

(19.6.2022)