Muistan harvoja syntymäpäiviä, mutta yhden erittäin hyvin. Lokakuun 10. päivänä syntyi Aleksis Kivi (1834 – 1872). Juuri äsken oli taas hänen vuosipäivänsä. Syntymähetkestä on tätä kirjoittaessa kulunut 187 vuotta; Seitsemän veljeksen julkaisemisesta taas vuotta yli 150.

Se on sekä pitkä aika että lyhyt. Lyhyt siksi, että minulle Kiven kieli yhä avautuu kauniina ja koskettavana. Pitkä siksi, että diginatiivi nykykoululainen tuskin ymmärtää edes sitä mitä Kiven lauseissa mahdollisesti sanotaan. Kun ajattelen, että Englannissa yhä luetaan kouluissa Shakespearea (1564 – 1616), voisi kysyä onko jokin täkäläisessä opetuksessa mahdollisesti sittenkin mennyt pahasti vikaan. ”Mutta niitä kaloja joita ongimme, niitä saamme”, sanotaan Nummisuutareissa.

Tuosta näytelmästä vielä toinen sitaatti edellisen purkauksen jatkoksi: ”Hiiteen kaikki mielen mustuus, me suoritamme itsemme tästä retkestä kuin enkelit.” Siinä oikea ja hyvä asenne, jota valitettavasti ei riittänyt Kiven elämän loppumetreille veli Albertin huonossa hoidossa. ”Minä elän”, on kuuluisa lause, jos yleensäkään on totta. Ja jos on, vasta jälkimaine antoi sille toisen merkityksen. Luultavimmin vinttiin pakkasella häädetty Aleksis ilmoitti ettei vielä ollut kuollut.

Koska teksti yhä elää, myös Aleksis Kivi elää. Joku Teemu Keskisarja moittii häntä pummiksi. Tieteilijät ovat selvästikin tietäjiä. Totta on, että elämässään Kivi koki lähinnä takaiskuja, eli velaksi ja kärsi lähes nälkääkin sieluntuskien lisäksi. Mutta totta on myös, että Seitsemän veljeksen kautta on Keskisarjakin oppinsa saanut ja Suomen kirjallisuus paitsi hengen palon myös rahat, jotka myynnistä ovat koituneet; lopulta ihan kunnon verotuloina valtiolle. Suomen myydyin kirjailija Kivi yhä on.

Aika hyvin pummilta.

Aleksis Kiveä olisi siksi lähinnä kai kohdeltava samalla tavalla kuin mistä Kivi itse kirjoitti: ”Tutki parhaita kirjailijoita siten avartaaksesi mielikuvituksesi piiriä.”

Tätä itse yhä yritän. 

Paljon Kiveä on jo siteerattu ja paljon minäkin yhä häntä siteeraan.

Yksi tunnetuimmista on tämä: ”Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen päivä.” Todelta tuntuu, vaikka agraarielämä on yhä harvempien onnena tai onnettomuutena.

Paljon lainattu ja rakastettu on tämäkin: ”Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen.” Kuten yhtä lailla seuraava: ”Voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven.” Samaan sakkiin kuuluu myös yksinkertainen toteamus: ”Täällä ei auta valitus ja murhe, vaan työ ja toimi.”

Juhani lausuu omiaan usein, jukuripää kun on, mutta osaa joskus hyvinkin tiivistää entisajan talonpoikaisen onnen peruspilareita: ”Ryöhäävä sauna, haukkuva halli, kiekuva kukko ja naukuva kissa, nehän oivan talon tunnusmerkkejä ovat.” Niistä Kivi sai vain uneksia, mutta hänen oli pakko uskoa hyvään lopputulokseen elämässä; myös omassaan: ”Oikeus ja totuus kieppaisee itsellensä lopulta väkistenkin voiton monen konstin päästä.”

Samalla vakaumuksen rintaäänellä Kivi totesi, oikeastaan oikeutti monet omat tekonsa: ”Eikö ole miehellä valta elää rauhassa ja tahtonsa mukaan omalla kannallansa, koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta?”

Jos ”Ihminen on merenkulkija elämän myrskyisellä merellä”, ja vaikka ”Matkamieheksi on ihmislapsi syntynyt tänne, täällä ei ole hänellä yhtään pysyväistä sijaa”, niin silti ”Kaikki onnistuu hyvin, jos käymme aina käsiin järkevällä mielellä. Onhan muistettava että Ahkeruus on onnen lähde.”    

Sen voimalla ajatus etenee ja kirjoittaminenkin: ”Katsos nyt, kuinka syntyy aatoksesta aatos ja sanasta sana.” Ja aina välillä Kivi muistaa myös naisihannettaan, joka oli ikuisesti hänelle saavuttamaton: ”Sinua en unohda minä, en sinä ilmoisna ikänä, en kuolemassa, sinua mun sieluni aamun paiste ja illan riutumus, mun iloni ja murheeni ihana.”

