ALKU

Joskus on lähdettävä vain. Mentävä, nähtävä jotain uutta, lähes mitä tahansa ja sitten se, joka on piinannut ja vaivannut ehkä hitaasti väistyy, taittuu ja unohtuu. Näin on ollut ennen. Ja koska viikon matka lämpöön oli vain peruttava, kun tuntui mahdottomalta, että me voisimme nauttia jostain, kun muualla viattomat kuolevat sadoin ja tuhansin, tuli mieleen tehdä edes pieni parin päivän lyhyt reissu naapuriin, veljeskansa Viron luo: ”Härra Huu läheb reisile.”

Tallinnassa en osaa oikein koskaan viihtyä, mutta Pärnussa ja Tartossa paremmin. Näin ainakin ennen. Ja taas tuli ensin mieleen Pärnu. Meri kai sen saa aikaan. Avoin ulappa, jossa katseelle on tilaa ja sen myötä myös ajatuksille. Niinpä lähdimme vain; viikonloppu antoi sellaiseen mahdollisuuden.

Omatuntoani lohdutin ajattelemalla että matkan hinta, hiilijalanjälki ja kaikki muukin nykyään niin tärkeä olisi vain kymmenesosa siitä mitä muualle olisi tärvääntynyt.

Viro on maa, jota valloittajat ovat aina rankasti kohdelleet, viime sodissakin ensin Saksan, sitten pitkään Neuvostoliiton alla. Mutta itsenäisyys saavutettiin 1992. Se tapahtui toisen kerran maan historiassa, mutta nyt itsenäisyyttä on kestänyt jo kolmekymmentä vuotta (24.2.2022). Se on iso saavutus ja ymmärrän että siitä jos mistä kannattaa myös nyt pitää kynsin hampain kiinni, varsinkin kun vain kuukausi pienen maan suurista juhlista Venäjä, tuo Venemaa yllättäen iski Ukrainaan.

Voiko kaltaisemme ihminen matkustaa ilman ajatuksia ja uutisia, joita maailma tarjoaa joka tuutista? Vastaus on tietenkin kielteinen. Tuutteja riittää, jopa niin, että pientenkin kylien katukuvassa näkyvät pienet Ukrainan ja Viron liput vierekkäin. Ja Pärnussa vielä maakunnan lippu.

Kohtalo, joka yhdistää ja jota Virossakin voi taas olla syytä pelätä. Jos kohta sodan hidas eteneminen vastoin suuren päällikön toiveita osoittaa senkin, miten korruptoitunut jopa Venäjän armeija on ollut. Mutta miehiä maassa riittää ja heitä lähetetään nyt surutta kuolemaan vähät välittäen omienkaan uhrien määristä.  Kaikki tämä kauheus täysin turhaan. Eikö jo Che Guevara sanonut: ”El pueblo unido jamás será vencido – Yhtenäistä kansaa ei koskaan voi voittaa.”

KESKIKOHTA

Jokaisessa matkassa on nousunsa ja laskunsa. Usein alku sakkaa kun ei aivan tiedä missä on ja miten olla, mutta sitten kun uuden paikan saa jotenkin haltuun, tuntuu paremmalta. Vaan ei mikään ole ikuista. Kuten Samuli Paronen kirjoitti kauan sitten (1974): ”Matkassa on aina se kohta, josta eteenpäin se kuluttaa itsensä loppuun.”

Sitaatti ei ole sanatarkka enkä pääse sitä nyt kirjoittaessani tarkistamaan. Mutta ajatus lienee oikea. Ja kun äsken sain etsityksi aforismin netistä, oikein se hieman vahingossa meni.

Miten tahansa, juuri niin meille taas kerran kävi. Ensin hämmennystä, sitten hapuilua, pian iloakin. Hyviä hetkiä löytyi, onneksi. Kun lauantaiaamulla heräsimme aikaisin, päätimme heti lähteä uimaan. Hotellin allas ei ole iso, mutta se aukeaa jo seitsemältä ja arvelimme, ettei siellä taaskaan ole ketään niin aikaisin. Jo kerran aiemmin se oli ollut silloin vain meidän käytössämme ja taas ajankohta osoittautui oikeaksi.

