On sunnuntai, äitienpäivän aamu ja Pärnussa täysi hiljaisuus. Rannalla kävelee yksi ihminen; merellä kaksi pientä kalastaja-alusta palaa satamaan. Merikin on hiljaa; lähes tyyni. Kun pari kuukautta sitten olimme täällä, meri oli jäässä ja ranta täynnä valtavia jääkimpaleita. Tuntui, ettei niitä sulata mikään. Mutta niin vain tapahtui ja tapahtuu aina edelleen. Eikö siinäkin ole ihmiskunnan toivo?
En nyt juuri halua ajatella jotain Intiaa ja Dehliä joka tukehtuu 50 asteen kuumuuteen ja saasteisiin. Ilmastonmuutos on siellä ja vaikkapa Australiassa jo totisinta totta; meillä vasta lievempää. Kukaan ei tiedä mihin ja miten täällä pitäisi varautua, mutta kaikkea ikävääkin voi olla tiedossa myös Pohjolassa, johon nyt Eestinkin lasken. Onhan kyseessä samasta muinaisten ugrien populaatiosta ja samasta kieliryhmästä. Heimolaisen tunnistaa aina.
Myös maantieteellisesti emme ole kaukana toisistamme; välillämme on vain kapea Suomenlahti. Toisaalta sekin saa aikaan leppeämmän ilmaston. Täällä pesivät haikarat ja nyt jo koivutkin vihertävät ja vaahterat kukkivat. Rentukat ja keltavuokotkin osuivat silmiin, kun ajoimme Tartosta tänne Pärnuun. Vörtsjärven rannalla taas lensivät pääskyset kuin eivät koskaan olisi muuta tehneetkään.
Ilm on ilus, ilma on ja oli kaunis. Ja niin on myös äitienpäivän aamu täällä Rannahotellissa. Niin hiljaista, että parvekkeen oven takaa kuulee vain punarinnan laulun. Se pyörittelee hopeakolikkoa kurkussaan, kuten ystäväni Matti Nurminen, Otavan Suuren Ensyklopedian päätoimittaja aikanaan minulle mainitsi. Sen vieressä yrittää mustarastas voittaa sen. Ja voittaakin.
Kun kaukomatkat peruttiin, ensin toisten toimesta ja sitten omistakin syistä (korona, sota) Eestin merkitys matkakohteena vain kasvoi meille. Mustalaisvertako se, että aina pitää nähdä muutakin kuin tutut ja rakkaat kotiseinät.
Miksi. Ehkä siksi, että puoliskossa on puolet vilkasta karjalaista, joskin minussa jäyhempää Orimattilaa ja Kajjaania. Sukututkimus on toisaalta vienyt Kajaanin Leinosten juuret kauas, jopa viikinkeihin, kun taas isän puolen Mäkelät ovat olleet Tuisku-Mäkeliä tai sitten hienommin Cameneaus-nimisiä. Yksi esi-isien esi-isä taas on ollut nimeltään Hans Uhrweder. Sekin nimi kyllä passaa minulle, vaikken ole Saksassa saati muualla sotinut hänen laillaan. Ja toivon, ettei kukaan muukaan enää sotisi, missään. Mutta halua matkustaa on suvussa kyllä aiemminkin löytynyt.
Matkamme Eestiin alkoi perjantaiaamuna ja laivan jälkeen ajoimme ensin Tarttoon, jossa hotelli Dorpat meitä odotti. Kun Pärnusta löytyivät aikanaan hyvät hotellit heti –ja hyvillä tarkoitan paikkoja joissa viihdymme –Tartossa se ei ole ollut yhtä helppoa. Rauhaa rakastavan on ollut totuttava liikenteen meluun ja opiskelijoitten yöllisiin huuteluihin, mutta nyt onnistui edellisiä reissuja paremmin. Hotelli Dorpat saanee meidät toistekin seiniensä suojaan, jos matkoja vielä tulee. Ja toivon, että tulee.
Tarttoon oli saapunut kesäinen sää, lämpöä oli parhaimmillaan parikymmentä astetta. Terassit olivat tupaten täynnä. Mutta me etsimme muuta kuin sitä elämää. Taidemuseo on vinossa, mutta taide ei.
