Lokakuun loppu ulkona jokilaaksossamme. Ja sitten lokakuun loppu messuilla. Vuosi sitten todella messusin videoiden välityksellä tyhjässä valtavassa pimeässä salissa. Nyt ihmisiä näkyi ihan ihmisinä, jos kohta ei heti tungokseksi asti. Avarissa saleissa oli muutenkin tilaa – vähemmän näytteilleasettajia? Joka tapauksessa kaikkein tutuimmalta tuntui antikvaarinen osasto, jossa myyjiä ja kirjoja riitti ihan vanhaan malliin. Sinne suunnattiin taas kerran ensimmäiset askeleet.

Yksi oli joukosta poissa, Cecil Hagelstamia en nähnyt. Aina olen ostanut häneltä ikivanhan kirjan. Lopulta soitin Cecilille ja hyvä etten herättänyt miestä. Ensi vuonna kuulemma taas, mutta nyt tilanne oli pitkään ollut liian epäselvä. Koronapassiakaan ei vaadittu. Ja totta, vain lippuja tarkastettiin sisään tullessa.

Kävin katsomassa Nettinuotin Esa Utukkaa, vanhaa ystävää, vaan eipä ollut kaipaamaani eli mennen maailman kirjapainotaidon tuottamaa opusta hänelläkään; kauniisti kuluneita nahkakantisia virsikirjoja sentään. Vaan ne virret oli jo laulettu. Laterna Magica, kolmas favoriittini, oli paikalla eikä vanhaa kirjaa ollut heillekään tullut mukaan. Sen sijaan tuo Maaginen Lyhty tai Taikalyhty oli rakentanut pienen esittelypesän, jossa antikvariaatista kerrottiin. Istuimme siellä hetken kuin kohdussa ja katsoimme videon. Huilu soi kauniisti ikivanhan peruskallion hallitsemassa näyttelytilassa.

Eira Sillanpää, neuvokas kaupanhoitaja ja omistaja miehensä Tapion (Wilska) kanssa löysi kuitenkin minulle yhden kirjan, jonka toi katsottavaksi. Se oli Helene Hanffin teos Rakas vanha kirja (Karisto, 1982). Aitoa autenttista tekstiä, joka toi mieleen elokuvankin, joka siitä on tehty. Nuori neito New Yorkista alkaa käydä kirjeenvaihtoa lontoolaisen antikvariaatin kanssa saadakseen itselleen tärkeitä teoksia. Syntyy ystävyys, mutta koskaan he eivät tapaa; kirjakauppias ehtii kuolla ennen kuin Hanff lopulta matkustaa Lontooseen osoitteeseen 84, Charing Cross Road.  Se on filmin kuten kirjankin englanninkielinen nimi. Kumpikin niistä on tullut kulttiklassikoksi varsinkin alalla toimivien ihmisten, mutta myös vanhoja kirjoja rakastavien ihmisten toimesta. Nyt siis pian myös minun?

Varmaankin. Eihän kirjamessuilta koskaan pidä poistua tyhjin käsin, joten hyvin kävi: kirja lähti mukaani ja sai täältä uuden kodin. Mukaan annettiin vielä kirjamerkki ja kaunis pieni Laterna Magican paperikassi.

Sitten piti ihan etsiä kustantajieni osastot, mikä onnistui. Aviadorin allt i allo eli Vesa Tompuri oli hymyilevällä ja positiivisella tuulellaan kuten aina, ukulele taisi vielä nojata pöydänjalkaan. Kirjapajan osastolla taas oli näin aikaisin lähinnä kirjoja, ei yhtään tuttua kasvoa, mutta ei vielä pitänytkään. Tapaaminen haastattelijani Raisa Rauhamaan kanssa olisi siellä vasta parin tunnin päästä. Joten eteenpäin.

Pojantytär  Sade oli messuilla ihan töissä eli Kallio-lavalla haastattelijana. Soitin hänelle ja päätimme tavata, kun hänellä olisi hieman rauhallisempaa. Kuljimme sitten oman porukan kanssa sinne tänne ja söimmekin lopulta. Ruokamessut olivat kuulemma olleet pettymys, vain viiniä nauttivia seurueita (naisia) ennen kello kahtatoista. Se kirjasivistyksestä ja ruokakulttuuristakin siis.

Onneksi Fazerilla oli messuilla sentään kahvila, josta sai Fazun lohikeittoa. Se on ollut lähes aina hyvää ja tuota klassikkoa lienee mahdoton valmistaa huonosti ellei siihenkin sitten aleta tunkea kohta chiliä, suomalaisten uutta suosikkimaustetta. Chili ei oikeastaan ole hyvää missään: suu palaa eikä mitään makuja tunne. Sekö siis on chilivimman perimmäinen tarkoitus? Mutta tämä oli jälleen sitä oikeaa keittoa, jota kaikista Fazerin kahviloista päivisin saa. Se ei koskaan ennen ole pettänyt eikä pettänyt nytkään. Fazerin luomusta parempaa on vain Pusulan Pikku Omenan omareseptinen soppa, joka on myös lähes puolet halvempaa.

