RUNEBERG

Lauantaina 5.2. on ensimmäisen kansallisrunoilijamme eli J.L. Runebergin päivä ja sitten vähän yli viikon päästä eli 14.2. maanantaina vietetään jo ystävänpäivää, tuota Valentinusta, joka saattaa usein jopa rakkaita yhteen.

Juhlia siis riittää. Otetaan vastaan. Kaikki kelpaa näinä ankeina aikoina.

Runeberg edustaa minulle nykyään lähinnä torttua, jollaisen voi syödä kerran vuodessa (yhden), ja sitten Maamme-laulun (Vårt land) suomennettuja sanoja. Toki myös muutamia käännettyjä hajalauseita on muista runoista jäänyt mieleen: ”Vanhimmalle varmaankin lie liiaks antanut, kun nuorimmalle ei kuin hiukka ripponut.” Nämä säkeet kertoivat  siis Sven Tuuvasta (Dufva). Sanon heti, että sitaatti on muistinvarainen.

On vielä kolmaskin itselleni yhä tärkeä Runeberg; hänen painettu teoksensa Fänrik Ståls sägner alaotsikkonaan En samling sånger. Painovuosi on 1848 ja teos on painettu Porvoossa ”Borgå hos P. Widerholm”. Painoluvan antajakin löytyy, tuo imprimatur on ollut nimeltään N. A. Gyldén.

En aivan muista mistä teoksen aikanaan hankin, luultavimmin Hagelstamilta ellei sitten jo edemenneestä Pohjoismaiden antikvariaatista. Mutta Cecilin hymyilevät  kasvot tuntuvat liittyvän kirjaan.

Kiintoisa opus, jonka tekee vielä kiinnostavammaksi siihen käsin kirjoitettu teksti: ”Är det första exemplar af arbetet, som såldes.”

Kyseessä olisi siis ensimmäinen myyty kappale. Kirjan hinnaksi on myös käsin kirjoitettu 65 kopeekkaa ja sidos on maksanut sen lisäksi 17 kopeekkaa. Veikkaan että jouduin aikanaan maksamaan teoksesta hieman enemmän. Muistijälkeä siitä ei kuitenkaan ole.

Runeberg ja Maamme. Yhä on Suomi pystyssä ja jopa itsenäinen oltuaan ensin satoja vuosia Ruotsin ja sitten vielä vähän yli sata vuotta Venäjän vallan alla. Kirjaan on painettu liitteeksi myös Fredrik Paciuksen sävellys, tuttu Maamme-laulu. Kesti kuitenkin 75 vuotta ennen kuin siitä todella tuli oikea kansallislaulumme.

Laulan sitä yhä mielelläni. En näe tällaisessa kansallistunteessa mitään pahaa. Jalkapallohuligaaniksi kun en aio ryhtyä.

ERÄS AVIOLIITTO  – ja hieman sen anatomiaakin

Annikki Kariniemi kirjoitti kauan sitten teoksen Erään avioliiton anatomia (1968), jota olin nuorena jolppina jo ikään kuin kustantamassa Otavassa, tosin itse asiassa vain puhuin siitä kirjakauppiaille. Teos kertoo hieman peitetysti Annikin ja eversti Willamon avioliitosta ja kuvaa aika suoraan, mitä nuori vaimo sai vanhan everstin tuikeassa seurassa kokea.

Nuori ja vanha, vanha ja nuori. Mutta entäs sitten, kun sydän on sydän. ”Oppe nyt wanha, ia noori/ joilla ombi sydhen toori”, kirjoitti Agricolakin. Pääasia on, että myös päät sopivat yhteen.

Ystävänpäivä, tuo Valentinus, on vasta vähän yli viikon päästä, mutta hätäinen mieleni askartelee jo sen parissa. Onhan kyseessä todellinen merkkipäivä, sillä kaksi vuotta sitten menimme juuri silloin naimisiin.

Hääpäivä oli valittu, mutta häämatka puolestaan silkkaa sattumien summaa. Lähes kaikki menikin Turussa vikaan, koska en ollut varannut mitään etukäteen ja ystävänpäivä oli ruuhkauttanut ravintolat. Kun vuotta myöhemmin yritimme uusintaa ja tilasin meille huoneen Naantalin kylpylästä, se oli niin täynnä nousuhumalaista koronakansaa, että pakenimme paikalta ja yövyimme kotona. Tänä vuonna emme edes yritä matkata minnekään ellei johonkin Pommi-baariin tai Puupenni-Bistroon vegeburgeria nauttimaan. Jos jotain olen oppinut, niin tämän: juhlia ei pidä järjestää, ne on jotenkin muuten saatava aikaan.