Valosta ja lämmöstä tuli silti autuaallinen olo; kesä saattaisi taas kerran olla totta. Yksikin kesäpäivä riittää suomalaiselle, jos se on hyvä. Ja totta: kun sitten seuraavana päivänä ajoimme Pärnuun, lämpötila tipahti kymmenen astetta ja pysähtyi kauniisti seitsemän kahdeksan tienoille. Ei sekään meitä häirinnyt.
Dorpat on Tarton vanha nimitys. Seudun valloitti vuonna 1030 Kiovan prinssi Jaroslav I Viisas ja nimitti sinne pykätyn linnoituksen Jurjeviksi. Kaupunkikin siitä kasvoi ja sai vanhaeestiläisen nimen Tarbatu, lopulta nykyinen Tartu. Tarbatu taas kääntyi eri valloittajien suussa Dorpatiksi, jolla kaupunki tunnettiin muualla.
Nimet ovat aina kiinnostavia ja etymologia ja nimien kääntyminen muuksi samoin. Jokin Turku on ihan vain tori – muinaisvenäjän ja sitten ruotsin torg/turgu; muinainen kauppapaikka siis. Juuri kauppa on aina kasvattanut kaupungit ja nykyäänkin ne kasvavat rahan voimalla, kun suurkaupunkeihin pyrkivät kaikki ne joita maaseutu ei enää elätä.
Vuonna 2030 Tartto voi viettää olemassaolonsa tuhatvuotista taivalta. Mutta jo sitä ennen se voi juhlia, koska vuonna 2024 se saa kunnia olla eurooppalainen kulttuuripääkaupunki. Nimitys jonka Tartto eli Tartu myös hyvin ansaitsee.
Minut toi aikanaan Tartoon Leino, kun hänestä kirjoitin ja hänen humalaista matkaansa Eestiin vuonna 1921 paljon myöhemmin seurailin. Itse tosin olin silloin jo selvin päin. Leinosta ja tästä retkueesta on tehnyt parhaan selonteon Aino Suits, jonka teos: Tuntemani Eino Leino – kärsivä ihminen ilmestyi aikanaan myös suomeksi 1958 (WSOY).
Tartossa Leino piti puheita ihan Ülikoolissakin, täällä hänelle hurrattiin, kun taas Suomessa hän oli jo enemmän kuin passé; unohdettu luuletaja. Ei ihme että Leino halusi saada Eestin kansalaisuuden ja kirjoitti anomuksen Eestin nuoren tasavallan presidentti Pätsille. Kirje on säilynyt, vastausta ei kuulunut. Oman teoriani mukaan Aino Suits ei koskaan kirjettä edes postittanut. Hänen tehtävänsä kun oli palauttaa Leino Suomeen; vain sillä oli matkalupa poeetalle herunut.
Emajoki on nimensä veroinen, hieno myös äitienpäivän symbolina, kun asiaa ajattelen. Se lähtee Vörtsjärvestä ja virtaa kauniisti ja tyynesti halki kaupungin.
Joen rantamilla on iso rauha vaikka kalastaa, eikä pahempaa tunnu tapahtuvan illallakaan, saati sitten aivan aamulla, kun lauantaina suuntasimme kohti maalaistoria ja kauppahallia. Kaikkea näimme emmekä mistään tulleet apealle mielelle. Kauppahallissa oli jopa ukrainalainen keittonurkkaus.
Aamun ja illan kuvat olivat kuin samasta pakasta; erona se, että aurinko nousi alajuoksulta ja laski sitten sinne mistä joki alkoi. Aamut olivat kyllä ehkä iltaakin kauniimpia. Kuvassa kello oli vasta vähän yli viiden.
Lähdimme kuljeskelemaan ennen aamiaista. Aivan aamuyöstä illan roskat oli ihmisten toimesta jo siivottu, vain varikset olivat jossain repineet esille mahdollista syötävää, nuo älykkäät linnut. Miten koskettavasti vastarannan puut ja rakennukset kuvastuivatkaan joen vain vähän väreilevään pintaan. Niin kuin maailmassa todella olisi kaikki hyvin.