Vesi on elementti joka puhdistaa, virkistää ja joskus jopa pyyhkii pois masennuksen ja huolien kuormat. Niin tuntui tapahtuvan jälleen. Mikä nautinto olikaan vain uida, antaa kaiken maailmassa tapahtuvan pahan unohtua edes hetkeksi. Ja nimenomaan hetkeksi se myös onnistui. Sitä auttoi myös olo saunassa, josta sai heti aamutuimaan tujut kunnon löylyt. Ja sitten taas altaaseen ja uimaan ja takaisin saunaan kerran vielä. Ja juuri kun operaatio oli ohi, tulivat seuraavat aamuvirkut, kaksi nuorehkoa naista. ”Tere hommikust” he sanoivat ja siihen oli toki vastattava. Hyvä oli huomen.

Aamiaisen jälkeen suuntasimme Port Arturiin, koska pari pientä asiaa kuten vichyvesi oli ostoslistalla ja sitten käänsin auton Lihulaan johtavalle tielle. Miksi? Ihan vain siksi että siellä emme koskaan olleet käyneet. Emme tienneet mitä siellä näkisimme, mutta jo pelkkä matka sinne tuntui kiinnostavalta. Tie sinne oli myös paremmassa kunnossa kuin meillä mikään talven jäljiltä ja liikennettäkin oli vähän.

Oudointa oli, että mitä lähemmäksi Lihulaa pääsimme, sitä sumuisempaa oli ilma ja lämpötila laski lähelle nollaa. Mutta autossa se ei haitannut, kunhan näki minne ajoi.

Lihula oli jotensakin liikuttava kyläntapainen, se toi mieleen Neuvosto-Eestin ajat. Vanha kirkko oli edelleen kuin pommin jäljiltä, ikuisena rauniona.

Kahvilat olivat kiinni, samoin osa kaupoista. Mutta Coopin kyljessä oli pieni kahvinurkkaus ja sen nuori hoitaja valmisti meille vegeburgerin. Mitään niin outoa en ole koskaan syönyt, valtaisa kooltaan ja arvoitus toteutukseltaan, mutta se oli hyvää. Eikä hinta päätä huimannut: kahden kahvin kanssa tuosta ilosta sai maksaa kokonaista seitsemän euroa. Yhdestä riitti myös syötävää kahdelle.

Kun ajoimme takaisin, aurinko alkoi paistaa. Aurinko toi mukanaan sekä lämpöä että valoa ja varsinkin haihdutti sumun. Se ei tuntunut pahalta, vaikka sumukin voi olla kaunista kun se pehmentää maisemaa. Utuisia ovat unelmat silloin.

Kun viimein pääsimme hotelliin, lähdimme kävelemään rannalle. Pitihän se nähdä näin kevättalvella, koska aina ennen olimme olleet täällä muina vuodenaikoina.

Meri oli yhä jäässä toisin kuin Hangossa, mikä oli yllätys ja jäätä riitti; se tuntui kattavan lähes koko Pärnun lahden. Myrsky oli heitellyt rannan täyteen uskomattomia jääkimpaleita joilla lapset juoksentelivat ja ihmiset kävelivät.

Avointa vettä olin kaivannut, vaan sama se:  aavistus horisontin reunalla sai luvan riittää. Mutta pelkkä avaruus teki jo hyvää.

Niinpä kuljeskelimme vain. Olimme, elimme, hengitimme ja kuvasimmekin.

Minä vaimoa.

Ja hän myös minua.

Aika kului ja niin päiväkin hiipui hiljaksiin kohti iltaa. Tuntui vähän samalta kuin Kiven Seitsemässä veljeksessä. Ihmisen elämän kulun Kivi kuvaa aivan kirjansa lopussa niin kuin vain hän osasi: ”Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.”  

LOPPU

Sunnuntaiaamu koitti ja edessä oli jo paluu Tallinnaan, laivaan ja kotiin. Kaunis ja kirkas aamu taas, kun sumu hälveni. Toki ohjelmassa oli vielä kerran uinti jo vähän ennen seitsemää eikä altaalla taaskaan ollut ketään. Aikainen lintu löytää madon. Ainakin vielä.

Ylellistä iloa se oli, saatoimmehan nauttia uimisesta ja saunasta kuin paikka kuuluisi vain meille. Illuusio, jonka halusin itsekkäästi kokea omatuntoani vaientaen. Sitten saapuivatkin jo seuraavat yksityisyyden etsijät, hiljainen eestiläinen nuoripari. Luovutimme altaan mieluusti heille.

