Eilen oli keskiviikko, matkan neljäs päivä. Jo kauan sitten luin jostain, että juuri neljäs päivä matkalla on se, jolloin oleminen käy uuvuttavaksi ja mikään ei tunnu sujuvan. Ja totta ainakin se, että nämä lähirannat on nyt koluttu ja kävelty jo niin monta kertaa, että yllätyksiä ainakaan silmille ei enää tule. Siltä kyllä tänäänkin eli helatorstaina tuntuu. Toisaalta kun taas katson maisemaa hotellihuoneen parvekkeelta, lumoudun. Se on aina sama, mutta silti aina uusi.

Olen jo pitkään pohtinut sitä miten tunne ja tieto ovat ainaisessa sodassa keskenään, mutta siitä en nyt ala puhua. Jotain tekemistä sillä on myös kaiken informaation, tiedottamisen ja omankin elämän kanssa. Mutta jääköön nyt. Päätimme sen sijaan tehdä pienen retken Ayia Napaan, joka on lähin isompi kaupungintapainen; ihan oikea kaupunkikin. Sinne menee bussi, mutta kun kuulin taksien hinnat, päädyin sittenkin tilaamaan kyydin ainakin sinnepäin. Ajatuksena kun oli jäädä pois ensin Ayia Napan patsaspuistossa, josta matka jatkuisi itse kaupunkiin. Taksi pysähtyy ja odottaa, bussi vain laskeakseen matkustajat pois.

Taksi tuli ja kuljettaja oli nainen, Chiara. Hän oli jo elämää nähnyt ja hyvin pian meille selvisi Kyproksen elämän todellisuus. Kyproksella on Englannin perua vasemmanpuolinen liikenne ja aina erilaisissa risteyksissä kauhistuin, koska en usko millään itse osaavani ajaa näin nurinkurisesti. Mutta mikä toiselle on väärää, on toiselle oikeaa. Kuten maailman politiikassakin. Chiaran kyydissä pysyimme kuitenkin hyvin tiellä.

Olla kyproslainen ei ole helppoa, mietin, kun pureksin kaikkea kuulemaani, jota tämä selvästikin osaava, fiksu ja paljon kärsinytkin nainen kertoi; kärsimys lepäsi viivoina ylväillä kasvoilla, jotka toivat mieleen muinaisen patsaan. Vanha Kreikka, myyttinen Kreikka. Homeros: Ilias ja Odysseia. Fig Tree Baystä löytyy Nausicaan lahti ja Nausicaa, suomeksi Nausikaa (tuo Mannisen suomennoksen helo-olka) oli viimeinen Odysseuksen ihastus, josta tämä kuitenkin purjehti Ithakaan, vaimonsa luo.

Minulle kreikkalaisen kulttuurin parasta antia on kuitenkin paljon myöhempi runous ja etenkin Konstantin Kavafis. Hänen runonsa Ithaka, se sama Ithaka jonne Odysseus palasi, on ylittämätön. Runon opetus on selkeä: tärkeintä ei ole päämäärään saapuminen, vaan itse matka. Sillä matkalla me kaikki olemme. Ja päämääränä on lopulta kaikilla yksi ja sama: pääteasema Terminal.

Runous, on se ikuisempaa kuin elämä. Mutta palaan kyproslaiseen  arkeen. Jos olet köyhää kansaa, mitä suurin osa täkäläisistä on, elämäsi on kaikkea muuta kuin auringossa makailua. Turismi on elinkeino, mutta vain puolen vuoden ajan. Jos olet vanha tai muuten työkyvytön, olet jo yhteiskunnan ulkopuolella. Jos oikein ymmärsin, voi jotain tukea saada silloin ehkä noin 500 euron verran. Jos taas teet työtä Chiaran lailla otsasi hiessä on palkkasi ehkä 800 ja vain joskus rapiat päälle. Elä sillä sitten. Turisteille hintataso on Suomen tasoa; ei täällä tavallinen ihminen voi mennä niihin ravintoloihin syömään, jotka meitä varten on pystytetty, ei ehkä yhtään kertaa.

Kotonakaan ei alkuasukkaan elämä ole helppoa: sähkö nousee, kaikki, minkä sota on saanut joka puolella aikaan. Hulppeat villat on rakennettu ulkomaalaisille joko ostettavaksi tai vuokrattavaksi ja vauraampia veropakolaisia muista maista täällä niissä asuukin. Veroja maksat täällä vähän jos alkuun lainkaan; miten valtio sitten voisi avustaa köyhimpiä. Yhteiskunnan luokkarajat jyrkistyvät nyt entisestään, kun korona vielä pysäytti pariksi vuodeksi toimeentulon. Tilanne on kuin Venäjällä; ilman oman suvun apua ei ole todellista mahdollisuutta selvitä.

Pysähdyimme Ayia Napan patsaspuistoon.

Vuosi vuodelta se leviää laajemmalle ja taiteilijoita kaikkialta saapuu tekemään uusia patsaita. Ennen sitä odotti kaktuspuisto kaiketi satoine lajeineen, mutta siellä emme käyneet; patsaitten jälkeen olisi taas vuorossa Rakastavaisten silta, mutta se ei oikein tuntunut järjelliseltä kohteelta vaan turismilta. Mieluummin sitten suoraan kaupunkiin.

