Uusi vuosi, uusi toivo, uudet näköalat. Vaiko sittenkin vanhat, jo kaksi vuotta kestäneet?

Totta että pandemia yhä raivoaa ja riehuu eli härjaa täällä. Muistelen viikinkienkin härjanneen aikanaan maailmalla, mutta sitten he katosivat vain: sulautuivat muihin kansoihin kuten tapahtui esimerkiksi Englannissa tai jäivät kököttämään Norjaan, Ruotsiin, Tanskaan ja Islantiin, muuttuivat vähitellen perheenisiksi ja herra ties miksi. Nykyään viikinkejä näkee  lähinnä matkailumainosten mannekiineina.

Niinpä uskon, tai ehkä vain toivon, että covidille käy samoin ja miksei kävisi. Jokainen pandemia on loppunut aikanaan. Moni tauti on saatu kuriin lääketieteen kehityksen avulla ja jotkin niistä jopa kadonneet mustan surman lailla, vaikka jossain sekin yhä piileskelee, kai. Ruttoon nähden (Camus´n teos tai Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa) covid on sittenkin laimeampaa laatua, ainakin jos on muistanut ottaa rokotukset. Jotain sentään pitää yksilönkin yrittää. Tänään meillä kummallakin on niitä jo kolme. Kevään lopulla varmaan neljä.

Eilen jouduin kohtaamaan uuden todellisuuden, joka lopulta alkoi vain naurattaa. Vein keskipäivällä iäkästä siskoani piristymään ja suuntasimme kahvilaan Munkkiniemessä. Torpanranta on siisti ja miellyttävä paikka, mutta sitten törmäsimme byrokratiaan. – Passi, missä koronapassi? tiukattiin.

Minulla se löytyi puhelimesta, mutta 91-vuotiaalla siskollani ei enää ole edes vanhusten matkapuhelinta. Siitä luovuttiin, koska käyttöä ei ollut ja älypuhelimen tai tietokoneenkaan hallinta ei häneltä onnistu. Kerroin nuorille tarjoilijatytöille, että olen itse vienyt siskoni Jätkäsaareen kolmeen rokotukseen jo; kaikki siis kunnossa. Mutta ei, virtuaalinen passi tai edes printattu piti olla. (Kotona hänellä oli saamansa todistus kahdesta rokotuksesta, mutta siinä ei ole edes hänen nimeään). Ilman QR-koodia ei ihminen siis ole ihminen, sana tai todistajalausunto eivät kelvanneet. Se tuntui merkilliseltä, varsinkin kun toisessa Munkkiniemen kahvilassa ei minulta aamulla ollut kysytty passia lainkaan ja myöhemmin kolmannessa sanottiin iloisesti, että sitä tarvitaan vasta viiden jälkeen.

Tarkoitukseni oli piristää siskoni arkea, vaan mönkään meni. Hän otti tämän vastoinkäymisen kuitenkin huumorilla. Kun hänelle lopulta jankutukseni jälkeen sanottiin, että henkilökunta on pahoillaan, sisko vastasi ylväästi: – Minä en.

Se siitä sitten. Mieleeni palasi hetki, jossa hän ei kaupan kassalla taaskaan saanut työnnetyksi maksukorttia päätteeseen niin kuin pitää. – Minä olen toiselta vuosituhannelta, hän sanoi silloin kassaneidille pää yhä pystyssä.

Siinä asenne, josta pidän.

Kuinka paljon heitä onkaan, joilla ei ole edes teoreettista mahdollisuutta saada koronapassia kaikista rokotuksista huolimatta? Vanha ottaa kyllä kiltisti rokotteen, muttei pysty todistamaan sitä.

Taas kerran on yhteiskuntamme tässäkin tilanteessa kuin suomalaisen kansansadun harakka: – Kun nokka nousi niin pyrstö tarttui; kun pyrstö nousi niin nokka tarttui.

Samaa tervaa löytyy kaikkialta, taloudestakin. Se on lähes kaikkialla velkavetoinen, kuin vanha Trabant tai Warre juuri tällä hetkellä. Hyppii, kulkee ja yskii. Mutta etenee sentään kuin kenguru animaatiossa. Kasinotalous kukoistaa, kasinot kukoistavat, ihmiset kärsivät ja järsivät mitä suuhunsa saavat. Elämän koko kuva on kaunista valhetta, pelkkää ihmisen älyn pilkkaa, jota teevet ja elokuvat kaatavat yllemme. Siihen vielä päälle viinaa ja huumeita, niin soppa on valmis. Välillä maailman ja yhteiskuntien menoa katsellessa näyttää hetkittäin siltä, että missään ei enää ole järjen hiventä.

Kun asuu maalla, tuntuu siltä, että jo siitä saa nykyään sivustajakatsojan ja toisen luokan ihmisen roolin. Ehkä niin, otan vastaan. Tuntuu silti siltä, että elämä täällä on silti jotenkin enemmän elämää, nimenomaan sitä arkea, mikä on pitänyt ihmiskuntaa hengissä jo vuosituhannet. Kaupungeissa on hyvä ja hauskakin väliin käydä, mutta rauhan ihminen löytää luonnosta ja sydämestään. Jos kohta sydän pumppaa vain uupumatta verta, kun taas pää eli aivot luovat mielikuvat. Vaan ei takerruta siihenkään. Avanti, popolo, kuten ennen laulettiin.

