YKSI

Eestistä palattuamme meitä odotti lempeä, lähes keväinen luonto. Lämpöä oli parhaimmillaan viitisentoista astetta ja se sai katseen heti harhailemaan sinne, missä tiesi sinivuokkojen ensimmäiseksi kukkivan: aurinkoiseen mäkeen. Ja siellä niitä taas oli. Puhtaina, viattomina ja silmät apposen auki. Se on näky joka saa kaltaiseni ihmislapsen aina hyvälle mielelle.

Kun tulin Sitarlaan ja aloin asua Niemelän mäkitorpassa, näin ensimmäiset sinivuokot aikaisintaan 9. 4. – Mikael Agricolan (suomen kielen) ja Eljaksen päivänä. Hyvä, onhan toinen nimeni Eljas äidin veljen mukaan. Toinen Eljas jonka tunnen on Tuurin Antti, hän kuitenkin i-kirjaimella eli Elias. Muihin en ole törmännyt.

Kohta 40 vuoden aikana kun olen täällä asunut, ovat sinivuokot hitaasti mutta varmasti ajoittaneet tulonsa varhemmalle; toissa vuoden leuto talvi avasi niiden silmät helmikuun lopulla. Viimekin vuonna se tapahtui aiemmin kuin nyt. Tämä talvi on ollut monin tavoin outo ja uusi, suurta sahausta kelien ja lämpötilojen välillä. Vettä ja jäätä, lunta ja unta. Tiet ovat pääosin olleet surkeassa kunnossa ja nyt lähes kaikkialla on isoja ruhjeita ja kuoppia jotka telovat autoja työkseen.

Vuokoille ne tietenkin ovat yhdentekeviä, meille autoilijoille vain, mutta asupa nykyään maalla ilman autoa, ei onnistu. Kaikki todelliset palvelut keskitetään sinne missä on paljon ihmisiä, suuriin keskuksiin ja kaupunkeihin. Vaan siitä en nyt puhu, vuokoista vain. Nytkin, vaikka lämpötila on pakkasella, ne ovat tuolla ja pysyvät hengissä odottaen uutta lämpöä. Pitävät vain silmiään visusti kiinni. Ja viikon päästä taas auki.

KAKSI

”Hei hei tämä on totta, sodat jatkuu, meri on sula./ Hei hei tämä on totta, huonosti menee ja töistä on pula.”

Vanha laulu palaa mieleen. Sota jatkuu aina vain armottomampana. Olin jokseenkin varma, että se ei kauaa kestä, mutta nyt loppua ei edes näy. Yhden miehen kunniakysymyksestä tulee ja tuli jo yleismaailmallinen katastrofi. Putin tuskin saa edes Nikita Hrushtshoville pykättyä patsasta haudalleen.

Nikitalle, miehelle, joka noin vain lahjoitti Krimin Venäjältä Ukrainalle, veistettiin mustavalkoinen kivimöhkäle, jonka keskellä on selkeä syvennys, sielun halkeama, joka jakaa sen mustaan ja valkeaan. Patsaan on kaiketi määrä osoittaa edesmenneen miehen mielen kahta puolta. Myös pimeää.

Patsas löytyy Moskovasta Novodevitshin luostarin hautuumaalta, jonne esimerkiksi Tshehovkin on haudattu, Gogol myös. Nyt näyttää että Putinin hautakiven pitäisi olla vähintään kokomusta, jos saa sitäkään, eikä hän siten enää millään pääse haluamaansa suurmiesten joukkoon. Tuntuu kuitenkin siltä, että hän uhraa Ukrainan väestön lisäksi vaikka koko Venäjän kansan näyttääkseen voittajalta ja silloinkin vain omissa silmissään. – Tällaisessa sodassa ei hyökkääjä voi koskaan olla voittaja. Leima on häpeällinen ja ikuinen; sitä ei enää mikään pyyhi pois.

KOLME

Mielen tyyneyden hakeminen keskellä tätä kaaosta on ollut hankalaa. Olen lukenut Proustia, joka antaa kyllä lohtua.

Vuodesta 1968 olen kerännyt koko sarjan Kadonnutta aikaa etsimässä (À la recherche du temps perdu) ja täällä se yhä on, aina valmiina avaamaan sivunsa ja puhumaan minulle tavalla, jonka vain Marcel Proust (1871 – 1922) osaa.

Päätin kirjoittaa Proustista ja Kadonnutta aikaa etsimässä kirjasarjasta pienen teoksen, koska Proustin tapa rakentaa lauseensa puhuttelee minua yhä, mutta sota keskeytti sen. Ajatukset ovat muualla, kerta kaikkiaan.

