Fauna ja floora


Kevät tuli viimein ja toi kaiken kaivatun mukanaan. Linnuista ovat saapuneet jo lähes kaikki sieppoja myöten. Odotan vielä pääskystä ja punavarpusta, mutta jopa satakieli on tullut alalehtoonsa. Siellä se on joka vuosi pitänyt majaa jossain maakolossa ja virittelee isossa raidassa lauluaan kuin hapuillen. Silti hetkittäin sävel on jo selkeä. Näppäilystä puhumattakaan.

Satamieli, kuten Hannu Salakka kirjoitti.

Vihreä on viimein taas oikeaa vihreää; kaikki sen kymmenet sävyt näkyvät lehdillä, joiden läpi valo vielä kuultaa.

Voiko mikään olla kauniimpaa. Verde que te quiero verde. Verde viento. Verdes ramas. Lorca ja rakkaus vihreään, vihreään tuuleen ja oksiin. Luonnon Espanjassa kuivuessa yhä vain ovat vihreys ja vehreys vielä tärkeämpiä kuin Lorcan aikana sata vuotta sitten.

Kun yöllä heräsin, täysikuu mollotti ja heijastui sekä taivaalta että tulvaveden rippeiden pinnalta. Ulkona viitasammakot pitivät tasaista ääntään ja taivaanvuohikin oli jo soidinlennollaan, niin että pyrstösulkien mäkätys kuului tasaisin välein. Lumoavaa. Näitä hetkiä on odotettu kokonainen talvi ja täällä kunnon kevät on nyt. Kunpa se pysyisi paikallaan edes hetken, todella seisahtuisi.

Keltavuokotkin kukkivat. Aina tässä vaiheessa muistan, että vähän yli kuukauden päästä on jo juhannus ja sitten päivä alkaa taas lyhetä. Ehkä on kuitenkin liian varhaista surra sitä. Mutta sellainen on tämä lutherilainen ihmisluonto(ni): jos hyvää saa, pitää sen menettämiseen myös valmistautua.

Eilen iltapäivällä lähdin noin vain ulos pihalle ja koin hienon yllätyksen, kun siellä seistessäni näin pienen parven pääskysiä mäkemme yllä hyönteisiä pyydystämässä. Sekin tuntui merkiltä paremmista ajoista, olivathan nuo hokeman mukaiset kesän tuojat viimeinkin saapuneet tänne.

Aika aikaa kutakin, mutta ajasta ja vuodenajoista löytyy myös omia rutiineita. Jo pari vuotta olemme keväisin, kesäisin ja syksyisin tehneet aamuisia retkiä Lohjanjärven rannoille; erityisesti Liessaareen. Päivisin paikka on suosittu, mutta varhain on siellä rauha kulkea.

Polut ikimetsässä olivat nekin hiljaisia. Pystyyn kuollutkin voi olla kaunis.

Tyyni oli ulappa ja vesi sillan luona, mutta lintuja näkyi yllättävän vähän. Yksi varis ei vielä kesää tee. Peilityyneen ja lähes kirkkaaseen Lohjanjärveen kuvastui puitten varjoja.

Näin rauhaisaa todella oli viime lauantaina. Veteen lähes kokonaan rojahtanut puu oli yhä paikallaan ja jatkoi kuin elämäänsä, vaikka oli kuollut sekin jo kauan sitten. Symboli myös tavallaan.

Vaihdoimme paikkaa. Porlan jo aikaa hylätyissä kalankasvatusta varten pykätyissä tutkimuslammikoissa ui sentään muutama nokikana. Nuo uhanalaiset linnut eivät olleet kovinkaan pelokkaita ja pysähtyivät kuin antaakseen kuvata itseään. Niissä on sitä itseluottamusta, jota ihmisistäkin kaipaisi.

Yksi mustakurkku-uikkukin hautoi jo munia korsipesällään. Katseli vain. Kuvaa siitä en saanut.

Aamuisin kotimme alapelloilla näkee kymmenittäin jäniksiä ja rusakkoja, mutta ne eivät pysähdy, jotta ehtisin valokuvata. Sama laulu töyhtöhyyppien, noiden naukujien kanssa. Onneksi kasvit, kukat ja puut ovat paikoillaan eivätkä pääse karkuun. Niitä voi tähdätä kännykällään hetken ja toisenkin vailla pelkoa että näkymä katoaa. Vain tuuli voi niitä hetken heilauttaa. Mutta luumupuu pysyi vakaasti paikallaan.

