Lauantaina teki mieli lähteä katsomaan merta. Niinpä lähdimme. Yksi paikoista, joissa harvakseltaan mutta uskollisesti käymme on Padva.

Ensimmäinen kerta sinne oli tietenkin vaikein. Valitsin Padvan Hangon sijasta, koska ajattelin matkan avointa merta katsomaan olevan lyhyempi, mutta totuus oli toinen. Pieniä mutkaisia teitä riitti ja perillä olimme myöhemmin kuin jos olisimme ajaneet Hankoon. Vaan Padva palkitsi. Iso silloin aivan autio hiekkaranta ja avara avara meri, yksi suurempi saari vain ulapan sylissä odotti meitä. Jo se tuntui lahjalta.

Hyvän tunteen pelkkä ajo Padvaan aiheutti nytkin. Ensin ajoimme Tammisaaren ohi, sitten käännyimme Saloon johtavalle tielle, siitä vasemmalle Tenalaan ja siitä sitten Bromarviin. En tarvitse enää karttaa navigaattorista puhumattakaan. Kun kerran oppii, ainakin vielä osaa.

Ajaminen on noilla seuduilla yhtä juhlaa, hieman liioitellen sanottuna, mutta vain hieman. Köyhinkin asumus on hoidettu ja vaikuttaisi Uusimaan keskiosissa varakkaalta. Idylli idyllin perään.  Jopa metsät on hakattu niin, että risutkin on viety pois ja vanhat puut ovat uljaita kuin englantilaisissa puistoissa ikään.  Silmä niissä lepää, vaikken paljoa ehdi katsella ympärille, kun auto pitää pitää tiellä. Puoliso taas saattoi katsoa ja katsoikin ja näki hirven, joka rauhaisasti pureksi heinää korsien roikkuessa suusta. Näky jonka itse voin vain kuvitella nyt. Kameraa hänelläkään ei (tietenkään) ollut siinä.

Bromarvissa oli jo kymmenen aikaan väkeä torilla ja päätimme pistäytyä kylässä palatessamme. Sitten taas idylliä tien kahta puolta, kunnes metsää ja viimein oikealle pieni viitta: Padva. Ja kun vielä ajoimme kuutisen kilometriä, edessä odotti uimaranta vasemmalla.

Hiljaista kuin huopatossutehtaalla, kuten lapsuudessani hoettiin. Yksi matkailuato parkkipaikalla, mutta siinä ei näkynyt mitään elonmerkkiä, ainakaan vielä. Olin odottanut jo ihmisten kansoittamaa rantaa, vaan ainoita olimme taas.

Mutta mikä huvittavampaa, eipä näkynyt mertakaan.

Kun silloin ensimmäisen kerran kävimme Padvassa, oli ajatuksenani myös nähdä avointa merta, mutta huhtikuussa 2021 meri oli ollut vielä tiukasti jäässä. Nyt kun oli luvattu hellepäivää, ei jäistä ollut tietoakaan, mutta muuta hauskaa riitti: merisumua, tuota merisavua lepäsi ulapan yllä. Siihen katse pysähtyi kuin seinään.

Konto yltyi, tuon merisavun vanhan nimen taas opin aikanaan Jäämeren vaelluksilta, kun Antti Tuurin kanssa kuljimme Sabbenjavrella Varanginvuonon pohjukassa. Sumu oli niin sankkaa, että merta näkyi ehken kymmenisen metriä matalan hiekkalahden rannalla. Se siitä sitten.

Olin kotona valmistanut eväät piknikiä varten. Pique-nique on vanha ranskalainen termi. Pique tarkoittaa poimimista ja nique jotain pientä. Termiä käytettiin jo satoja vuosia sitten yhteisöllisiä ateriointeja kuvaamaan. Piknikit tapahtuivat silloinkin luonnon helmassa.

Internetistä löytyi jopa kuva Gaston Phoebuksen kirjasta The Hunting Book, joka on tehty 1400-luvulta. Kuvassa istuttiin senaikaisen piknikillä ylhäisön tapaan.

Sitä tunnetumpi on Édouard Manet´n maalaus Aamiainen ruohikolla (1862).

Alastomuus ei taida ainakaan usein kuulua piknikkien kuvastoon. Eikä totisesti kuulunut nytkään. Sen sai kontokin aikaan.

Oma kattauksemme muodostui voileivästä, karjalanpiirakasta munavoin kera sekä kirsikoista ja klementiinistä. Kahvia oli termospullossa ja se oli onneksi kuumaa, koska konto oli tuimaa ja toi jopa vilua pintaan. Niinpä ajatus mukavasta hetkestä merenrannalla kaukaista ulapanreunaa katsellen katosi sitä mukaa kuin kylmyys yltyi.

Sumu sakeni vain. Menin kuitenkin vielä merenrantaan ja videoin hetken merta ja otin pari kuvaakin. Ja sitten? Sitten autoon ja takaisin Bromarvia kohti. Voisimmeko siellä nauttia myös kesän lämmöstä, kun sitä viimein oli kuulemma saatavilla.

Niin kävi, että Bromarvissa paistoi aurinko, tietenkin; merisavusta ei ollut tietoakaan. Parkkipaikka oli täynnä, mutta yksi väli löytyi piskuiselle autollemme.

Kun siinä iloisen väenpaljouden seassa kuljimme, osuimme kojulle, josta myös näköjään sai kahvia. Ja kahvia siitä saikin ynnä palan raparperipiirakkaa vaniljakastikkeen kera. Sen opimme sekä ruotsiksi että suomeksi. Eikä raha vaihtanut omistajaa, koska paikallinen kyläyhteisö juhli sitä, että juuri Bromarv oli saanut vuoden uusimaalaisen kylän tittelin 2022. Sanoisinpa että syystä.

