On, ainakin nyt kun eletään jo huhtikuun alkua. Vaikka kun ulos katsoo, sitä ei usko että on menossa jo toinen kevätkuu. Kaikkialla on yhä lunta, lähes jäätyneessä muodossa. Vain se, että aurinkoa on ja valoa riittää jo lähes yli tarpeen saa uskomaan kevään läheisyyteen.

Suuri käännös, tuo purjehdusterminä tuttu venda, on vasta jossain tuolla Atlantilla ja odottaa vuoroaan. Sen koemme vasta sitten, kun lounaistuulet kampittavat korkeapaineen ja tuovat mukanaan lämmön sekä maata ja luontoa elvyttävät hitaat ja jatkuvat sateet.

Turha sanoakin, että odotamme täällä niitä. Saa talveilu puolestamme jo riittää.

Sunnuntai on nimeltään aurinkopäivä, tänään todella. Aurinko alkoi paistaa makuuhuoneeseen jo puoli seitsemältä ja vasta joskus yhdeksän maissa illalla pimenee kunnolla. Suomen sunnuntai taas on mitä ilmeisimmin skandinaavisista kielistä tullut (sunnodagher). Sun on aurinko, mutta se on myös mun (minun aurinkoni).

Huvittelu sikseen, sanat sanoja. Sunday tai saksan Sonntag viittaavat kyllä sitten jo suoraan aurinkoon, minun etymologiassani. Ja kun tutkin asiaa, niin niin myös on. Aurinko oli helleenien yksi planeetoista ja sai itselleen oman päivän, kuten muutkin kuten Jupiter ja jopa kuu.

Pakanuuden aikana aurinko oli myös jumala kuten jo muinaisten egyptiläisten Ra (tosin alunperin luolajumala…). Mutta auringon jumaluuden käsitän. Vaikka aurinkomme ikä ei olekaan ikuinen (viitisen miljardia vuotta) se riittää ikuisuudeksi minulle. No, pari miljardia vuotta aiemminkin saattaa jo seurata komplikaatioita, jotka tuhoavat Telluksemme, mutta sitäkin lienee hieman varhaista surra.

Mietin tuntemiani kieliä. Ranskaksi sunnuntai on dimanche, italiaksi domenica. Dimanche johtuu sanasta didominicu (latinaksi dies Dominicus) eli ihan vain Herran päivä. Kristinuskon tuoma nimi siis. Domenican ymmärtää sitä helpommin samaksi.

Myös venäjäksi ja monissa slaavilaisissa kielissä sunnuntai sai kristillisen merkityksen: venäjän Воскресенье – Voskresenie tarkoittaa kirjaimellisesti ylösnousemusta. Sunnuntaina Jumala lepäsi ja Kristus siis nousi taivaisiin?

Lepopäivänä sunnuntaita yhä lähes kaikkialla pidetään, täytyyhän työläisen saada rauha töistä ja usein ihmispolo saa levätä lauantainakin. Kiinan käytäntöjä tosin en tunne. Epäilen että siellä työ alemmissa sosiaaliluokissa jatkuu lähes vuorotta.

Eilen oli lauantai. Se taas viittaa kylpemiseen; skandinaavien kylpyvesi oli laur, muinaisruotsin peseytymistä kuvaava sana taas logh. Ja onhan lauantai yhä saunapäivä. Voisiko lauantai-nimen muuttaa vielä joskus siksi? Oltaisiin oikeita ugreja silloin, saunamme isiä, saunapäivän poikia ja tyttäriä.

Ennen lauantaihin kuuluvan saunan lämmitystä on tapanamme käydä maailmalla. Ensin aamun lepoa, sitten pastilli huuleen ja baanalle. Nyt matka suuntautui espoolaiseen Emmaan, kuten usein, koska se on museona kävijäystävällinen ja sen tiloissa mahtuu talsimaan. Lisäksi sen näyttelyt ovat myös usein hyviä ja kevyttä ruokaakin saa, jos kuppilasta jotain haluaa.

Mutta me kaipasimme nyt vain nähtävää: jotain koskettavaa, jotain uutta. Ukrainan sotauutisiin turtuu, kuten kaikkeen. Kuka enää ajattelee Afganistania, vaikka kauheudet sielläkin jatkuvat, Irakista tai jostain Libyasta puhumatta? Saati sitten Vietnam tai Indo-Kiina. Mennyttä kaikki. Vain jotkut meistä yhä muistavat historiankin olemassaolon.

Niin vain on käynyt, että nyt kun koronaan kuolee enemmän ihmisiä kuin koskaan, sekään ei tunnu kiinnostavan enää ketään. Ihmisen pää on yksi ainoa astia ja sen vetävyys on rajallinen. Ei kannettu vesi kaivossa pysy?

Maailman pahuus on olemassa aina. Mutta aina on myös jotain hyvää, edes jossain, edes jotenkin. Täytyyhän niin olla.

Onneksi kiinnostavaa ja uutta nähtävää löytyi Emmasta taas. Sinne oli rakennettu suuri Daniel Burenin (ranskalainen taiteilija, syntynyt 1938), näyttely Going for a Walk in a Zigzag. Ja tuohon värien maailmaan, sen siksakkiin ja sokkeloihin kuljimme, oikeastaan sukelsimme mekin.

Olimme myös ensimmäiset, koska näköjään lähes aina olemme paikalla kun museoita vasta avataan. Silloin voi edes hetken ikään kuin omistaa koko näyttelyn.

Ensin edessä odotti hämärä.

Sitten yksityiskohta.

Sitten toinen. Ja taas toinen.

Ja sitten värit, kaikkien värien kirjo.

Ja tuon vanhan Weegeen kirjapainosalin takaseinällä värillisen lasin takaa (heijastuksen heijastus kuvassa) paljastui outo vaikka tuttu maisema: suomalainen metsä. Nyt jo kuin satua.

Otamme aina kuvat itsestämme myös peilimaailmassa, joka on näyttelyn vakiopatsas.

Siinä me taas kerran olemme. Me emmekä me, kuten Herakleitos voisi sanoa. Joka sekunti kun myös ihminen muuttuu ihan kuin vesi virratessaan.

Loppupäivä sujuikin hyvin, kun alkutahdit olivat tällaiset. Akordeja, aplodeja! Ajoimme kotiin Kirkkonummen kautta, jonka kirjasto Fyyri on aina ihailemisen arvoinen kohde, ei turhaan arkkitehtuurin Finlandian saanut; ja keskustan pieni kiinalainen ravintola Lai Fu on samaten käynnin arvoinen.

Niin sujui kylpypäivä, hitaasti kului loppuun lauantaimme. Ja nyt, haipuneen yön jälkeen, on koittanut auringon päivä.

Aurinkoa todellakin riittää. Se osoittaa suopeuttaan ja antaa armonsa paistaa maallemme, jossa onneksemme on rauha, vaikka tiedänkin, että sota tuolla jatkuu kyllä.

Kirottu sota. Mutta myös elämä jatkuu, jokapäiväinen arkinen elämä. Sitä on jatkettava ja tehtävä työtä ja toivottava, että maa alkaisi taas viimeistään toukokuussa viheröidä. Kevät tuo aina valon ja valo on voittava pimeyden. Muuta en halua edes ajatella.  

 

(3.4.2022)