Tartto on minulle Leinon ja myös Aino Kallaksen ja L. Onervan ja sitten varsinkin juuri edesmenneen Jaan Kaplinskin kaupunki. Jaanin tunsin ja pidin yhteyttä ihan loppuaikoihinsa saakka. Juuri nyt kun olimme kaupungissa siellä perustettiin Jaan Kaplinski Seltsiä eli seuraa ja olin ja olen hengessä mukana. Seuroissa olo saati toimiminen jää kuitenkin vuosien myötä yhä vähemmälle. Niinpä vietimme iltapäivän ja illan kuten aina: kulkemalla, ihmettelemällä, kuvaamalla ja katsomalla.
Yritimme syödä tutussa ravintolassa jonka edessä patsastelevat tosin istuen kaksi Wildeä, Oscar, jonka patsaan näimme myös Dublinissa ja sitten Eduard Vilde, kirjailija hänkin. Paikka oli kuitenkin kiinni, vaikka kyltti väitti toista. Vuonna 1890 nämä kaksi olisivat voineet jopa tavata, mutta sitä ei tapahtunut. Mielikuvitus ei kuitenkaan tunne rajoja.
Aamu Tartossa oli edelleen lämmin, lempeä ja myönteinen kokemus. Kuljimme vielä hetken ja sitten autoon ja kohti Pärnua. Pysähdyimme Vörtsjärven rannalla paikassa josta Emajoki saa alkunsa. Näkötornista otettu kuva ei koskaan vastaa maiseman avaruutta. Oikeaa perspektiiviä ei tällaiseen tai ainakaan minun ottamaani kuvaan koskaan todella saa. Se pitää kuvitella vain.
Ajelimme ja pysähtelimme silloin kun tilaa oli ja siltä tuntui. Löytyi toinen tuttu paikka Vörtsjärven rannalta, jossa pienempi joki ja pitseria (kiinni vielä) sekä luontopolku rämeveden yllä. Mukava oli vain olla, katsoa ja kuunnella lintuja, ihailla pääskysten lentoa. Pian ne olisivat meilläkin. Kevade – kevät!
Pärnussa Rannahotell jo odotti lauantaina vailla ruuhkaa. Viimein se oli taas auki; korona on paikkaa kovin koetellut. Sääli. Mutta yhtä hyvä siellä, tuossa ehkä Viron tyylikkäimmässä vanhassa majapaikassa oli olla ja taas kerran vain viivyskellä, katsella ja fiilistellä. Lomalla (puhkus) ei ole kiire. Ei ainakaan pitäisi olla.
Yö sujui hiljaisuudessa ja alkoi tämä emadepäev tavalla josta jo mainitsin. Sitä päivää elämme vielä. Olisi ollut hauska viivyskellä, mutta lauttaan meno aikaisti lähtöä. Ajoimme läpi hiljaisen sunnuntaiaamun viileyden aran vihreän ympäröidessä teitä. Liikennettä ei onneksemme juurikaan ollut.
Kernun bensa-asemalla otin biodieseliä ja juttelin edessä olevan miehen kanssa. Mies puhui eestiä, minä suomea, vaan toimeen tulimme. Hän tankkasi paitsi autoaan myös kanistereita; ehkä mietti tulevaisuutta. Miestä kiinnosti käsitykseni Putinista ja Suomen Nato-suhteesta. Kerroin etten pidä kummastakaan, mutta tuntuu että Natoon on nyt vain pakko mennä. Hän nyökkäili. Bensan hintoja (1,80) mies noitui sitten, mutta kun kerroin että meillä ne ovat 2,20 ja ylikin, suusta pääsi selvällä suomella tuttu sana: ”Perkele!” Kohotimme katseemme taivaaseen. Kirottu sota tästäkin syystä, jälleen kerran.
Sitten taas kohti lauttaa. Lopulta alkoi Tallinna häämöttää ja seurasi pitkä hidas ajo sen läpi, kunnes löytyi satama. Nyt kirjoitan tätä jo laivalla. Pari tuntia hiljaista tärinää ja sitten edessä on Jätkäsaari, sen jälkeen tunnin puolentoista päästä kotikin – tosin riippuen siitä miten sataman tungoksesta selviämme.
Mutta siitä ei nyt kannata pitää murhetta. Huomisella todellakin on omat huolensa. Kiitos, Eesti. Sakura kukki jo, kohta niin tapahtuu kotonakin. Vierailu naapurissa tuntui jälleen hyvältä. Jos elämä vielä sallii, tapaamme taas.
(8.5.2022)