Lukeminen kuitenkin jatkuu. Proustista ei pääse. Monimuotoinen ja hankalahko elämä hänellä olikin, jos kohta varakkaan perheen pojan ei koskaan tarvinnut tehdä mitään ansiotyötä. Suurin hankaluus oli äidin huomion hetkellinen menetys, kun pikkuveli Robert syntyi. Veljeskateus oli suurta. Mutta hätä keinot keksi ja Marcel voitti äidin takaisin itselleen ei vähiten sillä, että sai ankaran astmakohtauksen jo yhdeksänvuotiaana. Taudin avulla hän piti myös muita otteessaan, erityisesti äitiä. Äidin poika hän oli, äidin rakkautta hän kaipasi ja etsi koko loppuelämänsä.

Kirjasarjan ensimmäinen osa Swannin tie. Combray  (ilmestyi suomeksi 1968) kertoo siitä rakkaudesta todella tarkasti ja koskettavasti. Kaiken minkä Proust koki, hän käytti kirjoihinsa, ihmiset ja elämien kulut. Keksittyä ei tunnu olevan, mutta joskus tosi on hajoitettu ja palaset koottu yhteen hieman toisin, silti mitään oleellista unohtamatta.

Proust oli homoseksualisti joka kuitenkin piti oman taipumuksensa piilossa – kirjassa rakkauden kohde on Albertine, vaikka oikeastaan jokin Albert; Veijo Merellä on tästäkin hyvä pienoisessee.  Kertojan roolissaan Proust kuvaa tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa rakkautta kuin todella rakastaisi vastakkaista sukupuolta. Omaa suuntaustaan hän ei toki unohda; sitä edustavat kirjasarjassa vain toiset, ´paheelliset´ henkilöt. Proust esiintyi kyllä mielellään muunsukupuolisena, neutraalina, ja hänen viimeisten aikojensa taloudenhoitaja Céleste Albaret kertoo kirjassaan että sellainen hän olikin.

Uskollinen  palvelija kunnioitti sillä isäntänsä toivetta, vaikka Proust, joka pystyi astmansa vuoksi liikkumaan vain öisin, teki pimeän turvin usein salaretkiä miesbordelleihin, joita Pariisista silloinkin löytyi.

Ihmisen elämä voi olla millainen tahansa, mutta kirjailijan kiinnostavakaan elämä ei ole se tärkein, hänen kirjansa vain. Hyvä ihminen voi kirjoittaa huonosti, huono loistavastikin. Joskus on kuitenkin vaikea tehdä eroa kirjoittajan ja hänen roolinsa välillä. Proust ei millään muotoa ollut ihmisenä paha, eriskummainen ja jotensakin liikuttava kyllä – ihan jo sairautensa laadusta johtuen. Hellyttävä myös, vaikka kun tarkasti lukee, näkee hänessä myös suuren manipuloijan ja jopa ihmisiä hyväkseen käyttäjän. Surutta.

Jos jokin seikka on tullut itselleni selväksi, niin se, että Kertoja eli Proust jo ensimmäisessä osassa pyrkii olemaan parhain kirjailija kaikista, ei kainostele sanoa sitä. Ja mikä oudointa, sellaiseksi Proust myös matkan varrella muuntuu. Kun kirjasarja alkoi, ensimmäinen osa ilmestyi 1913 oikeastaan Proustin kustannuksella, koska hän maksoi kulut kustantajalleen!

Kolme viimeistä osaa tulivat julkisuuteen vasta hänen kuolemansa jälkeen; veli Robertin (kuuluisa lääkäri) auttamana. Niinpäin veljeskateus ei siis kulkenut, päinvastoin. Viimeisin osa ilmestyi 1927 ja sai suomeksi nimen Jälleenlöydetty aika. Neljätoista vuotta on pitkä aika, mutta koko sarjan suomentamiseen kului Otavassa vielä enemmän. Teosta käännettiin vuodesta 1968 alkaen aina vuoteen 2007: siis lähes 40 vuotta.

Mikä tekee Proustista yhden kaikkien aikojen parhaista? Pitkä kaikkialle polveileva ja silti koossapysyvä lause, sen tarkka runollinen kuvaus? Osin. Jo pelkän tekstin lukeminen ääneen on elämys puhumatta siitä kokonaisuudesta, joka koko teoksesta kuoriutuu.  Se on musiikkia, uskomattoman pitkäkestoista sinfoniaa, joka voittaa heittämällä jonkun Wagnerin Ringin (Der Ring des Niebelungen).  Kaiken kruunaa se, millä tarkuudella Proust kuvaa ihmisiä, heidän mielenliikkeitään ja toimiaan. Siinä on herkkyyttä vailla vertaa.

Kun nyt mietin miten vielä sanoa tämä, löydän vertailukohdaksi toisen ranskalaisen ihmeen: Bayeux´n kuvakudoksen tai seinävaatteen (La Tapisserie de Bayeux). Sen voi nähdä tuon Calvadoksen maakunnan pikkukaupungin museossa ja olen sitä onnekseni parikin kertaa paikan päällä ihaillut. Läheltä löytyvät myös Normandien maihinnousun seuraukset: uskomattoman laajat alueet täynnä valkoristisiä hautoja.