Floora on itselleni tästäkin syystä vielä läheisempää ja rakkaampaa kuin fauna. Kun luonnosta ja sen yksityiskohdista saa kuvan, paikkaan ja muistoon voi joskus myöhemmin palata kuin huomaamattaan. Kuvat ovat minun päiväkirjani; niiden avulla myös muisti toimii. Jokainen kuva jonka nyt otan, kirvoittaa aikanaan taas myös sanoja mielestä. Näin on ollut ennenkin, mutta näin on varsinkin nyt.

Juuri tällä hetkellä katse kiinnittyy kaikkeen, mikä kukkii. Sakura on tähtäimessä, tietenkin.

Roihuvuoren hamamiin ei tarvitse lähteä, yksi puu riittää jo, siltä tuntuu; onhan sen alla vanha japanilainen kivilyhtykin.

Tuomet ovat nupullaan, ehkä jo tänään ne aukeavat, ehkä vasta huomenna. Syreenit ja omenat ovat vuorossa sitten. Mutta eivät vielä, pyydän. Kun sää on viileää, ei kevät kadonne sentään aivan hetkessä niin kuin joskus on tapahtunut.

Mäkemme oli vielä äsken täynnä sinivuokkoja ja sitten valkovuokkoja, mutta samoilla paikoilla on nyt kieloja kymmenin tuhansin. Kun niiden kukinta sitten kohta alkaa, kielot ovat peittyneet lähes aina jo muun kasvillisuuden joukkoon, sen muistan entuudestaan. Niiden pelkät törröttävät piikit ovat siksikin mielestäni kieloja kauneimmillaan. Kukilla on myös tapana kätkeytyä kainosti lehtien suojaan. Nyt näitä törröjä suojelee Kämpin seinästä aikanaan irrotettu ja kaatopaikalle aiottu patsas. Se pelastui ja päätyi tänne. On nähnyt Leinon, Sibeliuksen, Gallen-Kallelan ja ketäpä ei. Nyt se tyynesti katselee luontoa vain.

Vaahterat kukkivat ennen lehtiään. Onpa herkkää ja koskettavaa katsoa yhtä ainoaa kukkaa. Miten sanoikaan yli kaksisataa vuotta sitten jo William Blake (suomennos omani):

    ”Nähdä Maailma hiekanjyvässä,

     ja Taivas niittykukassa

     Pitää kämmenellä Äärettömyyttä

     ja hetkessä Ikuisuutta.”

Luumupuussa on satoja ja taas satoja kukkia. Saammeko tänä vuonna viljalti keltaisia mehukkaita luumuja, se riippunee kuitenkin säästä ja pölyttäjien määrästä. Kimalaisia on onneksi taas sankoin joukoin liikkeellä. Niitä on pelastettava milloin kotoa, milloin saunasta ikkunoiden luota. Avaan vain tyhjän tulitikkulaatikon lähes kokonaan, laitan sen tuon karvaturrin päälle, suljen laatikon ja vapautan ulkona. Kimalainen lennähtää pois ja kaiketi kiittää minua pörinällään.

Näin elämä täällä vanhan talon suojissa etenee. Toukokuu on jo puolessa välissä. Viikon päästä, jos kaikki pitää kutinsa olemme jo muualla, lämpimämmän meren äärellä. Koronan ja sodan takia on  peruttu kolme kaukomatkaa. Miten käynee sitten tämän neljännen, jolle viimein päätimme yhtä kaikki lähteä.

Kun kotikolkkamme ylle ilmestyi koko pituudellaan voimallinen sateenkaari, se tuntui suotuisalta merkiltä.

Sateenkaari on jo monen asian symboli, ensin uskonnon, lopulta jopa seksuaalisen tasa-arvon. Hyvän edistäjä kaari joka tapauksessa on. Kultaa tuskin löytyy siitä, mihin kaari päättyy, eikä sateenkaaren kulta ole rahan vaan mielen rikkautta.

Näin ainakin uskon ja toivon koko maailmankin tilannetta ajatellen. En ole taikauskoinen, en usko yleensä ennusmerkkeihin, mutta tuohon haluan edes hitusen uskoa. Yhä ainakin toivon, että ihmiskuntamme kykenee halutessaan löytämään ne keinot, joilla voimme vahvistaa inhimillisyyttä, ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta. Emmekö me, faunan kehittyneimmät edustajat ole juuri sitä varten tähän maailmaan ilmestyneet ja ihmisiksi kehittyneet? Pikkusydämet taitavat päät riipuksissakin olla samaa mieltä.

 

(16.5.2022)