1.

Koska suuret surut ovat nyt yleismaailmallisia, niistä ei enää jaksaisi puhua. Edessämme on taas vuosien uurastus ja kuopasta kiipeäminen siihen, missä vielä äsken ja varsinkin ennen koronaa olimme. Mutta ihminen on neuvokas, tai niin ainakin toivon, yhä vain. Ihminen on ennen ollut kestävä, koska on ollut pakko ja pakko on taas. ”Pakko se on kun pukseeraa”, sanoi aina äitinikin – kyllästymiseen asti. Nyt tuota perikajjaanilaista puheenpartta toistelen minä itse.

2.

Joka tapauksessa työ on tehtävä ja elämä elettävä, siihen uskon ja siihen luotan ja pidän katseen pallossa vanhan tennisohjeen mukaan. Kauas saa katsoa, jotta valo pilkottaisi. Jos kohta pilkottaahan se tuolla taivaanrannalla juuri nyt. Kello on vähän yli viisi tänä lankalauantaina ja naapurin harvennetun metsän takaa on jo saapumassa uuden päivän kirkkaus. Eikä vähä mitään: vielä monen monta kuukautta valo voittaa pimeyden. Sitä kohti on syytäkin kulkea.

3.

Pääsiäinen on perinteisesti kärsimyksen juhla, jos sitä kristillisestä näkökulmasta katsoo. Minäkin katson, vaikken mikään kristitty olekaan. Silti raamatun lukeminen on minua aina kiinnostanut, se on suuri antologia myyteistä ja tapahtumista kaksituhatta vuotta sitten. Nyt lankalauantaina Jeesus on jo otettu ristiltä ja haudattu varakkaan Josef Arimatialaisen toimesta hänen omaan hautaansa, mutta huomenna pääsiäissunnuntaina eli kolmantena päivänä kuolemasta hauta yhtä kaikki onkin tyhjä, koska Jeesus on silloin muuttunut Kristukseksi ja noussut ylös taivaisiin isänsä eli Jumalan luo. Näin vanhan tarinan mukaan, jossa enkeli kertoo tämän Martalle ja Magdalan Marialle. He ovat saapuvat paikalle suremaan kuollutta opettajaansa.

Ylösnousemiseen noin konkreettisesti en usko, mutta kertomus viehättää. Se kirjoitettiin ensimmäisen kerran muistiin vasta lähes sata vuotta tapahtumasta ja tuona aikana moni tieto ja tapahtuma on varmuudella muuntunut, niin suulliselle tiedolle aina käy. Joka tapauksessa ihminen nimeltään Jeesus on mitä ilmeisimmin ollut olemassa ja häntä on kiittäminen moraalisaarnoista, joista on ollut myös suurta hyötyä (Vuorisaarna). Siitä on yhä syytä ottaa oppia. Aina on autuaampaa olla heikkojen kuin vahvojen puolella.

Toinen asia sitten on ollut samaisen kristinuskon levittäminen pakolla ja miekalla. Typeryyttä, joka vertautuu nykyiseenkin tilanteeseen. Pakko ei voi koskaan rakastaa ja orja tottelee isäntää vain niin kauan kuin ei muuta voi. Mutta Jeesuksen ja pääsiäisen myyttinen tarina jatkaa yhä elämistään ja moni siihen vieläkin uskoo varsinkin maailman kansoitetuilla alueilla. Jollekin todella vaikeissa oloissa elävälle uskossa voi olla ainoa toivo.

4.

Omat pääsiäisriittimme ovat maallisempia. Niihin kuuluvat juuri nyt kevään tulon harras seuraaminen. Sillä onhan sitä tässä jo saatu odottaa.

Vasta eilen vein lumikolat vajaan, koska kerta kaikkiaan päätin, ettei lunta ainakaan niin paljon sada, että kolaamista tarvitaan. Siihen uskon, on oikeastaan pakko uskoa. Lumen on jo aika sulaa ja kadota!

Osin näin on onneksi tapahtunut. Pelkkä aurinko ei riitä, tarvitaan vesisade ja kestävä sellainen. Kun se viimein saapui, alkoi tapahtua. Jokilaaksomme muuttui taas järveksi ja sellaisena sitä lähes palvon. Kauneutta, jonka puhdas luonto antaa.