Valtaisa, suuren salin täyttävä kudos on tuhat vuotta vanha ja kuvaa Hastingsin taistelua ja Wilhelm Valloittajaa. Normannit voittivat englantilaiset ja siitä brittien valtakunta kehittyi taas uudenlaiseksi.

Saa nähdä, kestääkö Proustin luoma kuvakudos seuraavat yhdeksänsataa vuotta; tänä vuonna hänen kuolemastaan tulee kuluneeksi 100 vuotta. Itse uskon siihen – naivia tai ei, sillä luotan yhä kirjallisuuden voimaan, vaikka usko joutuu välillä koetukselle, kun katsoo kirjakauppojen nykyisiä valikoimia. Herra, mun vereni, voisi huudahtaa vanhakantaisesti. Ja huudankin!

NELJÄ

Herra Pate, mäyräkoira ja filosofi, pian 12 v., saapui taas vierailulle. En ole koskaan ollut mikään erityinen koiraihminen, mutta Pate on voittanut minut puolelleen. Se ei hauku, ei häiriköi, paitsi sillä että tahtoisi kaiken aikaa sekä rapsuja että herkkuja, joita sille kuitenkaan sen sairauksien tähden ei oikein voisi antaa.

Koiran ja ihmisen suhde on ikivanha. Tuo kesyyntynyt ja jalostettu susi esiintyy nykyään niin monessa muodossa, että sutta on vaikea havaita  vaikkapa jonkun Kiinan palatsikoiran hahmosta. Patekaan ei ole susi, pikemminkin lyhyt ja hellyttävä, puolelta toiselle kieppuva pötkö, jonka kaikki askeleet ovat harkittuja. Häntä liehuu kuin ballerinan kädet hidastetussa filmissä. Ja mikä ihmeellisintä: kaihoisa syvällinen katseensa ei laista ihmisen katsetta.

Harvinainen koira siis. Tosin usein se kipuaa sille ainoalle tuolille johon täällä pääsee omin neuvoin ja nukkuu, nukkuu.

Näin vanhanherran päivät kuluvat. Elämä on elämää, vaikka muita iloja kuin maun nautintoja siihen ei taida enää sisältyä. Pate onkin muunsukupuolinen vähän Proustin tapaan, mutta vielä siveämmin ja vailla salailua. Tytöt eivät miekkosta kiinnosta, elämän turvallisuus ja jatkuvuus kyllä. Ja sitä sille suodaan täällä niin täydestä sydämestä kuin suinkin voimme.

VIISI

Liekö paradoksi, että kun kesäaika taas alkoi ja kelloja siirreltiin, juuri sen edellä saapuikin talvimyrsky. Mikä kesä meillä nyt on? Vanhasta muistista varauduin myrskyyn kantamalla uunin viereen puita, katsomalla että taskulamput toimivat ja hankkimalla jopa lamppuöljyä. Keittiön kaapin päällä nököttää pari öljylamppua kuin odottaen, että niitäkin vielä joskus sittenkin tarvitaan.

Kun myrsky saapui, tuuli ulvoi, valitti ja vinkui niin kuin Pushkinin runossa, vähän luntakin sateli, jos kohta sulikin; tiet täyttyivät puunroskasta ja oksista, mutta yhtään puuta ei kaatunut ja sähköt pysyivät. Kun tutkin Carunan häiriökarttaa, näin että Vihdissä ja Pusulassa sähköt olivat parissa paikassa menneet, mutta nopeastipa ne sielläkin korjattiin. Kun ennuste lupasi Tapani- ja Hannumyrskyjen kaltaista tuhoa, sitä emme onneksemme saaneet. Silloin talossa ei ollut sähköä neljään päivään.

Kävimme katsomassa miten Töllinkoski kuohui. Ja kuohui se. Kevät on silti vaikka lumen paljoudesta ja kylmyydestä sitä ei taas uskoisikaan.

Myrskylle kävi kuten niille käy; se tuli, oli ja meni. Parempi näin: kun odottaa pahinta, selviää joskus onnekkaasti vähällä. Luonnon voimille me emme koskaan oikein mitään voi, mutta sodille kyllä. Voisimme siis. Susi ei voi luonnolleen mitään, ihminen voi, hänen pitäisi. Olla oikea, hyvää rakastava, toisia auttava ja tukeva ihminen ei liene helppo tehtävä, mutta siihen on vain pyrittävä. Moraali on ihmisen itsensä kehittämä uskontojen, aatteiden ja vuosituhansien erehdysten ja kokemusten kautta. Kaikesta on otettava oppia.

”Concordia – satan”, kuten sairas ja onneton Kivi sairaalassa huudahti. Sopusointu ei kuitenkaan onnistu ilman moraalin akordia. Sitä polkua kuljemme yhä eikä hyvän ja pahan tunnistamista ja erottamista toisistaan pidä koskaan unohtaa. Vain se saattaa tehdä meistä kelvollisia jatkamaan kulkuamme tulevaisuuteen.

(27.3.2022)