Juhla kuitenkin on kyseessä, vieläpä seriöösi sellainen. Tuskin kukaan vuonna 2020 arvasi, että voisimme paitsi mennä naimisiin myös yhä kahta vuotta myöhemmin pysyä ja elää edelleen yhdessä; ehkä emme aívan tienneet sitä itsekään. Kaiken lisäksi tuntuu siltä, että näin tulee myös olemaan kahden vuoden päästäkin. Toki on aina syytä koputella puuta, kovaa ja maalaamatonta. Uskoa se on taikauskokin.

Ystävänpäivää emme siis enää yritä viettää sen kummemmin menoin, mutta tapahtuman kunniaksi harjoittelimme kuitenkin meille harvinaisen yhteiskuvan eli perheportretin tekoa.

Outoa kyllä jonkinlaisia kuvia syntyi, mikä johtui siitä että vaimoni kuvasi ja minä taas yritin olla liikkumatta hiljaa paikallani, juuri kuten koulun röntgenkuvissa ennen.

Nykytekniikka on tällaista, jokseenkin ylimaallista. A:lla oli kädessä piilossa puhelin, jolla hän näki olimmeko fokuksessa ja jolla sai myös jalustalle laitetun kameransa laukaisemaan kuvan silloin, toisen tällöin.

Kuvaukset tietenkin kestivät, ja siksi välillä söimme. Ruuan olin laittanut pika pikaa ja tietenkin samaan tahtiin sotkin myös ensimmäisen puhtaan paitani, joka minun oli tilaisuuden vuoksi käsketty pukea. Tukankin olin jo joutunut pesemään, joten seuraavaa sessiota varten riitti vain paidan vaihto. Ryppyjä on, vaan mitenkäs silität niitä jälkeenpäin.

Lisättäköön tähän tiedoksi vielä se, että kun jossain kuvassa A. nojaa olkaani vasten ja näyttää ikään kuin vetäytyvän taka-alalle, se johtuu vain siitä, että toisessa kädessä hänellä on puhelin, näiden kuvien teossa se allt i allo, kaiken alfa ja omega.

MYRSKY TULI JA MENI – ja uusi tulee taas

Valtterista luvattiin koituvan vaikka mitä harmia, mutta toisin kävi. Juuri nyt eli perjantain iltapäivänä uusi tuuli tuivertaa jo lumesta raskaita puita. Taas ennuste on sellainen, että sen mukaan meidän pitäisi pysytellä tiukasti sisätiloissa ja nauttia kodin lämmöstä. Ajokeli on jälleen äärimmäisen huono.

Ehkä pysymmekin. Lauantaina on kuitenkin saunapäivä ja mitenkä tällainen ugri voisi sen sivuuttaa muuten kuin saunomalla. Tähtään siis saunaan, jossa kuivat vihdat jo odottavat sitä että yksi niistä valitaan ja se pääsee ensin ämpäriin ja kuumaan kylpyyn ja sitten kiukaalle tuoksua ja lämpöä levittämään. Näin luulen, että myös tapahtuu, sillä uskon että sauna on paikallaan huomennakin. Kuten toivon mukaan tämä hatara talommekin.

Eilen oli kuitenkin päivä, jollaisia ei liikoja ole; ”kirkas kaunis aurinkopäivä”, kuten Leino aikanaan kirjoitti. Se saapui ja samalla tuuli moinasi. Ihmeeltä sellainen tuntui. Ilma seestyi silmissä ja heti myös mielessä.

Otin kameran ja päätin kiertää tilustemme ympäri. Jos vaikka saisin saalista (kuvia) muistoksi tästäkin talvesta. Yksikään talvi kun ei ole edellisen kaltainen.

Ensin kuvasin kaukana kohoavaa aurinkoista mäkeä joka kuuluu jo aivan toiseen kylään kuin tämä Sitarlamme.

Sitten tarvoin lumessa ja tein tietä saunapellolle. Kaunis kajastus näkyi edessä, metsän ovi.

Sitten aukeni itse pelto. Senkin ylle olivat jotkut puut kumartuneet nöyrinä lumen taakka harteillaan.

Saunaa ei pähkinäpuiden lumitaakan takaa tahtonut enää edes kunnolla erottaa. Joten jatkoin matkaa. Eikä talommekaan paljastanut itsestään kuin murto-osia. Salaista on siten elämämme lumen maassa.

Uusi myrsky tuo uudet lumet! Mutta aina lumi sulaa. Ei siihen mene kauaakaan, vaikka juuri nyt tuntuu, että talvi vain vahvistaa otettaan. Pitkä on vielä varjoni hangella. Silti talven on turha rimpuilla. Kun aurinko paistaa, tunnen jo, miten se lämmittää ja lämpö kyllä hitaasti lisääntyy päivä päivältä yhdessä valon kanssa. Nyt on puolestaan koittanut niiden vuoro olla voittoisia: kampittaa sekä kylmä että pimeä. Siitä vaan!

(4.2.2022)