Luontoa voi rakastaa ehdoitta ja pitkään edellyttäen ettei sitä jokin toinen ihminen raiskaa. Mutta tämä laakso on ihan lailla suojeltu, joten taitaa pysyä samanlaisena vielä pitkään. Paitsi sitä, että vesi heijastaa taivaan pilvineen ja valoineen ja tuulen väre veden pinnalla auringon, rakastan myös sitä, että veden pintaa täydentävät sadat vesilinnut, jotka ottavat tulvajärven levähdyspaikakseen matkalla pohjoiseen. Mikä äänten sekamelska siitä seuraakaan, ei kuitenkaan kakofonia. Joutsenten hopeatorvet ja kurkien äänet voittavat aina hanhet, mutta kaikki kelpaa, närhien rääkäisytkin. Niitä taas soinnuttavat mustarastaat, jotka nyt laulavat kilpaa tuolla reviireistään. Ja tikka pärryttää ja etsii puolisoa. Kevät on myös äänten juhlaa.

5.

Juhla on sana jolla on monenlaista kaikua. Perinteisesti juhla on juhlava tapahtuma, jokseenkin kunnioittava jopa pukeutumiseltaan. Muuan pääministeri ei olle tästäkään tietoinen, mistäpä onkaan. Bile rules, ok. Nykymuotoinen juhliminen tarkoittaa äärimuodossaan ryyppäämistä vailla holttia ja tolkkua ja aina kun sitä ajattelen, muistan varsinkin Suomen jääkiekkomaajoukkueen saapumisen Seutulaan, kun kultamitali aikanaan oli voitettu. Päissään tai vastaavat tiedot ja paita housujen päälläkin. Sankareita onko heitä? Eipä ole enkeleitäkään.  Ja kukapa tuosta menneestä enää piittaa. Kaikki normit on nykyään luotu rikottaviksi, siltä ainakin tuntuu kun nykymenoa katselee. Get over it.

6.

Juuri ennen pääsiäistä sain Antti Tuurilta hänen uusimman kirjansa Mies kuin pantteri. Wahlroosin elämä. Kaunis kiitos, luettu on. Opus kertoo hänen ensimmäisen vaimonsa velipuolesta, Jukka Wahlroosista, joka syntyi down-syndrooman kanssa. Ennen sellaista lasta pidettiin lähes aina heti laitokseen siirrettävänä ja eliniältään lyhyenä, mutta onneksi suhtautuminen on muuttunut. Minkä Wahlroos itse on osoittanut todeksi. Harvinaisen pitkä elämä alkaa jo lähennellä seitsemääkymmentä, jos kohta kirjan sankari on tätä nykyä ajan sairauden eli alzheimerin kynsissä. Sekään ei ole hänen hyvää tuultaan näköjään lannistanut.

Pieni kirja suuresta aiheesta. Niin kävi, että sisällöltään suuri siitäkin kasvoi. Tuuri on kirjoittanut teoksen, jossa tieto sisältyy ja ujuttautuu muistoihin. Muistikuvien kautta Wahroosin elämää ikään kuin pienen etäisyyden päästä sitten kuvataan. Metodi toimii. Loppupäätelmäkseni jää, että elämä on aina pyhää ja elämisen arvoista. Ehkä emme vain tule ajatelleeksi sitä vaikeuksiemme keskellä?

Olen aikanaan itsekin tavannut Wahlroosin, Jukan siis ja pidän hänestä enemmän kuin siitä toisesta eli Björnistä, tuosta huippuvarakkaasta  takinkääntäjästä ja veropakolaisesta. ”Kukin taaplaa tyylillään”, sanoisi äitini nyt siihen.

Ihmisen arvoa ei anna raha syntyperästä puhumattakaan. Muistan, miten kerran nukuimme yön yhdessä jossain tuvassa: Antti, minä ja Wahlroos. Hyvin se sujui ja varsinkin muistan sen lempeän tavan, millä Antti rauhoitteli kesken uniaan herännyttä ja jotain ulkoa tulevaa ääntä pelästynyttä aikuista pientä poikaa. Pienen keskustelun jälkeen uni saapui taas ja Wahlroos nukahti kuten lopulta minäkin. Ja sitten uusi aamu koitti.