Satoja patsaita olikin jo saatu aikaan ja pystytetty sinne tänne laajalle alueelle, josta heti tajusi, ettei sitä hetkessä näkisi. Mutta ei ollut tarpeenkaan. Kymmenen patsaan joukossa oli aina ehkä yksi joka hieman kiinnosti.

Paljon oli kitshiä tai kitshiltä näyttävää. Jokin niissäkin pysähdytti edes hetkeksi.

Löytyi toki muutama jolla tuntui olevan sanottavaa tai sitten niillä viittattiin vaikkapa Kreikan mytologiaan. Sellainen oli Sisyfos.

Ihmisen elämää tuo jatkuva taakan kantaminen useimmilla yhä on.

Chiara odotti meitä kärsivällisesti ja oli hämmästynyt nopeudestamme ja myös siitä että tunnuimme tietävän mitä tahdoimme. Hän jätti meidät kaupungin keskustaan ja sovimme että tasan kahdeltatoista hän tai jokin kollega hakisi meidät samasta paikasta.

Ayia Napa oli pettymys, myös se toimi täysin turismin ehdoilla. Kaikkialla tuttuja merkkejä, brändejä, ketjuja joiden juuret olivat jenkkilässä. Woltin ja Boltin lähettejäkin näkyi muutama. Kahvilat olivat suureksi osaksi ketjujen omistamia. Joimme kupillisen Costassa, joka ennen oli italialaisveljesten Britanniassa perustama ketju, nyttemmin jo Coca-Colan hallussa. Näin se menee, maailma.

Satamassa meille tarjottiin laivamatkoja, myös puhtaalla ruotsilla. Mutta Nej, tack oli vastattava. Osa paateista lipui hotellimme rantaan päivittäin ja jotkut kävivät laivasta siinä uimassa… Tulipa sille uinnille hintaa. Joku venho toi eilen myös juoppoturistit samaan lahteen tunniksi pariksi ja kovaääniset syytivät hirvittävää musiikkia, joka tunkeutui kaikkialle. Sekin kait sitten kuuluu joidenkin iloihin. Ja kun paikkaan väsyttiin, venho siirtyi terrorisoimaan seuraavaa paikkaa.

Onneksi Ayia Napan satamassa oli myös ihan tavallisia pieniä kalastaja-aluksia. Niiden näkeminen edes hieman lohdutti.

Kaupungissa on kyllä ikivanha luostarikin, mutta sinne ei päässyt, koska paikkaa muutettiin museoksi. Ovi pysyi kiinni.

Ehkä muutaman vuoden kuluttua museo saattaisi olla valmis; työmiehiä ei tosin näkynyt missään. Kurkimme aitojen raoista sitä mikä hieman toi mieleen myös menneisyyden. Kypron prinsessa on Topeliuksen vanha näytelmä, Paciuksen säveltämäkin. Sekin utua, satua ja unelmaa, jota enää on mahdoton tavoittaa. Idea on kuin Shakespearen mutta toteus vain aidosti suomalainen.

Bougainvillet kukkivat kuten ne kukkivat kaikkialla etelässä. Ja oleantereita näki joka puolella. Vanhan luostarin pihalla kasvoi visteria, sinisade. Aina yhtä kaunis. Kuvasin sen rauta-aidan raosta.

Tuli paluun hetki eikä yhtään liian aikaisin. Uusi nuori mieskuljettaja saapui täsmällisesti paikalle ja matka sujui nopeasti nyt ilman pysähdyksiä. Kuski oli vaitelias, ajatteli omiaan. Chiaraa kaipasimme silti. Joskus pitää totuuksia kuulla suoraan hevosen suusta, kuten sanonta kuuluu. Ja lisää kysyttävää olisi ollut. Mutta nuorelta on turha kysyä; vanha tietää, koska on elämää nähnyt ja kokenut.

Nyt on jo torstai, helatorstai siis. Iméra tis Analípseos kreikaksi, Ascension englanniksi. Tänä päivänä Kristus myytin mukaan astui viimein taivaaseen ilmestyttyään sitä ennen vielä kerran opetuslapsilleen.

Koto-Suomessa on kyseessä pyhäpäivä; täkäläisestä käytännöstä en tiedä, koska ortodoksien kirkollinen ajanlasku on usein toista kuin maallinen. Yritämme vielä tänään nähdä jotain vanhaakin, jotain aitoa, jotain Kyprokselle ominaista ja kreikkalaista, mutta onnistuuko, se on toistaiseksi tietämätöntä. Matkaan on lähdettävä aikaisin, tulossa on jo yli 30 asteen hellepäivä. Vaan ehkä me jotain näemme. Toivossa on aina hyvä elää, sillä onhan edessämme nyt joka tapauksessa Sweet Thursday; tuo Torstai toivoa täynnä, kuten Steinbeckin kirja jo vuonna 1954 kertoi.