Ystävänpäivän perustaja tai paremminkin aiheuttaja oli 200-luvulla elänyt roomalainen pappismies Valentino, joka monen kristityn tavoin koki marttyyrikuoleman. Latinaksi hän oli tuolloin Valentinus, ranskaksi sitten Saint-Valentin, kun taas Saint Valentine -muotoa näkyy englanti puolestaan käyttävän. Monien mutkien kautta Valentinuksen kohtalosta syntyi (synnytettiin) nykyinen ystävänpäivä, jolla on marttyyriuden kanssa aika vähän tekemistä. Tai on silloin, kun ystävien välit ovat kimurantimmat kuin miltä näyttävät.

Valentinus oli aikansa uskonnon uhri, kristitty marttyyri joka tapettiin 14.2. Sen muistoksi juuri tuo päivä valittiin, kun miehestä tuli vuosisatojen myötä niin rakkauden kuin mehiläishoitajien, ruton, epilepsian, kihlattujen ja onnellisten avioliittojen suojeluspyhimys. Ei vähä mitään. Kuinka kaikki nämä ilot ja murheet sitten liittyvät ystävänpäivään jää jokaisen mietittäväksi.

Ystävänpäivän vietto Suomessa ei ole kovin pitkäikäinen, ainakaan minun kokemuspiirissäni. Jokainen päivä on ystävänpäivä, kai. Tai ainakin sen pitäisi olla. Ystäviä voi olla paljon, mutta hyviä ystäviä on aina vähän, jos ollenkaan. Mutta on toki niinkin, että parhaat ystävyyssuhteet kestävät kyllä sekä aikaa että vaivaa. Hyvä ja kestävä avioliittokin perustuu useimmiten paitsi rakkaudelle, myös ja nimenomaan ystävyydelle. Sen alustalla tunne säilyy, kasvaa ja kehittyy.

Päivään törmäsin ensimmäisen kerran kun 1950-luvun alkupuolella luin vielä lapsena Dickensin nerokasta teosta Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit. Millaisen valentiinin laatikaan siinä herra Pickwickin neuvokas miespalvelija Samuel Weller Mary-ihastukselleen. Olen tästä jo aiemminkin kirjoittanut blogiini helmikuussa 2019. Kolme vuotta! Koska valentiinin piti olla nimetön, Sam raapusti sen alle henkilöllisyytensä vihjeeksi näin: ”Sinun iki/Pickwicki.” Runollinen sielu sai lopulta Marynsä. Kun taas Pickwick pääsi Bardellin lesken pauloista ja eli loppuelämänsäkin vanhanapoikana. Onnensa kullakin.

Elämme nyt aikaa, joka enteilee talven selän taittumista. Jo se on kuin ystävänpäivän lahja. Kevään tulo on onnea, jos mikä. Pidän siitä kiinni. Ilosta, toivosta, valosta, lämmöstä. Unelmista.

Kyllä sen jo huomasi, kevään aavistuksen. Illalla näki, että ilmassa oli vielä hitunen valoa kello 18. Aamulla alkoi sarastaa seitsemältä. Myös auringonpaiste lämmittää ja aurinko pysyttelee laakson yllä yhä pitempään ja korkeammalla. Jo se tuntuu hyvältä. Vaikka maailmamme on juuri nyt täynnä lunta, sääennusteet ovat sen laatuisia, että lisälumi saattaakin sataa vetenä tai räntänä. Uusi lumi on kohta vain vanhan surma keväällä, jos vanhaan kansaan on luottaminen. Ja minä luotan. Olenhan tuota kansaa ikäni puolesta kaiketi itsekin.

On sunnuntai, profaani pyhäpäivä. Kello vasta viisi, ulkona vielä pimeää. Myräkkää luvassa, taas, kertovat ennusteet, myräkkää riittääkin kaikilla ihmiskunnan rintamilla. Sää on sittenkin vain säätä. Annetaanko taivaalta vettä, räntää vai lunta, sen huomaamme kyllä, kun tulee aika lähteä ulos. Matalapaineita saapuu kaikkien sääprofeettojen mukaan. Mutta aina ne sentään menevät ohi.

Näin elämme nyt, odotamme taas matalaa. Tänään on lukurauhan päivä. Lukekaamme siis, sisään ei sada! Hyviä kirjoja tehdään yhä ja klassikoita löytyy aina. Klassikko on se kirja, joka ei koskaan lopeta sanottavaansa. Näin sanoo Italo Calvinon yhden määritelmänsä mukaan.

Mutta pian on myös huomen, Valentinus. Kaksi vuotta sitten silloin alkoi avioliittomme, joka yhä jatkuu. Auguri! Ystävyys jatkuu myös. Siinä meillä hyvä pohja mille rakentaa. Iloakaan ei pidä unohtaa.

Eteenpäin siis! Avanti, popolo! Maailman kolme aikaa ovat minulle mennyt, nykyisyys ja tuleva. Moni valitsee niistä vain yhden ja joillekin tuo ainoa valinta tulee pakon kautta. Maailman köyhillä on hädin tuskin niistä yhtäkään.

Miten paljon maailmaan mahtuukaan. Ikävyyksiä riittää. Mutta paitsi tuskaa ja murhetta, myös hyvyyttä ja kauneutta voi yhä löytää. Luonto on läsnä, aina vain.

Jos itse vielä voin, hyväosainen kun olen, jos siihen siis annetaan edelleen mahdollisuus, valitsen kaikki kolme aikaa. Mennyt on aina muistoja. Nykyään kaikki muistot ovat mielessäni enemmänkin hyviä kuin pahoja, sillä miksi raahata roskaa mukanaan? Nykyisyys taas on tätä elämää, koskaan pysähtymätöntä ja nopeaa; muuttuuhan se joka sekunti menneisyydeksi. Silti on elettävä juuri nyt. Tulevaisuus sitten jotain joka heijastuu aina edessäpäin, ikään kuin tuolla kaukana, mutta tavoitettavissa, jos vain malttia on.

Sitä yritän yhä löytää.

Näin kehityksemme jatkuu, ikuinen evoluutio. Tätä hetkeä elämme, joka sekunti sen kadotamme, mutta tulevaan silti tähtäämme. Minun uskoni on, että jopa ihmiskunnalla, tällä Gaian suurimmalla virheellä, on viimein sentään yhä mahdollisuus aloittaa oikea, todellinen elämä. Kääntäköön Valentinus suopeutensa sillekin.

(13.2.2022)