Agricola on kirjakielemme todellinen isä ja siksi eilen 9.4. vietettiin hänen syntymäpäiväänsä ihan liputtamalla. Agricolan synnyinvuosi taas oli 1510, josta aikaa on siten kulunut jo 512 vuotta. Jos Kivi, kaunokirjallisuuden isämme, onkin vielä lähihistoriaa; Agricola kuuluu kiistatta menneisyyteen.

Olin ensin sanoa muinaisuuteen, mutta ehkei sentään. Muinaisuudessa elettiin kivikautta (tämän talon luona on ollut kivikautinenkin asuinpaikka ja laaksossa järvi eikä pelkkää jokea), kun taas Mikael oli oppia saanut ja siten jotakin myös oppinut mies, ihan oikea Turun piispa.

Suomi kuului 1500-luvulla tiukasti Ruotsin alaisuuteen (Österlandet). Luther oli tuolloin jo puhdistanut uskon Saksassa. Hän toteutti sillä oman isämurhansa kukistamalla isistä suurimman eli itse paavin, kuten Erik H. Erikson kirjassaan Nuori Luther osoittaa. Samalla hän saattoi mennä naimisiinkin, mikä myös oli osasyy kapinaan. Onnekas mies, jolle lapsiakin siunaantui. Heidän onnellisuudestaan en tiedä.

Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa tajusi heti tilaisuutensa ja teki saman keikauksen Ruotsissa, koska pääsi uskonpuhdistuksella käsiksi katolisen kirkon valtaisaan omaisuuteen. Talous on ollut ja yhä on monen poliittisen käännöksen synnyttäjä. Elämän yksi kivijalka sekin – niin hyvässä kuin myös pahassa.

Koska raamattu oli Lutherin oppien mukaan saatava kansankielelle, Agricola aloitti käännöstyönsä tosin kääntämällä ensin aapisen, jotta suomea voitaisi myös lukea. Abckiria ilmestyi vuonna 1543. Tuosta vuodesta alkaen suomea on siten osattu paitsi kirjoittaa, myös jotenkin lukea.

’

Kirjoittamista maassamme edelleen jatketaan, lukemistakin jollain lailla yhä. Ja vaikka kirjojen ostaminen hiipuu, niitä tunnutaan kirjoittavan aina vain enemmän. Paradoksi sekin.

Valtavirrasta ja keskeisestä tiedon ja taiteen lähteestä on kuitenkin jo osin tullut pelkkä viihde- ja käyttöhyödyke kestohyödykkeen sijasta. Soopa voittaa taiteen, huuhaakin väliin. Yksikään kustantaja ei enää julkaise esimerkiksi tietosanakirjoja, koska kaikki mahdollinen löytyy netistä, edellyttäen kyllä sen, että oikeaa tietoa osaa kaivaa kaiken väärän ja valheenkin keskeltä. Myös siinä työssä tarvitaan siten edelleen hoksottomia, mutta kaikessahan niitä tarvittaisiin. Ei siinäkään  mitään uutta auringon alla.

Viime vuonna julkaisin teoksen Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja. Halusin siinä puhua lukutaidon tärkeydestä, koska aikamme on sitä tarmolla jo murentanut. Varsinkin nuorilla se on ollut heikkenemässä syistä, jotka ovat varmasti jo kaikille selviä: nykyajan teknisten vempaimien sekä niihin liitettyjen pelien ja kuvallisen ilmaisun ylivallan tähden.

Nyt tulevan kesän lopulla edellisen teoksen pariksi ja Januskasvojen kääntöpuoleksi ilmestyy Kirjoittamisen ilo eli miksi yhä rakastan sanoja (Kirjapaja, 2022). Uskon, että näiden teosten jälkeen minulla ei ole enää enempää sanomista, ainakaan mitä kirjoittamiseen ja lukemiseen ja kummankin tärkeyteen tulee.

Tarkoitan vilpittömästi tuota minkä sanoin, jos kohta repetitio mater studiorum est. Kertaus liene tosiaan opintojen äiti ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa tarttuvansa samoihin keskeisinä pitämiinsä asioihin. Niihin, jotka elämässä on oppinut ja joiden oppiin luottaa. Voihan olla että vielä kymmenenkin vuoden päästä mutisen täällä näistä samoista asioista, mutta jos, niin olkoon. Jokainen lukija on valinnoissaan vapaa. Mikään ei ole helpompaa kuin kirjan kansien lyöminen kiinni kesken lauseen.

