1.

Raghu Rai, intialainen valokuvaaja ja mestari lajissaan, on sanonut, että kuvaajalla pitää olla ”viileä katse ja lämmin sydän”. Paljon olen kuvia katsellut ja ottanutkin. Pidän kuvaamisesta., mutta tiedän että olen alalla täysi amatööri. Kymmenestä kuvasta voi jotenkin onnistua yksi, jos sekään. Ammattilaisella taas se yksi on ehkä vähän huonompi kuin muut.

Siskoni täytti 91-vuottaan. Kävimme sen kunniaksi syömässä Merimakasiinissa. Hauras ruumis, vahva henki. Tässä sisareni Anja puhumassa ystävällisen tarjoilijan kanssa.

Viileä katse oli itselläni kun otin kuvan, silti kohdetta pitää myös ymmärtää ja jos mahdollista rakastaa. Ajattelen että Raghun lauseessa piilee iso totuus. Ihmiset ovat toki erilaisia, jollekin tunne vie voiton muusta, jollekin Boschin arvoitukselliset symbolit ovat kaikki kaikessa, jollekin taas askeettinen asetelma kultaisessa leikkauksessa. De gustibus non disputandum. Makuja riittää. Silti aina voi kysyä, kumpi parempi, runsaus vai minimalismi. Ja yhtä varmasti saa vastauksena tämän: yhdelle runsaus, toiselle puhdas selkeä alaston totuus.

Jälkimmäinen puhuttelee useimmiten itseäni.

2.

Eilen lauantaina kävimme kahdessakin valokuvanäyttelyssä. Toinen oli Kämpin galleriassa olevassa Valokuvataiteen museon filiaalissa, toinen sitten Kaapelitehtaan vanhassa näyttelytilassa.

Ensin Susanna Majuri, 41-vuotiaana eli liian aikaisin täältä poistunut. Hänen traaginen kuolemansa tuntui viipyvän paikalla ja varjostavan galleriaa, varsinkin kun näyttelyn nimenä oli Rakkaus. Tuo alati arvoituksellinen, usein vyöryen tuleva, mutta usein myös vaivihkaa pakeneva tunne.

Kuvat ovat saaneet ylistystä osakseen. En ollut ihastunut aivan kaikkeen; asetelmallista ja symbolista näkyi ehkä hieman liikaakin. Olisin halunnut myös itse tulkita ja arvuuttaa. Mutta lahjoja hänellä on ollut vaikka muille jakaa. Eniten pidin niistä kuvista, joissa oli selkeyttä ja meri.

Tuo Jaan Kaplinskin Sama meri kaikissa meissä yhdistää kyllä useita ihmisiä. Merestä olemme me tulleet. Kuten Majuri itse kirjoitti: ”Etsin yhä alkuperääni. Seuraan vettä. Vesi on kulkureitti, tuntu kodista, alkumme.”

Myös kirjoittajana Susanna Majuri on ollut ilmeinen suuri lahjakkuus. Monet hänen lauseensa näyttelytilan seinillä ovat koskettavia ja oivaltavia: ”Fiktion parissa voimme ymmärtää ja tulla ymmärretyiksi. Viihdyn kaunokirjallisuuden ja musiikin sisällä olevien tarinoiden parissa. Voimme lainata toisten tarinoiden hetkiä ja sovittaa niitä omien hetkiemme lomaan.”

3.

Olin odottanut, että näyttelyssä olisi tungosta nyt, kun korona tavallaan on jo ohi, vaikka luvut näyttävätkin yhä kasvavan. Mutta toisin kävi. Rauhassa saimme kiertää ja katsoa. Vaan ehkä hyvä niin. Katsojallakin täytyy olla tilaa kuvien ympärillä.

Kun sitten mentiin Stockmanille, tuli selväksi, mihin ihmiset olivat suunnistaneet. Pyhäinpäivä on yhä profaanimpi; kaikkialla tungeksi ihmisiä, perheitä jotka näyttivät tulleet tavarataloon sunnuntaita viettämään. Herkussa vasta tungosta oli; piparkakkutaikinaa ei. Teki mieli äkkiä karata pois. Jotenkin aloin kaivata jopa koronan alkuaikoja, jolloin missään ei liikkunut ketään. Pelko ja arkuus on jäänyt jäljelle enää lähinnä vanhoihin; kaikilla muilla tuntuu jo olevan vapauden huumaa liikkeissään.