Maailmassamme on pian pulaa kaikesta, monissa maissa jo nyt vedestä ja ruuasta. Siksi tuntuu väliin oudolta kirjoittaa makuelämyksistä. Hyvää Helppoa Halvalla; siinä oma kolmen H-kirjaimen reseptini. Kaikille eliöille ravinto on tärkeää. Se syödään mitä suinkin saadaan. Mutta ainoastaan ihmisellä on myös järki ja sen myötä omatunto, joka kolkuttaa, jos jokin uhkaa mennä yli äyräiden. Huomaan, että juuri nyt tässä maailmantilanteessa en tahdo liiemmin puhua ruoasta ja sen nautinnoista.

Osuimme vaimoni tyttären miehen Jonin kanssa myös SDP:n messuosastolle, jossa Ilkka Taipale Vappunsa kanssa tarjosi ilmaisia kirjoja. Otin toki, koska kerran otettava oli. Kumpaakin jäärää oli hauska nähdä varsinkin nyt, kun kauan palvelleet demarit ja hieno aate tuntuvat jo täysin maahanpoljetuilta uusien bilehileiden vauhdissa.

Vanhat ajat, kyllä. Ne olivat aikoja, joissa oli aatetta ja aatteen paloa. Vaan miten kaikunee Kansainvälinen eli Työn orjat sorron yöstä nouskaa tuolla Siltasaaren graniittilinnassa. Jyskääkö sielläkin nykyään vain purkkamainen popmusiikki, joka minun korvissani on lähinnä kammottavaa. Mitähän Väinö Linna aatteensa uusleipojista oikein ajattelisi?

Politiikka, Dickensin Pickwick-klubin polistikka jäi taakse. Jatkoimme matkaa ja kirjojen kautta puikkelehtien tapasimme lopulta myös Saden. Tuo nuori neito on pian eli tammikuussa jo täysi-ikäinen 18-vuotias. Kyllä aika kuluu, kuluu se. Muistan hyvin sen päivän kun hän syntyi, ensimmäinen ja ainoa lapsenlapseni. Jälleen kerran totean: ikuista on vain muutos. Mutta muutos voi olla myös kohti hyvää. Siinä ihmiskunnankin toivo.

Poseerasimme, halasimme, erosimme. Mutta emme iäksi. Edessäpäin ovat taas kerran mitkä tahansa tulevat juhlat. Tuleehan niitäkin, eikö sentään?

Lopulta tuli joka tapauksessa minun vuoroni puhua. Lukemisen ilo, siinä kirja ja puheeni aihe. Vallisaari, siinä taas messujen minulle määräämä auditorio. Ei ollut mitenkään helppoa löytää sinne, mutta ihmeekseni salissa istui jo kohtuumäärä ihmisiä ja kun edellinen ohjelma loppui ja osa poistui, lisää tuli tilalle.

Raisa Rauhamaan kanssa olin ennenkin puhunut ja kun haastattelija on samalla aaltopituudella, ei mikään tunnu vaikealta. Kirja on minun elämäni perusteos, ilman kirjaa en varmastikaan enää olisi tässä maailmassa. En puhu tässäkään vain omasta kirjoittamisesta, vaan nimenomaan niistä kirjoista, jotka ovat luoneet pohjan niin omalle minuudelleni kuin pelastaneet minut yksinäisyydeltä, varsinkin lapsuudessa ja nuoruudessa.

Kirjaa vilpittömämpää ystävää on vaikea löytää. Se ei koskaan jätä eikä petä. Se ei hylkää vaan odottaa kärsivällisesti vaikka vuosikymmenet kirjahyllyssä sitä että olisi taas jollekin tarpeen. Ehkä vain klassinen musiikki voi vaikuttaa itseeni siihen verrattavalla tavalla.

Äkkiä lähes puolituntinen hurahti. Niin sekin rasti oli paitsi juosten löydetty myös puhuen merkattu. Sitten enää hieman signeerausta Kirjapajan osastolla sekä ystävällisten kirjoista kiinnostuneiden ihmisten kanssa juttelua.

Niin lähdimme kohti kotia ja saunaa, olihan lauantai. Kuumassa löylyssä istuin ja huitelin itseäni armotta koivuvastalla, tai jos niin halutaan sanoa: vihdalla.

Kiuas sihisi, höyry kohosi, mieli rauhoittui ja laantui. Pieni paratiisi, oma sauna. Kotoinen kylymme.

Ja kun sitten löylyn jälkeen istui saunan kuistilla ja katsoi yhä alastomammaksi muuttunutta jokilaaksoa, olo oli todella seesteinen. Mitään muuta ei sillä hetkellä halunnut. Ruoka kuten jo todettu on kaikille eliöille tarpeen, mutta ilman hengen ravintoa on minunlaiseni ihmisen vielä mahdottomampi elää. Onneksi sitäkin oli saatu juuri sopiva lautasellinen.

(30.10.2021)