Koska sää heittelee kuten keväällä kuuluukin on ulkona välillä lähes mahdoton käyskennellä: vesi, lumi, jää, liukkaus edistävät silti kaiketi sitä, että kaivattu vihreä luonto herää. Mutta ei se ihan heti näy. Aamuisin saattaa olla vielä hetken lunta puissa, sitten taas vesi lotisee.
Varma kevään merkki on kyllä sitten se, että kaksi joutsenta on jo saapunut. Niiden äänet kaikuvat laaksossa kuin hopeatorvien soitto ja saavat minut ajattelemaan Sibeliusta, jonka maailmaa joutsenet aina keväisin Tuusulanjärven maisemissa ilahduttivat niin ette maestro jaloillaan pysynyt.
Lauantaina oli aste plussaa, satoi hetken räntääkin ja siksi se tuntui hyvältä päivältä pienelle retkelle. Se suuntautuisi jonnekin lähistölle ja tällä kertaa päädyimme Saloon. Sen taidemuseossa eli Veturitallilla oli valokuvanäyttely, joka ainakin etukäteen kiinnosti. Masterclass, Mestariluokka on ainakin sanana sellainen, että taso tuntuu korkealta.
Näyttelyn nimi osoittautui todeksi. Arnold Newman (1918 – 2006) oli amerikkalainen valokuvaaja, joka elämänsä aikana ehti kuvata moniakin kuuluisuuksia. Itse asiassa hän teki jotain muuta: kuvasi heidät ihmisinä omissa työympäristöissään.
Joskus tausta kertoo ihmisestä enemmän kuin profiili; joskus silmät jo kertovat kaiken. Joskus asento. Eero Saarinen istuu ikään kuin tyhjyydessä, jonka hän omin töin kyllä täyttää.
Mikä normaali ja tavallinen ja surumielinen tyttö olikaan Marilyn Monroe. Kuinka moni meistä on nytkin piilossa naamionsa ja ulkokuorensa sisällä,
minkä tämäntapainen taitava ja oikeaa hetkeä odottanut kuvaaja ikään kuin sattumalta saattaa otoksellaan paljastaa. Varmaankin kuvia on otettu sata, joista yksi ainoa onnistuu ja on myös se, joka jää sekä kuvaajalta että hänen kohteeltaan elämään heidänkin jälkeensä.
Yksi säveltäjäkin löytyy, vieläpä Stravinski.
Monta kuvataiteilijaa. Kuten vaikkapa Jean Arp. Veistos ja mies ovat yhtä ja samaa.
Tai sitten Andy Warhole, kollaashitekniikalla toteutettu. Traaginen hahmo ja hieno taiteilija.
Veturitalli on museona mainio. Tarpeeksi avara ja sitten kuitenkin juuri sopivasti moniseinäinen, niin että tilaa monenlaisille ripustuksille löytyy. Hauska nähdä taas kesällä, mitä seuraavaksi on vuorossa.
Kun ajoimme kotiin, olo oli uudenlainen, kevyt ja valoisa. Taide parantaa ja hyvä taide hyvällä tavalla. Samat maisemat tien kahta puolta, mutta vaikka jo tullessa lumen peittämät koivut liikuttivat mieltä, kun lumisissa oksissa kuulsi jo hento violetti väri, ne vaikuttivat nyt yhä suoremmin mieleen.
Miten seesteinen ja puhdas olikaan olo. Ja miten tarpeeseen tuli tämä pieni tyyni rauhan hetki. On etuoikeus yhä voida nauttia jostain ja kokea jotain uutta, kun seinät eivät kaadukaan päälle tässä matoisessa maailmassa. Paljon on pahaa täällä ja tulee aina olemaan. Ihmisen pyrkimystä hyvyyteen, kauneuteen ja eräänlaiseen pyhyyteenkin ei pahuus kuitenkaan voi koskaan lannistaa.
(20.2.2022)