Aamiaisella otin noutapöydästä hitusen liikaa ruokaa, mikä aina buffeteissa tapahtuu, vaikka kuin vähäisiä määriä yrittäisi. Ruokaa jäi vähän lautaselle ja omatunto heräsi heti. Mieleen nousi Mariupolin saarrettujen siviilien tuska: piileskelyä kellareissa, ei vettä, ruokaa, sähköä. Kun sitä ajatteli, jotenkin hävetti.

Ihmisten maailma on täynnä eriarvoisuutta, ja tullee olemaan, mutta kuinka moni sen todella tiedostaa? Rikas pitää rikkautta ansionaan, vaikka kyse on lähinnä vain onnesta vaikkapa syntyä sukuun jolla varallisuutta riittää, ja onnesta muutenkin; kohtalosta tai paremminkin sattumuksista, jota ovat asuinpaikan ja olosuhteet antaneet.

Ajatuksessa ei ole uutta. Kun olin nuori, kirjoitin runoon tällaisenkin säkeen: ”Päivä, jonka saamme elää, mutta josta emme kiitä.” Totta edelleen.

Kaikkea pohdimme ja puhuimme, sitten pakkasimme ja lastasimme nyssykät autoon ja ei muuta kuin menoksi: edessä olisi 127 kilometriä Tallinaan.

Auton lasit olivat kuitenkin umpijäässä. Kun laitoin puhaltimen kovalle ja nousin ja menin ulos, kuului outoa ääntä. Ja outoa se todella oli, koska silmiemme edessä tapahtui jotain ennennäkemätöntä: puista putoili aamusumua, mutta nyt isoina jäätyneinä helisevinä pisaroina. Se oli sadetta, kuin kristallihuntu, ihme, jonka luonto noin vain lahjoitti. Siinä seisoimme kauan ja odotimme, että tapahtuma olisi itsestään ohi. Tuosta hetkestä ja sen musiikista ei sitten millään olisi hennonnut erota.

Päätimme ajaa suoraan Tallinnaan ja syödä siellä, mikä itse asiassa on aina virhe, jota en vain ota opikseni. Sataman seutu on mikä on: paitsi jatkuvasti myllätty rakennuspaikka, myös muutenkin kaoottinen ja lähes surullinen sotku superalkoineen. Ruokapaikat täynnä, ihmisiä jotenkin liikaa. Eikä siinä kaikki, myös juopuneita suomalaisia riitti. Servus. Se sunnuntaista, pyhäpäivästä. Kaikki tuokin on palaaamassa ennalleen koronasta ja sodasta huolimatta.

On helppo saapua Tallinnaan autolla, vaikeaa ja tuskastuttavaa päästä sieltä pois. Miksi? Onko kyse vain siitä, että loppumatka on aina jotain muuta kuin uuden odotusta: paluuta vanhaan, hidasta mukautumista siihen mistä yritti irrottautua. Eskapismi ei koskaan taida onnistua, todellisuutta ei voi paeta. Ja silti joskus on lähes pakko yrittää.

Lopulta pääsimme lauttaan ja se lähti. Pari tuntia meni ollessa. Ja sitten taas autoon. Pakko sanoa, että Jätkäsaari ja ajo sieltä pois ei ollut Tallinnan satamaa parempi, yhtäläinen sotku. Lähes jokainen autoilija yritti kiilata ja päästä passi- ja koronajonoon ennen muita eikä siitä tietenkään mitään hyvää seurannut. Mutta kun viimein sain auton Turuntielle, mieli alkoi laulaa ja väsymys kaikkosi. Kotomaa ja sen ystävälliset äidinkasvot. Lintukoto, josta silti aina haluaisi pitää kiinni.

Jokainen matka alkaa, kestää ja päättyy. Mutta uutta on taas edessä. Kun tätä kirjoitan on jo maanantaiaamu, aurinko kajastaa naapurin mäen takaa, vaikka kello on vasta puoli seitsemän.

Kevät saa senkin aikaan. Ja ehkä se että olemme kotona, helpottaa myös oloa, vaikka uutisten mustuus ei valostu. Kotona seinätkin auttavat, kirjoitti aikanaan Tshehov ja yhä sitä hoen ja toistan. Pian on taas lähdettävä, tehtävä työt ja hoidettava se mikä hoitaa pitää. Kaikkea on edessä, hyvää ja pahaa. Mutta hyvää on ehkä sittenkin toivon mukaan enemmän tässä kurjassa, surullisessa vaan joskus myös niin ihanassa maailmassa?

(21.3.2022)