Eeva Kilpi ja elämän muistiinpanot


Eeva Kilven juuri nyt julkaistu teos Elämää kaikki päivät (WSOY 2022) taitaa olla viimeinen muistiinpanojen sarjassa. Jos edelliset olivat muodoltaan pieniä, tämä on iso ja kookas, ikään kuin uljas joutsenlaulu, koottujen kaltainen. Sellaiseksi eli edustavaksi ja kauniiksi teos on ainakin tehty.

Kaikella on aikansa ja tarkoituksensa. Jos itse olenkin aina ollut viehättynyt vaatimattomaan ulospanoon, koska tuntuu, että teksti saa siten luonnollisemman tilan, niin kauniilla ulkoasulla ja kuvituksellakin on nyt oma tarkoituksensa. Aikanaan kustantamossa lajittelin tämäntapaiset teokset lahjakirjoiksi, ja totuuden nimessä ne jolloinkin 70-luvulla olivat myös annettavia lahjoja juuri suunnittelunsa tähden, mutta tässä tapauksessa sisus vastaa täysin ulospanoa; enemmänkin. Kilpi on Kilpi ja aina yhtä hyvä missä muodossa tahansa.

Kaikki edelliset eriväriset muistikirjat olen mielikseni lukenut ja ilolla ne hyväksynyt ja niistä kirjoittanut. Vaikka eihän kirjailija hyväksyntää kaipaa, ei sinänsä. Jos jotain, niin tilaa omille ajatuksille, hahmoa ja muotoa niille. Kun tekstin saa ensin talteen itselleen ja sitten lopulta kirjan muodossa näkyviinkin, on lukijan vuoro tulla ja päätää pitääkö vai ei. Tärkein on silloin jo kuitenkin tehty. Jäljellä on enää mahdollisen vuorovaikutuksen alku: kommunikaatio.

Ainakin minun kanssani Kilpi on onnistunut.

Vain eletty elämä opettaa ihmiselle jotain – toki edellyttäen, että hän on siihen itse avoin ja valmis. Miten moni sulkeutuu ja käpertyy kuoreensa eikä katso peiliin. Kaikki Kilven teokset todistavat toista. Ne kertovat elävän ihmisen sitkeästä halusta pyrkiä eteenpäin itsensä tunnistimalla ja virheensäkin tunnustamalla. Rehellisyys ja aitous ovat hyvän ja kestävän kirjallisuuden parhaita tuntomerkkejä.

Omasta iästään puhuessaan Eeva Kilpi käyttää häpeilemättä sanaa vanhuus; seniorit ovat nykyajan koristetta. Jotkut muistiinpanoista ovat jo yli kolmenkymmenen vuoden takaa, nuorimmat kymmenen vuoden. Kilpi on äskettäin täyttänyt 94 vuotta. Vanhaksi hän on tullut kuin huomaamattaan, mutta ajatuksiltaan ei koskaan. Ikä voi runnella ruumista pahoinkin, mutta jos pää pysyy, kaikki on kunnossa.

Kilpi kirjoittaa, että vanhuus on paniikki, ja hetkittäin hän kuvaa myös sairauksien ruumista syövää vaikutusta, mutta henki ei koskaan anna periksi. Seuraava muistiinpano on tehty pitkänäperjantaina vuonna 2001, jolloin Kilpi on ollut 73-vuotias: ”Elämä on kuin jäätä. Ensin se rikkoutuu, sitten se sulaa pois. Vanhana yrittää vielä vähän aikaa pysytellä jäälautoilla.”

Kolme vuotta myöhemmin hän toteaa: ”Minä uin yksinäisyyteni lammessa, johon kuvastuvat vanhuuden varjot. Kuluu se elämä näinkin. /On elettävä, koska ei ole kuollut.”

Ja sitten vuotta myöhemmin: ”Meillä, jotka olemme kokeneet sodan, on aivan erilainen tunnepohja kuin niillä, jotka ovat syntyneet sodan jälkeen.”

Miten totta; tiedän tämän jo sisarestani joka täyttää 92 vuottaan pian. Itse olen syntynyt 1943; mutta sodasta en muista mitään. Olen todella sodanjälkeistä sukupolvea enkä vielä 78-vuotiaanakaan koe itseäni vanhaksi. Luulen, että juuri talvisodan ja toisen maailmansodan viisikin vuotta ovat saaneet aikaan vanhenemisen, joka koskee sekä ruumista (ravinto) mutta varsinkin psyykeä. Sodan kokemisen taakan voi ymmärtää, kun ajattelee, mitä nykyinen Ukrainan sota saa meissä jo välillisesti aikaan. Ja silti me koemme sen vain mielikuvien kautta.

Kilpi toistaa Tyyni Tuulion lausumaa: ”Vanhuudessa ovat kaikki iät läsnä.” Kuinka totta tämäkin.

Mutta eteenpäin, tai paremminkin taaksepäin. Uusin kirja ei keskity pelkästään vanhuuteen, vaan siinä on koko elämän iso runsas kirjo läsnä. Jokainen koettu hetki voi olla muisto hyvässä ja pahassa. ”Rakkaus on toisen valtaan joutumista.” Mutta Kilpi ei pelkää rakkautta eikä intohimoa; elämän dynamoa.

Muistot ovat teoksessa alati läsnä. Kaikki niistä, jopa vähäpätöisimmät saavat Kilven kertomina oudon painavan merkityksen. Elämä voi olla hauras, pelkkä sadepisara oksalla, mutta kun auringon valo valaisee sen, mikä näky. Kaikesta löytyy maailma, kun osaa löytää.

”Kirjoittaminen on mielikuvituksen ahneutta.” Todistan. ”Sinä olet jotain hyvin tuttua. Melkein minä./ Sellaista on rakkaus, armaani.” Todistan. ”Minä en voi elää maailmassa, jota minä en voi pelastaa.” Surumielellä todistan.

Ja viimein taas paluu elämän loppuun, vanhuuteen, jota silti sävyttää rakkaus, johon kuuluu ikuinen ikävöinti. Elämä on eletty, lähes, ja silti, siltikin pitää jatkaa vain: ”Se, mikä voimasta uupuu, korvataan tahdolla.”

Sen Kilpi on kirjoittanut vuonna 2003; yhdeksäntoista vuotta sitten.

Mutta matka jatkuu. Ja jatkuu se kuolemankin jälkeen, koska sanat jäävät:

”Runot syntyvät ikävöinnistä.”

”Pystyn yksinäisyyteen. Pystyn rakkauteen. Mihin en pystyisi?”

”Sanat muuttavat maailmaa. Luovat maailmaa.”

Ja sitten lopuksi enää yksi, vain tämä. Mutta siinä on taas kerran kaikki:

”Elämä on ehto, joka on täytettävä, ennen kuin pääsee kuolemaan.”

(21.2.2022)