Täällä maalla ei covid järin leviä, koska kontaktit ovat harvassa. Puita kasvaa talomme ympärillä ja niiden kanssa ei tule vaikeuksia, ellei sitten niin että ne kaatuvat vanhuuttaan talomme päälle. ”On monta viisasta miestä, mutta ei toisaalta yhtään hullua puuta”, kirjoitti aikanaan Paavo Haavikko. Miten totta. ”Hulluus kukkii keveästi”, hän kirjoitti myös. Totta sekin.

Puihin minä luotan, niiden sairaudet eivät taida ainakaan vielä tarttua meihin. Talvella puusto on hiljaa, vain männyt ja kuuset huokailevat, mutta annas kun kevät taas hiipii tuolta mäen takaa. Miten hyvältä tuoksuukaan koivun lehvästö silloin, miten havisee himmeä haapa. Luonto herää ja minä herään myös sen mukana.

Pahinta mitä Suomen metsissä tapahtuu, on niiden jatkuva kaataminen, itse asiassa silkka raiskaus. Puujalostusteollisuutemme on ylimitoitettua eikä tänne tarvita kiinalaista rahaa saati muunkaanmaalaista pätäkkää tätä kansallisomaisuuttamme riistämään. Metsiä pitäisi toden totta suojella rutkasti lisää. Paitsi henkinen arvo, juuri puista on rakentunut (nykyään niin muodikas) aito hiilinielu; ne luovuttavat hiiltä käyttäessään meille niin välttämätöntä happea, kuten muukin kasvusto. Kohtalonyhteys, josta olisi kaksin käsin pidettävä kiinni.

Omaa metsäämme emme siksi hakkaa, puut saavat tuolla elää kaikessa rauhassa, kuolla ja kaatuakin sitten. Pääasia, että ne ovat suojana ja ravintona kaikenlaisille metsäneläimille, linnuille ja ötököille ja meille. Kun pidät huolta metsästä, se pitää huolta sinusta. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, kertoo kansanviisauskin. Istuttakaa puita, sanoi puolestaan jo Tshehovin Vanja-enossa tuon näytelmän lääkäri Astrov.

Metsiä hakataan eikä maailmakaan ole rauhan paikka. Imperiumit ovat taas kerran kuin sotimassa keskenään, mutta varsinaista valtaa pitänee silti aina raha. Sen avulla kaksi suursotaansa totaalisti hävinnyt Saksa on ollut voitokas taloudessa sen käymän Kolmannen maailmansodan kiemuroissa, mutta nyt ovat germaanit kaatumassa omaan kuoppaan aiempien energiapäätöstensä kautta. Harakkavertaus sopii siihenkin.

Ennustan, että kymmenen vuoden päästä myös tuo maa on taas täyttä päätä pykäämässä ydinvoimaloita. Harakointi jatkuu. Mitä sitten Grünen-uskovat tekevät; ja mitä tekevät omat vihreämme joille ydinvoima vielä äsken oli Beelzebub, pahin mahdollinen peto, mutta kohta ehkä jopa vihreän sertifikaatin saaja? Paradokseilla on täytetty elämän polku. Ja mikä auttaa. Tshernobyl ja Fukushima ovat olleet pahoja paikkoja, mutta talous jyrää lopulta kaikkialla. Elettävä on, ja ehkä juuri se asenne tekee elämästäkin selvää.

Miten olla, kuin edetä, kyselen kuin Kalevalassa. Usko ja Tieto, siinäpä itseäni alati kiinnostava parivaljakko. Samaa kärryä vedetään eteenpäin maailman vuoristotietä, joka poukkoilee sinne tänne, ylös ja alas.

Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Luulen tietäväni, tiedän luulevani. Ainakin jälkimmäinen lausepari osuu kohdalleni ja siksi en voi muuta kuin todeta hienostuneesti: – Touché. Osuma. Luulo ei koskaan ole tiedon väärti, väärti taas oli isäntä, ja voisi yhä olla. Ystäväni Pentti Ruonaniemi, väärti jos kuka, on kuitenkin jo kauan maannut Harrihaaran haudassa eli Sodankylässä. Mutta väärtin muisto elää ja niin tekevät myös hänen harvojen tuntemat kirjansa.

Kirjat niin, nuo muutossakin hanakalat Haavikon sanoin. Niitä tehdään yhä ja joku sentään niitä yhä lukeekin, vaikka äänikirjat valtaavat alaa. Sanoihin itse yhä uskon ja luotan, itse lukemiini, kunhan ovat vilpittömiä. Jos, ne ovat myös tosia. Alussa oli Sana, sanoo jo Johanneksen evankeliumi ihan ensi töikseen. Hyvä niin, vaikka lopussa sitten lienee myös hiljaisuus Hamletin mukaan: The rest is silence.

Mutta en sittenkään halua jäädä siihen. Ei mollia, ei vielä. Dystopia on muotigenre, pahuuden voimat nousevat, maailmanloppu on käsillä, sitä meille myydään yhä laajenevin kierroksin.

Sen saa mitä tilaa, jos annamme periksi. Itse ajattelen, uskon ja toivon silti, että ihmiskunnan, tämän jo liian suureksi kasvaneen populaation valtaa sittenkin halu viisauteen, rauhaan ja tietoon. Tiede kehittää, taide auttaa ja parantaa ja elämän vesi virtaa. Jos täytyy valita, pastoraalidyllikin on täyttä tuhoa parempi.

(29.12.2021)