Kolmas piikki


Vein siskoni (91 v.) Jätkäsaareen kolmannen rokotuspiikin saamista varten. Juuri Jätkäsaaressa kaksi ensimmäistäkin oli annettu.

Paikka oli minulle tuttu, koska kauan sitten sain pyynnön tehdä uudisrakentamisen projektista ihan kirjan. Se sai nimen Hyvä jätkä ja Helsingin kaupunki kustansi kaiken. Kirjaa jaettiin aikansa jokaiselle uudelle asukkaalle, kunnes juuri äsken tavasta luovuttiin. Kaikella on siis aikansa.

Muistoja tämä kolmas vierailu kuitenkin herätti, koska kun aloin kirjan oli Jätkäsaaren koko alue vielä pelkkää konttien ja matkustajaliikenteen satamaa. Kuvasin kontit ja nyt voisin jo kuvata talojakin. Aikanaan 2000-luvun alussa luultiin, että koko alue olisi 2020 valmis; nyt näemme, että töitä on vielä vuosia. Kaikki aikanaan, sanon taas.

Yhdestä jäljelle jääneestä satamarakennuksesta oli viime keväänä kiireesti tehty valtaisa rokotusmylly. Kaikki oli silloin vielä uutta, rokotteita haluttiin, mutta systeemi toimi kummallakin kerralla; jonoja ei syntynyt vaan kun tultiin sisään, siskoni pääsi rokotuksiin saman tien.

Toista oli nyt. Ulkona viimassa ja pakkasessa oli jo aamulla pitkä jono, josta päästettiin sisään aina muutama ihminen. Mitä nyt? Mikäs täällä tökkii, ihmettelin.

Jonoilla ja jonoilla on eroa. Tässä jonossa ihmiset olivat lähes pääsääntöisesti vanhoja tai sanotaanko vähän eufenistisemmin: elämää paljonkin nähneitä. Moni liikkui huonosti, joillain oli rollaatori apunaan, jos keppi ei riittänyt. Ryhti oli kumara, selkä nöyrä, kokemusten painama.

Katselin joukkoa jossa olin siskoni saattaja ja ajattelin: tässä on Suomen todellisin kansa, se kaiken kärsinyt, sotiakin nähnyt. Ja tämä kansanosa kärsii tässä yhä. Paariaa niin monella tavalla tässä uudessa ihanassa yhteiskunnassa.

Sisällä oli tuoleja ja tuoleilla ihmisiä. Osa tuli ilman varausta ja joutui harmaalle puolelle, meille ajan jo varanneille löytyi (ihme kyllä) kaksi vapaata oranssituolia. Ne olivat ensin kauempana toisistaan, mutta se järjestyi, kun järjestin. Ja sitten aloimme odottaa.

Meidän perheessämme jo aikanaan oli tapana saapua joka paikkaan ajoissa. Olenkohan elämässäni myöhästynyt pari kertaa, mutta en omasta syystäni. Nytkin meillä oli puolisen tuntia kulutettavana.

Kuluihan se. Seurasin kaikkea kuin näytelmää. Sillä näytelmä tämä oli. Yksi poika otti vastaan ilmoittautuneita, toinen, tyttö, taas huusi nimeltä niitä joiden vuoro tuli. Huutoja kaikui harvakseen. Ääni oli vielä kirkas, mutta samentuisi päivän mittaan.

Minua alkoi ihmetyttää nimien hidas huutaminen ja se, että ne jotka olivat tulleet ilman ajanvarausta, pääsivät paljon nopeammin piikille. Miksi siis varata aikaa? Koko systeemissä tuntui nyt olevan todella kehittämistä. Moni ihan nuorehkokin oli tullut noin vain (toki hyvä niin), mutta oli jo päässyt harmaasta tuolista numerollaan hoitoon. Siskoni istui oranssin vankina ja minä hänen vartijanaan.

Mieleeni tuli vinosti kadun toisella puolella yhä oleva Huutokonttori, osa Jätkäsaaren satama-ajan historiaa. Siellä aamuisin aivan samalla tavalla huudettiin nimiä ja kun jätkä kuuli omansa hän sai sinä päivänä töitä. Ne joiden nimiä ei huudettu, joutuivat poistumaan ja palaamaan seuraavana aamuna, jos puhtia vielä oli tallella. Yleensä oli: nälkä pakotti ellei viina ollut vienyt.

Täällä tuskin kukaan poistui, jos oli saanut tuolin. Siitä oli pidettävä kiinni.

Puolisen tuntia kului, sitten alkoi toinen odotus, yhtä pitkä. Ihmiset istuivat ja istuivat hiljaa paikoillaan. Jos tuoli tyhjeni, uusi saapui. Lopulta kaikui meidän uljas nimemme, olisiko Suomen neljänneksi yleisin.

Olin jo nähnyt että parikin kertaa oli muutama ihminen noussut sukunimensä kuultuaan ja toinen heistä joutunut palaamaan tuoliin joka oli jo vallattu. Mutta muita Mäkeliä ei ihme kyllä ollut. Niinpä kuljimme ja kuljimme kunnes ystävällinen hoitaja tuli sokkeloista käytävälle, kalasti meidät ja istutti siskoni uuteen tuoliin, pehmustettuun nyt.

Kelakortti, paljas käsivarsi, pistos. Kaikki sujui nopeasti, hyvällä ammattitaidolla. Ja pari sanaakin ehdittiin vaihtaa. Kyselin, oliko tungos uuden virusmuunnoksen eli omikronin aikaansaamaa paniikkia, vai mistä oli kysymys. Moni istuja oli näyttänyt sekä pelokkaalta että alistuneeltakin. Niin kuin teuraaksi olisi viety. Näin ei vielä keväällä ollut ollut.

Vastaus oli selkeä, he hoitajatkaan eivät tienneet uuden tulvan syytä. Sen he kyllä tiesivät että systeemi sisäänotossa takkuili; vanhat pitäisi heti ottaa lämpimään! Ja myös se oli selvää, että rokottajia tarvittaisi paljon enemmän juuri nyt. Jonkun pitäisi sanoa siitä johdolle. Heitä itseään ei kuunneltu.

Sanon tämän nyt. Mutta tuskin tätäkään kukaan kuulee.

Siskoni oli tyytyväinen, koska oli kuullut hoitajalta että oli ketterä ikäisekseen. Kiitin hoitajalle varsinkin siskoni päätä joka yhä toimi kuten pitikin. Tärkeintä lieneekin pitää pään toimivuutta kunnossa. Jalat voimme korvata, mutta aivoja emme.

Lähdimme, emmekä jääneet tuoleihin istumaan, kuten käsky aiemmin oli kuulunut. Moni istui, me avasimme oven ja istuimme kohta autoon. Ja niin tämä pieni pätkä elämän arkea alkoi olla historiaa. Jätkäsaari jäi, ja sinne tuskin palaamme ellei jo ensi keväänä anneta neljättä rokotusta. Kolmas rokotus on kyllä edessä itsellänikin, mutta Lohjalla. Saa nähdä sujuuko se sitten siellä paremmin kuin täällä.

(2.12.2021)