Lapsena en koskaan pitänyt juhlista, koska ne olivat pääsääntöisesti pettymyksiä. Köyhä perhe ei kyennyt suuria lahjoja antamaan ja joulu oli tavanomainen pettymys: pehmeitä paketteja jos niitäkään. Kerran äiti epätoivoissaan otti vanhan kumiautoni, kertoi sen kadonneen ja sitten joulupaketista kuoriutui uusi: se oma vanha autoni ikään kuin uudeksi maalattuna. Mutta minä halusin takaisin sen vanhan, kuluneen ja ruttuisen.

Olenkohan koskaan päässyt tuon pettymyksen yli? Se kirkkaan vihreäksi maalattu auto jäi kaappiin ja katosi; en milloinkaan leikkinyt sillä.

Oma syntymäpäivä kuului kesällä samaan epäonniseen kastiin. Koska täytin vuosia elokuun lopulla, perhe piti silloin myös läksiäisiä kesäsaarella jolla opettajaperhe kolme kuukauttaan vietti. Minunkin oli pakko olla siellä siksi. Vieraita tuli soutuveneillä mantereelta, mutta ymmärsin kyllä, että he saapuivat juhlimaan muuta kuin minua. Sen ajan tuomisia olivat kukat ja joskus kahvipaketti. Ne eivät minua ilahduttaneet. Äitiä kyllä. Joskus kahvipaketti säästettiin ja vietiin sitten seuraavaan kylään. Pakko se on kun pukseeraa, äiti hoki.

Juhannus oli yksinäistä oloa kokonpolton jälkeen. Kun olin murroiässä, otin salaa siskoni kanootin ja lähdin kiertämään Kukkiaa. Kaikkialla paloi kokkoja, muualla oli iloa ja juhlaa, kanootissa minä vain. Järvi sattui usein juhannuksena olemaan peilityyni, näin kuvajaiset sen pinnalla kuin unet ja pääsin kanootilla hitaasti lipuen myös lähelle vesilintuja. Ja tavan takaa kuulin kaukaakin kuikkien huudot. Ne, luonnonilmiöt ja yksinäisyyden tunne nivoutuivat yhteen ja muuttuivat sitten paljon myöhemmin sanoiksi. Siitä olen kiitollinen, mutta vasta nyt.

Vappu poikkesi lapsena muista juhlista yhden asian ansiosta. Joka vappu oli se päivä, jolloin sain vaihtaa raskaat talvijalkineet keveisiin kumitossuihin. Niiden avulla koko maailma muuttui. Saatoin juosta alas mäkeä Karhupuistoon ja miten keveää oli muutenkin kulku. Niin kuin talven paino olisi aina pudonnut niskasta. Ja meri oli jäistä lähes vapaa: auki!

Surkein vappu lapsena koitti, kun sain kerätyksi omaakin rahaa ja ostin ison punaisen teekkaripallon. Juoksin puistosta se kädessä pihalle onnessani ja kompastuin porttikongissa. Pallo pääsi kädestä ja kohosi saman tien kongin keskellä olevasta pihakuilusta taivaalle. Katsoin sen menoa enkä muista että koskaan olisin sen jälkeen tuntenut samanlaista menetyksen tuskaa. Mutta kuva siitä myös jäi, jälki sieluun. Ja myöhemmin kokemuksen kirvoittamat sanat.

Kun vapunpäivän aamu sitten koitti, minun toisin kuin kavereitten piti pysytellä sisällä tai pihalla. Hakaniemeen ja työväen vappukulkueen lähellekään en saanut mennä; opettajaäitini kielsi. Hän pelkäsi että minusta tulisi punainen ja katupoika muutenkin. Kallio kun oli sellaista seutua.  Turha luulo, mutta jotain punaista on sielussani silti yhä; mieluummin seison köyhän kuin rikkaan puolella, sellaisena kaiketi pysyn jo aina. Jos Kalliota on siitä kiittäminen, kiitän. Koskaan en silti ole kuulunut mihinkään puolueeseen enkä liity. Helsingin Verkkopalloseuran ja Suomen Kirjailijaliiton jäsenyys riittävät.

Vaikka perheemme muutti Munkkivuoreen, Kallion kundina pysyin sielläkin ja varsinkin Munkkiniemen yhteiskoulussa tunsin itseni sellaiseksi, sillä koulu oli kokoomuslainen jos mikä: olihan sen rehtorina itse Jussi Saukkonen. Muncca oli silloisen Suomen amerikkalaisin koulu.

Moni lähti vaihto-oppilaana jenkkeihin ja aika moni palasi kommunistina. Mikähän siinäkin oli?