Kotiin ajoimme Fiskarsin kautta. Pieni soppatuokio Laundryssä, sitten kuljeskelua ulkonäyttelyssä tai oliko peräti ihan biennaalessa, johon oli koottu eri arkkitehtien tekemiä nykyaikaisia piskuisia kesämökkejä. Siellä kauempana niityn laidalla niitä kökötti isohko joukkio. Sisäänkin mökkeröihin sai mennä, kunhan muisti ottaa kengät pois jalasta.

Monesta luomuksesta tuli mieleen arkkitehtuurisarja Grand Designs. Nämä vain olivat minikokoa. Puhdas puu tuoksui, kaikki olikin kaunista, silmille. Hyvää makua, taiteellisuutta.

Yksi tölli näytti tältä.

Toinen toiselta.

Mutta niissä asuminen, miten se mahtaisi onnistua pitempään? Vain yhdestä eli tavanomaisimman näköisestä vihreästä mökistä löytyivät myös kaikki mukavuudet eli keittiö, WC, suihkukin.

Jäin sitä siinä miettimään. Kauneus, kyllä, mutta entä sitten? Jotenkin mukavuuksia arvostaa jo, vaikka lapsuus Siikasaarella tarkoitti kaikkea muuta, elämää vailla juoksevaa vettä ja sähköä.  Puuhella savutti. Kynttilöitä ja öljylamppuja riitti illan valoksi.

Ruokahaluni on siis kasvanut syödessä? Vai onko tämä ikää vain, laiskan miehen nautinnonhalua?

Sama se mitä. Ihan alkeellisiin oloihin ei mieli enää tee palata. Jos vain on mahdollisuus valita. Kauneus ja kauniit linjat ovat hienoja, mutta muutakin tarvitaan. Kaikessa suunnittelussa juuri käytännöllisyyden pitäisi ehken olla numero yksi.

Kotona kesä jatkui ja tuli lauantaisaunan vuoro. Se on aina yhtä iso autuus. Syreenit saunan ympärillä kukkivat ja tuoksuivat.

Mutta vielä paremmalta tuoksui koivuvihta, kun sen, kuivan, oli ensin kastellut ja laittanut sen sitten siihen kiukaalle tekeytymään.

Nyt on sitten jo sunnuntai ja todella aurinkopäivä taas. Teimme vielä pienen aamuretken Liessaareen vain havaitaksemme, ettei siellä ollutkaan nyt linnun lintua. Porlassa sentään ui nokikanapariskunta vanhassa kalankasvatusaltaassa. Eikä vain pariskunta vaan kaikkiaan kahdeksan poikasta hääri vanhempien seassa.

Kun tietää nokikanan olevan jo uhanalainen, poikasten määrä ilahdutti. Ja varsinkin se, miten vanhemmat pitivät niistä huolta. Tavan takaa ne sukelsivat ja ruokkivat pieniä pallukoitaan. Jos lokki tuli lähelle, se sai armottoman kyydin. Toivottavasti valppaus säilyy, sillä mustakurkku-uikun pesä oli tyhjä eikä uikkuja enää näkynyt. Ehkä juuri ahneet lokit olivat tehneet sen munista selvää.

Kaikki luonto on lopulta uhanalaista, ajattelen nyt. Vaikka toisaalta jotkut lajit hyötyvät toisten katoamisesta. Porlan lammikoiden reunalla on kylttejä, joissa pyydettiin olemaan ruokkimatta lintuja, mutta pullasorsia paikalla makoili siitä huolimatta iso liuta.

Niitä ei taida mikään uhata. Sillä aina löytynee ns. hyväsydämisiä ihmisiä, jotka tulevat vasiten niitä ruokkimaan. Näin luonnolliset vaistot häviävät ja korvautuvat toisilla, keinotekoisilla ja sidonnaisilla. Lopulta eliöt eivät ilman ihmisen apua enää kunnolla edes selviä. Ja ihmiset taas kadottavat itseään täällä toisin. Minkä näkyvä luonto ja sen maailma voisivat antaa, sen somemaailma näkyy vievän ja imevän uumeniinsa. Jos niin käy, onko ihmisen tulevaisuus olla kohta vain siruja täynnä oleva robotti, joka tottelee muualta tulevia käskyjä? Putinin unelma?

Tokko meille ihan niin ihan vielä käy, mutta yhtä kaikki monenlaiset vaaran merkit ovat ilmassa. Jos luulemme, että kaikki tavara on aina saatavilla kaupasta, miten käy, jos kuljetusketju rikkoutuu? Ehkä sittenkin olisi yhä hyvä opettaa lapsille myös alkeellisempia taitoja, kuten tulen tekeminen, kalastaminen, marjojen ja sienten noukkiminen ja niiden säilöminenkin. Hyvin vähällä tultiin ennen toimeen, sen muistan omasta sodanjälkeisestä lapsuudestani.

Maailma on hauras, ja hauraammaksi käy, mutta ihminen sitkeä, kun sitä haluaa. Siihen, ja varsinkin jatkuvaan oppimiseen ja tieteen kehitykseen yhä luotan. Muu ei oikein tunnu enää auttavan. Silti toivoa ei pidä koskaan kadottaa. Onhan kaikkialla sentään yhä luontoa. Ja luonto on jatkuvasti suuri ihme. Sen kuvassa näkyvä kultakuoriainen suorpursun kukinnolla Padvaan johtavan tien varrella ainakin minulle todistaa.

(12.6.2022)