Vanhin makuuhuoneemme hyllyssä oleva kirja on vuodelta 1631. Se on firenzeläisen Donato Giannottin vuonna 1540 kirjoittama demokratian puolutus: Dialogi de Repub. Venetorum eli  Dialogeja Venetsian tasavallasta. Olen sen aikanaan Hagelstamin antikvariaatista Cecilin kanssa iloisesti kamppailtuani hankkinut.

 Firenzen demokratian yhtenä johtohahmona Donato Giannotti ei ehtinyt kauaa olla; mutta ajatus demokratiasta jäi. Hän tahtoi sitä puolustaa, ja tekikin niin aina kuolemaansa saakka. Ja vaikka demokratioita on maailmassa enemmistö, on ajatusta syytä yhä puolustaa, sillä itse- ja yksinvaltiaita alkaa kansakuntien hallitsijoiden joukossa olla taas enemmän kuin luulemmekaan. Vain heidän tittelinsä ja muodolliset asemansa näyttävät viattomammilta kuin ovat.

Pieni luunväriseen nahkaan sidottu kirjanen on yksi kauneimmista minkä itse olen nähnyt ja täysin luettavissa; jopa kaikki sen taitellut kuvasivut avautuvat vailla vaikeutta. Sen selkään on joku muinainen kirjoittanut tittelin hieman toisin, mutta luettavissa noinkin: Respub Venetorii. Monenlaisia selkämyksiä olen netissä tästä kirjasta jo nähnyt; mutta tittelisivu on yhä aina sama:

Otan tähän esimerkiksi kuvan Rialton sillasta joka Venetsiasta yhä löytyy. Kuva ja todellisuus ovat edelleen yhtä, vain ihmisten määrissä ja laadussakin on tapahtunut suuri muutos.

En osaa lukea latinaa, mutta silti vaalin tätä kirjaa, katselen ja sormeilen sitä kuin sen salaisuudet niinkin paljastuisivat minulle. Se on nähnyt maailmaa jo 390 vuoden ajan ja jatkaa mitä ilmeisimmin sen tarkastelua omalla hiljaisella tavallaan. Joskus taas jokin latinisti saa sen, niin uskon, ja pystyy jopa lukemaan tekstiä. Jos ihmisillä on kohtalonsa, vielä oudoimpia voivat olla vanhojen kirjojen tiet; Haanpään teos Yhdeksän miehen saappaat kertoivat yhdeksän tarinaa yksien saappaitten käyttäjistä. Tämän kirjan lukijoiden määrä voi jo nyt olla kymmenenkertainen.

Paperille painettu ja kansiin sidottu kirja kestää myös yllättävän hyvin aikaa ja juuri tässä on myös kirjan toinen arvo sen henkisen arvon ohella. Sähköiset kapineet elävät ja kuolevat, niiden sisällöt katoavat, kun tietokoneet vanhenevat tai sähkö loppuu. Mutta kirja säilyy, yksikään Hitler ei ole saanut kaikkia jonkin vihatun teoksen kappaleita tuhotuksi. On täysi syy pitää myös painettua kirjaa edelleen kunniassa. Suurempi kuin kenties arvaammekaan nyt.

Vanhoilla kirjoilla on aina ollut puoltajansa ja ihmiset ovat niitä etsineet ja hakeneet. Helsingin kirjamessuilta hankin toisesta hyvästä antikvariaatista eli Laterna Magicasta teoksen, jota en ollut ennen nähnyt. Sen nimenä oli Rakas vanha kirja ja tekijänä Helene Hanff. Teoksen suomennoksen kustansi Karisto vuonna 1982.

Helene Hanff tarvitsi monenlaisia vanhoja kirjoja elämänsä ja työnsä tähden ja oli nähnyt, että Lontoossa oleva antikvariaatti Marks & Company oli erikoistunut etsimään sellaisia, joiden painokset olivat aikaa loppuneet. Hanff alkaa vuonna 1949 käydä kirjeenvaihtoa liikkeen kanssa ja kirjeisiin vastaa pääsääntöisesti F. Doel. Vasta paljon myöhemmin hänestä tulee Frank.

Kaksi ihmistä, kaksi täysin eri temperamenttia, sen näkee kirjeistä heti. Toinen, joka kirjeenvaihdon aloittaa, on nuori iloitteleva ja hauskalla tavalla suulas ja piikikäs amerikkalainen Helene, niiden vastaanottaja taas täysi peribritti, asiallinen ja jäykänkinoloinen Frank. Helene haluaa aina vain uusia vanhoja kirjoja ja Frank toimittaa ne niin nopeasti kuin kykenee. Helppoa se ei ole, mutta vuosien myötä lähes kaikki mitä Helen haluaa, löytää tien hänen luokseen. Ja vuosien myötä asiakassuhde muuttuu ystävyydeksi, jopa niin että etunimenkin käyttö alkaa luontua Frankilta.

Tietenkin käy niin, että kun Helene Hanff vihdoin pystyisi matkustamaan Englantiin, on Frank Doyle ehtinyt kuolla vuoden 1968 lopussa. Mutta hänen vaimonsakin kanssa Helene on jo käynyt kirjeenvaihtoa. Ja aivan lopuksi vielä tyttären, joka antaa luvan näiden aitojen kirjeitten julkaisuun.

Se on Hanffin ajatus ja hyvä sellainen. Tuloksena on kuin onkin oikea kirja, vanha ja vanhahtava, mutta edelleen täynnä elämää. Miten mielelläni luinkaan sen. Tämän pienen teoksen satakunta sivua näyttävät vaikkapa sen, miten tärkeää on olla aina oma itsensä ja kirjoittaessa ennen kaikkea vilpitön ja aito. Myös tämän teos opettaa kuin huomaamatta minulle.

(16.12.2021)