Yksikään vappu ei ole muistossani ollut hyvä, mistään kotoisin, teeskentelyä vain. Yksi kuva nousee mieleen. Keskellä Etelä-Espaa hyppelee eteenpäin ylioppilaslakkinen mies- ja naisjoukko käsikynkkää ja hoilaa hoilaamistaan: ”Koirillakin on vappu.” En ole koskaan ymmärtänyt mikä heidän sanomansa todella oli; varakasta väkeä  siinä eteni pikku päissään, mutta siistejä vaatteita myöten.

Yhtenä vappuyönä kuljin yksin Kasarminkatua kotiin – se odotti kymmenen kilometrin päässä. Taivalsin jalkaisin. Vastaan tuli totinen mies. ”Minä tapan sinut”, hän sanoi vaikka huumorin häivää, näytti pistoolia. ”Tapa vain”, sanoin; se tuntui samantekevältä. Mies katsoi minuun, pani aseen taskuun ja lähti. Ehkä oma minusta usvan lailla kohonnut epäonneni oli vielä suurempaa kuin hänen?

Taas on vappu, mutta vasta nyt alan hieman pitää vapuista. Pakotettu ilo on ollut pakotettua, juopunut ilo juopunutta; mutta luonnollinen ilo vaikkapa luonnosta ja elämästä ja kunnon ihmissuhteesta aitoa. Ja luontoa täällä onneksi sentään riittää.

Lumi alkaa vähitellen kadota jopa pohjoisen puolen metsänreunoilta. Mutta hidasta on silti kevään tulo. Tulva, joka on kohonnut äärimmilleen, on pysynyt jo parisen viikkoa. Pilvet kuvastuvat sen pintaan ja saavat siellä uuden elämän.

Leivoset eivät silti juri nyt lyö leikkiä ilmassa, joskin pelloilla kiurujakin väliin näkee töyhtöhyyppien seassa, mutta enemmän täällä lentää joutsenia ja hanhiakin; kanadanhanhia varsinkin. Västäräkki pesii jo talon ullakolla, räystäitten piilossa; kottaraiset viivähtävät hetken ja väläyttävät höyhentensä hillittyä kauneutta. Yksi laulurastaskin on jo saapunut ja kaulushaikara, jonka kumea buu on kuultu kerran.

Mutta siinä kevät on ja  juuri nyt vapunaattona on harmaata. Kaikelle voimme, säille emme. Ja vaikka ihmiskunta miten jarruttaisi kehitystä, seuraukset jo tehdyistä teoista ja virheiksi osoittautuneista ovat levinneet kaikkialle ja niiden elämää muuttava vaikutus  kestää varmuudella kauemmin kuin luulemme.

Teimme vappuajelun Saloon, kävimme torilla ja sieltä löysin kaksi pientä poikaa isoäitinsä kanssa. Pojat myivät itse tekemiään linnunpönttöjä, joita sitten tulikin matkaan ihan kaksin kappalein. Kyllä linnuillekin pitää koteja tarjota. Hauskoja reippaita poikia, hyviä myös suustaan. Ilo oli käydä kauppaa ja asioida. Ihmiskunnalla on tosiaan myös toivoa kun tuollaista osaa jälkikasvustamme katselee.

Pate-koira, tuo mäyräkoira ja filosofi saapui iloksemme vapuksi ja on seurannut mukana jokaisella retkellä. Kuljetimme herra Patea vielä Väänteenjoen maisemissa ja otin ja otimme kuviakin.

Joissakin on pelkkä koira, joissakin myös muuta perhettä. Ja sitten ajoimme taas kotiin. Täällä olemme nyt. Syöty on, juotu on, tosin vain vettä joka syvältä kallion ummeniin poratusta kaivosta nousee. Vesi on vanhin voitehista ja ruokajuomana yhä voittamaton. Se ei pilaa hyvän ruuan makua.

 Näin kuluu vapunaatto maalla hiljalleen. Koska on lauantai, on edessä saunakin, sen lämmitys. Ja sitten huomenna alkaa toukokuu, sen ensimmäinen päivä. Mitä se tuo tullessaan, on vaikea ennustaa. Vielä äsken näytti että sota loppuisi; nyt vaikuttaa siltä, ettei sinne päinkään.

Mutta ei pahoista, ei juuri nyt. Jossain tuolla kaukana on se ihmemaa, jonne maailman kansakunta vaeltaa. Ja jossain tuolla edessä on myös paljon hyvää, täytyy olla. Jo se tuntuisi riittävän, että kevät vihdoin ja viimein todella alkaisi.

(30.4.2022)