Aika kuluu ja ihminen ajan mukana. Toisaalta on jo ylitetty tammikuun idus ja edessä on kuun loppu ja viimeisen talvikuukauden alku. Toisaalta päivä pitenee hitaasti. Ja toisaalta lämpötilat sahaavat ja muutavat kelejä sen kuin ehtivät. Vielä äsken oli suojaa ja kuin kevät jo, Lohjalla kuulin ensimmäisen talitintin ti-tyyn (ei enää kuule ti-ti-tyytä siis). Mutta sitten pikkutiet jäätyivät liukuradoiksi. Ja sitten saapui taas matala ihan vesisateineen. Joka päivä on armo uus.

Olen hankkinut sepeliä ja mursketta ja suolaakin ja saanut tiet jotenkin pysymään kuljettavina. Vain kerran olen kaatunut jäisessä mäessä. Romahdin kuin laho puu, mutta en sentään katkennut. Mitä pari mustelmaa ja kipeähköjä lihaksia.

Nyt sataa räntää. On 20.1. eli toiveikas torstai, harmaa ja jotenkin myös toivoton. Voihan sen noinkin sanoa. Olkoon. Emme anna periksi. Kevät tulee, koska sen on tultava. Telluksen positiot auringon suhteen eivät ole juuri muuttuneet. Mutta ilmanalat ovat. Hiihtokausi näyttää täältä katsoen päättyneen jo ennen kuin ehti alkaakaan. Viime vuonna sai sentään jonkin kerran sujutella suksilla. Vaan tuleehan se seuraavakin vuosi, kai.

Elämää ohjastavat eteenpäin ja lähes pakottavat takaisin raiteille parikin asiaa: viimeistelen uusinta kirjaani Kirjoittamisen ilo, jonkinlaista veljeä tai sisarta Lukemisen ilolle. Olen kirjoittanut kirjoja vuodesta 1965 ja on siinä työssä väliin iloakin ollut kaikkien muiden tunteiden joukossa. Matkaa olen tehnyt jo 57 vuotta ja lisää hullu vain pyytää.

Posti puolestaan toi uusia tekijänkappaleita Viiden minuutin jutuista, joista yksikään ei taida olla aivan niin lyhyt. Huumoria sekin. Uusi kirja, vanha jo minulle. Niin vain on käynyt, että mietin jo jotain uutta ohi Kirjoittamisen ilonkin. Edessäpäin on vielä paljon maailmaa, joka on näkemättä ja kokematta. Jospa sinne vielä tänä vuonna taas pääsisimme.

Mäyräkoira Pate oli yksi kirjan sankareista, kuten jo edellisessä postauksessa kirjoitin ja iloisen tietämätön siitä. Ja vaikka tietäisi, ei välittäisi. On näköjään helpompaa olla oman itsensä haltija.

Arkeamme jäsentää myös jokavuotinen tammikuun ilo: tenniksen Australia Open -turnaus. Suoraa lähetystä Melbournesta aamu kahdesta aina iltapäivän alkupuolelle. On nähty jo muutama erinomainen peli. Andy Murraykin on taas kuntoutumassa ja lyö palloa lähes kuten ennen. Tervetuloa takaisin. Tennis on siitä merkillinen urheilulaji, että siinä vanhempikin konkari voi menestyä kokemuksensa ja taitojensa turvin.

En tiedä miksi, mutta rutiiniksi on jo muodostunut se, että kun heräämme aikaisin, napsautan teeveen auki ja tennis täyttää ruudun. Niin käy, että silmät seuraavat pelaajien edesottamuksia samalla kun sormet juoksevat ristiin rastiin tietokoneen näppäimistöllä. Huvi ja työ lyövät kättä.

Muistan, että kerran kirjoitin niin kokonaisen lastenkirjankin, jos kohta siitä on aikaa. En tiedä onko tällaisessa kirjoittamistavassa järkeä, mutta sama se. Jotkut kuulemma kirjoittavat kuulokkeet korvilla musiikin pauhussa. Kukin makunsa mukaan, kuten Tanizaki kirjansa nimessä tuli sanoneeksi. Hän kyllä kirjoitti sen japaniksi: Tade Kuu Mushi ja ihan oman kielensä aakkosillakin. Niitä en kuitenkaan löydä tähän hätään mistään.

Koronasta emme vain pääse. Toisaalta pelkokerroin ei ole enää yhtä suuri kuin ennen, ellei pahasti säikäytettyjä vanhempia ihmisiä oteta huomioon. Taitaa tämän viruksen kanssa käydä niin, että se muuntuu ja siitä tulee kuin mikä tahansa sitkeä flunssa, joka saapuu aina uudestaan jokaisen syksyn myötä. Pääasia, että yhteiskunta taas kykenisi pian avautumaan ja arkinen elämämme joten kuten jatkuisi entisellä tavalla. On olemassa asioita joille paljon voidaan ja sitten niitä jotka vain marssivat ylitsemme. Tämä tuntuu olevan jälkimmäistä sorttia.

Palaan vielä kevääseen ja toivoon. Otan kuvan tieltä peltojen ja vesijätön takaa ja sen vasemmassa laidassa näkyy piskuinen talomme. Juuri nyt kirjoitan tätä sen sisällä.

Kun lumi hetkeksi sulaa ja sulaahan se lopulta aina, lumen alta alkaa paljastua asioita, jotka tuovat jo kevään mieleen. Sininen iso kuula on lähes omanlaisensa, sitten se kesäkuussa on jo kadonnut, peittynyt heinikkoon.

Mutta puinen penkki on penkki silloinkin. Piankin voinemme istua sillä. Keväämmällä on aikaa katsoa, miten puihin tulevat lehdet ja seurata vaikkapa sitä mitä hyönteishotellille kuuluu. Ei siihen enää kauaa mene, muutama kymmenen päivää vain.

Toiveikkuutta siis? Kyllä, pidetään siitä kiinni. Alas covid, kyykyyn korona! Elämä voittaa. Siihen jos mihin haluan edelleen uskoa. Tämän olen jo aiemminkin sanonut, mutta sanon taas. Repetitio mater studiorum est – ja niin on. Kertaan mielelläni kaikkea sitä, mikä suinkin hyvältä ja oikealta tuntuu.

(20.1.2022)