Kukaan ei vastannut Kiven toiveisiin. Jos ”Elämä, nuoren miehen elämä on juuri niinkuin kaikuva, kohiseva nummi”, ja jos Kivi kirjoitti runossaan ”Metsän poika tahdon olla/ sankar jylhän kuusiston” ja jos hän joskus viinan huimauksessa huusi kuin Nummisuutarin Esko: ”Minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön”, niin mikään myönteisyys tai toive ei sittenkään auttanut. Lopulta Kiven oli todettava: ”Hiljaisuus on kuoleman heimoa.”

Suru ja murhe alkoivat saada otetta miehestä. Kuollessaan hän ei ollut täyttänyt vielä edes neljääkymmentä: ”Olin ennen ilon poika, olen nyt surun poika.” Ja sama mietintä jatkui: ”Onni: mitä se on? Virvatuli elon suolla, houkutellen meitä petolliseen pyyntiin.”

Kuolema tuntui lopulta vapautukselta: ”Tuskasta tietämisen pois/ kaikk´ ääretön tyhjyys olkoon.” Tai kuten runossa: ”Tuonen lehto, öinen lehto!/ Siell´on hieno hietakehto,/ Sinnepä lapseni saatan.” Siellä Kivikin saisi lohdun: ”Makeasti oravainen/makaa sammalhuoneessansa;/ sinnepä ei Hallin hammas/ eikä metsämiehen ansa/ ehtineet milloinkaan.”

Mikään ei maailmassa tosiaankaan ole pysyvää. ”Niin muuttuu maailma, Eskoni”. Siis Eskoni; ei Eskoseni kuten sanotaan. Pikku knoppi tuo, joskaan tuskin se kiinnostaa enää kuin jotain vanhemman polven lukijaa.

Kuolema oli tulossa: ”Tuonen-tupa tehkäät/ Poijan tämän asunnoks;/ Hän kätköhön mullan astuu.” Näin kävi. Lokakuun lapsi kuoli joulukuun lopussa. Kuten Leino runonsa ensimmäisessä säkeistössä Kivestä kirjoitti:

                Syntyi lapsi syksyllä –
                tuulet niin vinhasti vinkui –
                tuult’ oli koko elämä,
                nähnyt ei kesää, ei kevättä,
                eli vain syksystä jouluun.

Ei edes aiemmasta parannuskeinosta ollut enää apua: ”Saunanlöyly, sehän sairaan ruumiin ja sielun paras lääke täällä”, Kivi itse totesi. Sauna, yksi suomalaisuuden kivijalka sekin. Pälsillä ”Kotoinen kyly”, Leinolla vaikkapa säe ”On lauantai ja saunat sauhuaa.” – Saunan elähdyttävään ja myös sielua puhdistavaan vaikutukseen uskon minäkin aina kun sen koen.

Suomalaisuuden suurimmaksi kuvaajaksi ja laulajaksi Kivi tietämättään kuitenkin kohosi: ”Maa kunnasten ja laaksojen,/ mi on tuo kaunoinen?/ Tuo hohtees kesäpäivien,/ tuo loistees pohjan tulien,/tää talven, suven ihana,/ mi onpi soma maa?”

Äidinmaa ja isänmaa ovat yhtä ja samaa kieltä. Tässä maassa nimenomaan suomea, kielistä suloisinta. Täällä me asumme, kunnes jokaiselle tulee aika lähteä: ”Niinpä päivät nousee, vuosi vuoden jälessä siirtyy pois, siirtyvät viimein vuosikymmenetkin.” Täällä me saamme oppia, jos vain haluamme, täällä vartumme, viisastummekin kai ja voimme ehkä Kiven tavoin viimein jopa todeta:

”Se on luonto, joka vetää tikan poikaista puuhun. Ja puut metsässä, ehkä kaikki yhden ja saman viisaan käsialaa, ovat toki yksi oikea, toinen väärä.”

Kaikkein hienoimpia ovat minusta Seitsemän veljeksen viimeiset sivut, loppujaksot. Tuntuu että ne pitäisi hengittää lauseina sisäänsä ja antaa hitaasti vaikuttaa unennäön lailla:

”Mutta perillä pöydän ympärillä istuivat muut veljekset, haastellen entisistä ajoista, päivistä metsien yössä ja Impivaaran kantoisella aholla, komeroisen, kohisevan vuoren alla. Ja muistot menneistä vaaroista, taisteloista ja töistä sulivat suloisesti yhteen heidän mielessänsä kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet kaukaisuuden sinihämärässä yhteensulaa. Kaikki liittyi tummaksi, ihanaksi uneksi, ja hiljainen riutumus miesten povessa tuntui. Niin he katselivat takaisin olleisin päiviin.”

Kuvauksensa lopuksi Kivi toteaa, ettei hänellä ole enää mitään lisättävää. Näin on myös mitä itseeni nyt tulee. Sillä tällaista prosaa joka on yhtäaikaa mietettä ja runoa on vastaansanomatonta lukea:

”Mutta tässä on kertomukseni loppu. Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivästä ja sen vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.”

(12.10.2021)