Maailma on täynnä kieliä, mutta suurimmalla osalla ihmisiä on vain yksi äidinkieli. Jostain tulee mieleeni Lauri Viita ja hänen tokaisunsa: ”Vai puhuu hän neljää kieltä. Entä onko hänellä myös jotakin sanottavaa?” Sitaatti ei liene sanatarkka, mutta ajatus on. Tärkeää on sekin, miten osaamme pukea sanottavamme sellaiseen asuun, että lukija sen myös ymmärtää.

Pääasia lienee kuitenkin se, että osaamme omaa kieltämme, kuten Erno Paasilinna puolestaan laillaan totesi. Ernolta aikanaan kuulemani lause ei liene sanatarkka sekään, mutta tuskin sentään kaukana asiasta. Itse olen vuosien myötä oppinut äidinkielen lisäksi jollain lailla kuutta muutakin kieltä, mutta kaikki ajattelu ja kirjoittaminen tapahtuu ja tulee tapahtumaan yhdellä ainoalla: tällä suomen suloisella kielellä, jota ilmaisevampaa ja kauniimpaa en sittenkään tunne – vaikkapa ranskaa, englantia, italiaa tai venäjää, noita todellisia kirjallisuuden kieliä mitenkään väheksymättä.

Kaikki kirjoittaminen on lopulta ajattelua ja ajattelua lukeminen taas ikään kuin huomaamatta opettaa. Mikä on tärkeämpää elämässä kuin oppi, kokemus, jonka vain elämällä saa? Sitä oppia riittää iän kaiken. Luen yhä suomea (Agricolan kiitos) ja tulen suomea sekä lukemaan että kirjoittamaan. Ihminen ei koskaan voi olla täysinoppinut, joten työtä riittää aivan alusta hamaan loppuun. Pienen kukan luominen on aikakausien työ, sanoi jo William Blake.

Minusta on aina tuntunut oudolta, suurelta menetykseltä, kun asioista ja elämästä jo paljon tietävä ihminen kuolee. Viehän hän silloin tietonsa ja taitonsa mukanaan jonnekin josta paluuta ei ole ollut eikä tule olemaan.

Lohdutus on silloinkin siinä, että hän ehkä kuitenkin on osannut tallentaa oppimaansa kirjoittamalla, kuten teki esimerkiksi Stephen Hawking. Luin juuri hänen teoksensa Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin ja luulen oppineeni siitä edes jotain. Oppi ei ojaan kaada. Ojan reunoilla siis yhä keikutaan.

Kirjoitettu ja painettu teksti säilyy ja saattaa elää kymmeniä ja satoja vuosia, tuhansiakin. Homeros elää niissä yhä. Biblian tarinat puhuvat monille nekin, mutta itselleni varsinkin islantilaiset saagat sekä Genjin tarina, nuo kaunokirjallisuuden ensimmäiset pioneerit.

Oppiminen tapahtuu siten aina uudestaan ja uudestaan, toki kehittyen ajan myötä. Jos sähkö loppuu maailmasta, sen varassa toimiviin koneisiin tallennettu tieto katoaa, mutta painettu kirja pysyy silloinkin jopa uusista hitlereistä ja stalineista huolimatta. Kirjoja on kielletty, takavarikoitu, tuhottu, poltettukin, mutta aina jokin kappale säilyy ja se on voitu monistaa uudestaan.

Kiitän siis paitsi Agricolaa, myös Gutenbergia, joka kehitti painokoneensa noin satakunta vuotta ennen Agricolaa.

Mikä keksintö! Ihmiskuntakin kiittää tai ainakin minä yhä vain. Kaikki on maailmassa jo tavallaan muuttunut, näin varsinkin nuorempi polvi luulee, mutta ihminen on itse asiassa edelleen se sama kuin Gutenbergin aikana. Ja niin ovat myös hänen sanansa.

Varsinkin kaunokirjallisuudesta löytyy tuhansia valta- ja sivuvirtoja, satoja ja taas satoja tapoja sanoa. Suoruus on minun kategorioissani numero yksi ja kunniassaan. Toki kaikkea voi myös ilmaista toisinkin: Proustin tapaan monipolvisen nerokkaasti, mutta joskus kyllä myös vain keikaillen, taiteillen ja maalaillen, jolloin ilmaisusta tulee itsetarkoitus sanomisen sijasta.

Itselleni keskeisintä kaikessa on aitous, se että perussana säilyy vilpittömänä, tekijänsä näköisenä. Kirjallisuuden historia osoittaa, että juuri se ja vain se pitää lauseen ajatuksen ja sanataiteen hengissä. Siksi luotan yhä edelleen vilpittömyyteen ja siksi pidän sellaisesta kirjasta kiinni kaksin käsin. Enkä hevin taida päästää otettani irti; en ainakaan niin kauan kuin henki minussa vielä vähänkin pihisee.

(10.4.2022)