Se koittaa onneksi aina. ”Aivan oikein”, kuten J. Wahlroos tapaa itse sanoa vähän kaikkeen ja sanoisi varmasti tähänkin.

6.

Päivän retki kuuluu tänään asiaan; pääsiäisajelu, uusvanha traditio. Matka voi olla lyhyt tai pitkä ja suuntautua minne vain, kunhan ei liian kauas varsinkaan näillä menoveden hinnoilla. Joskus museo, joskus kauppa vain, joskus jokin muu, kuten tänään. Suuntana on Teijon seutu ja Perniö, Mathildedal ja siellä Matildankartanon leipomo ja ravintola.

Koska olemme saaneet taas koiran hoitoon, siellä tutussa viehättävässä puutalossa voi Patekin olla ja laillansa lounastaa kanssamme. Mikä sen somempaa. Eläin ymmärtää ihmistä, jos ihmisellä itsellään on halua ymmärtää sitä.

Näin myös tapahtui. Olimme jo ennen yhtätoista perillä ja kartanon pihalla oli vielä autolle tilaa. Ovi oli kuitenkin auki ja ei muuta kuin sisään. Julistekin kertoo jo sisään astuessa lemmikkien olevan tervetulleita eikä Patesta koskaan ole missään edes vaivaa. Vähän vettä, pikku herkku tai luu ja rapsuja ja niin saatoimme itse keskittyä syömään; minulla talon runsas pesto- vuohenjuustovoileipä kahvin kanssa ja vaimolla frittata salaattipedillä. Hyvää, maukasta ja kotoisaa kuten aina, varsinkin kun ehdimme vielä vaihtaa kuulumisia isäntäväen Elinan ja Tuomon kanssa.

7.

Kotiin suunnistimme taas Teijon kauniitten maisemien halki Salon kautta.

Ja kotona nyt olemme. Aurinko paistaa, pääsiäisohjelma jatkuu. Ensin pihatöitä ja vähän metsätöitäkin koska herra Huun mökin edessä lumi surmasi vanhan valtaisan katajan, joka retkottaa surullisena maassa. Pakko se on pätkiä ja raahata sivummalle.  Ja sitten hieman ruuanlaittoa huomista ja silloin saapuvia vieraita, siskoani Anjaa ja veljenpoika Juhania varten: valkeaa parsakeittoa (ensi yritys) sekä lammasnavariinia Printanier – Carl Butlerin tapaan. Olen tätä jälkimmäistä ruokaa tehnyt jo viitisenkymmentä vuotta mutta nykyään enää ihan vegaaniversiona; lammas korvautuu papulihalla, koska lihaa suikaleet yrittävät muistuttaa.

Ja sitten… Sitten ei muuta kuin saunaa lämmittämään. Koska ennuste lupaa jo lähes termistä kevättä, saatan kytkeä kesäveden taas saunaan ja jos se onnistuu, laitan myös vesipadan alle tulen.

Unelmia jotka voi yhä toteuttaa. Kuiva koivuvihta odottaa pesutilassa, sen ja vanhan savusaunan (nyttemmin kyllä jatkuvalämmitteisen) ikiaikainen tuoksu leviää jo mieleen. Kuuma höyry, vihdan läiske ja vilvoittelu verannalla kruunaavat illan. Kotoinen kyly on sittenkin ehkä päivän arkinen kohokohta, jälleen kerran; löytyy siis myös auvoa ja iloa, rakkauttakin.

Onneksi ”maailma murheineen, tämä narrien riehumapaikka”, kuten August Ahlqvist A. Oksasen hahmossaan kirjoitti, ei siten koske aivan kaikkea. Maailmassa elää  myös yhä hyviä ihmisiä, joiden kanssa ja kautta voi kokea ystävyyttä, yhteisyytä, tukea ja toveruutta. Hyvän avulla ja yhdessä saatamme jatkossakin kyllä voittaa pahan.

(16.4.2022)