4.

Kaapelitehtaan edessä oli työmaa, Tanssin taloa näköjään yhä rakennettiin. Mutta parkkipaikkoja löytyi eikä tässäkään näyttelyssä ollut tungosta.

Poliittisen valokuvan festivaali 2021: Linnun katse oli näyttelyn nimi Kaapelin galleriassa. Lintuja riittikin. Ja politiikkaa löytyi myös. Kun astui pahaa-aavistamatta yhteen nurkkaukseen, näki ensin kuvassa vain ison oven ja vasta sitten alkoi erottaa valkoisia kanoja kylki kyljessä toisten vieressä.

Broilereita joita usein kasvatetaan täysin epäinhimillisissä olosuhteissa. Tekstin mukaan broileri on Suomen yleisin lintu. Ja sama teksti kertoo, että tuollaisissa kasvattamoissa kuolee ennen teurastustakin miljoona lintua, esimerkiksi  janoon ja tilan puutteeseen. Syö siinä sitten kananlihaa hyvällä omallatunnolla. Tässä perheessä on lihan syönnistä muutenkin luovuttu.

Filosofisempi ote löytyi Francesca Toddelta. Yksi kuva puhuu ne tuhat sanaansa. Ja tuntuu, että nämä sanat eivät valehtele.

En ole eikä minusta tule fotoshopattujen kuvien ystävää. Kuvankäsittelyä voi ehkä hieman harrastaa, mutta rajansa kaikella. Muotia ovat kuvat joiden värejä on säädelty ääriin saakka, kaikkea mahdollista poistettukin. Francesca Todden värikuvat mieltää tosiksi; ne voisivat olla yhtä hyvin mustavalkoisia. Pidin niistä myös siksi paljon.

Tuula Närhisellä oli näyttelyssä osasto nimeltä Luonnollinen kuolema. Se käsitteli hyönteisiä ja sammakoitakin; luonnosta löydettyjä kuolleiden jäänteitä. Kauniita, hiljaisia, puhuttelevia.

Isolla seinällä oli pienen pieniä kuvia, joissa hyönteiset ja perhoset olivat luonnollisessa koossa.

Hyvä näyttely. Myös kyyhkyjen ottamat valokuvat olivat hauska huomautus siitä, miten maailmaamme voi katsoa. En ihan usko että kyyhky on kantanut noin isoa kameraa kaulassaan.

Muttaa sen uskon että tämä kuva on kirjekyyhkyn ottama; maassa olevan ihmisen avustuksella tosin.

Yksi seinä kertoi myös karua kieltään siitä miten monet lintulajit alkavat hitaasti vähetä ja jotkut jopa kuolla sukupuuttoon, kadota kokonaan.

On lajeja joita harvoin olen nähnyt, mutta se, että viherpeippokin on nykyään erittäin uhanalainen oli yllätys. Ennen niitä vieraili lintulaudalla säännöllisesti useita. Mitä enemmän ihmisiä, sitä vähemmän elintilaa muilla eläinlajeilla. Tilanne, jota ei helposti ratkaista. Pandemia yrittää, mutta homo sapiens panee vastaan. Homo erectus josta kehityimme, olisi jo tuhoon tuomittu.

5.

Pyhäinpäivä. Lauantai. Sauna. Uusi vasta (vihta). Uudet ikivanhat lähes pyhät tuoksut.

Löylyt joiden veroisia ei tietenkään mistään muusta saunasta saa, omastaan vain. Kuvaan kiusta löylyhuoneen ikkunan läpi. Kännykässä on yhä ollut näyttelyn pääsylippu.

Maailmasta voi löytää vaikka mitä pahaa, mutta yhä on hyvää jäljellä; täällä maalla varsinkin. Luonto toipuu, kunhan sille annetaan aikaa.

Aamulla peurat lähtevät aivan pihalta, aina ne jäävät katsomaan kuin ihmetellen. Kumpi on täällä valtias? Kummatkin, toivon.

Niin kului taas päivä. Kohta on mennyt viikko. Aurinko laskee, aurinko nousee. Hiljaisuus on öisin suuri. Ja taas alkaa sumuinen pakkasaamu, maisema on kuin unta. Sumullakin on suojaavat siivet kuten pilvillä joskus. Toivoa ei sittenkään ole vielä menetetty. Myös tuolta edestäpäin löytää varmasti jotain hyvää.

.(7.11.2021)