Kun etelästä palaa kotiin, on heti syksy. Valo vaihtuu, pilvet muuttuvat. Se kaikki muokkaa elämää todelliseksi. Kuuma hiekka, polttava aurinko, lämmin meri ovat muistoja vain.

Hyviä toki, mutta muistoja. Elämä on taas jotain muuta; tuttua ja silti aina uutta. Siihen kuuluvat syksyn tuoksu, kosteus, tunne, hiljaisuus, odotus.

Ja entäs kaikki syksyyn kuuluvat värit.

Väritkin unohtuvat hetkeksi, kun ajamme aamulla kohti kahvilaa ja kauppaa. Äkkiä on pysähdyttävä, koska niityllä ruokailee hirviperhe. Siinä on emä ja vasa mutta myös uroshirvi komeine sarvineen. Idylli, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt.

Mistä oikein on kysymys? Jos olen oikein ymmärtänyt, uroshirven ei oleteta olevan mikään perheen huoltaja, siittäjä vain. Mutta kun mietin, ajattelen että kyseessä on alkava kiima. Pian vasa saattaakin saada kyytiä vanhalta sarvipäältä, joka tyydyttää halunsa ja katoaa sitten taas metsään; hyvä että poikanen saa tuossa välissä edes säilyttää henkensä.

Miten vain, hetkeksi noin ihmeellinen ja sopuisa näky suorastaan lumosi. Mahdoton on kuin onkin mahdollista. Olisipa maailmassa aina näin.

Kun palaamme kotiin, ei hirviä enää ilmesty, peurojakaan. Lähden katsomaan, miltä syksy talon ympärillä näyttää. Kosteaa sumuista pilveä, pieni pisara silloin tällöin. Ja äkkiä punaisen leimahdus.

Punaista on nyt enemmän kuin keltaista. Vielä. Mutta kun etsin, löytyy sitäkin.

Omat haapamme alkavat vasta poistaa lehtivihreää juuriinsa, vaahteroissa on paljon ruskeaa. Puhdasta keltaista olen toistaiseksi nähnyt vain muualla, lähinnä isoissa saarnipuissa.

Pitäisikö istuttaa sellainen? Kerran yritin Lönnrotin saarnen poikasella, mutta sen vei silloin tyly talvi tai ahne peura.

Pihlajat notkuvat marjoja. Lehdet käpristyvät ja putoavat, marjat jäävät. Mahtaako se ennustaa sankkoja tilhiparvia? Ne ovat aina näky, joskin harvinainen. Jään nöyrästi (!) odottamaan josko talven kynnyksellä niitäkin näkisin.

Villiviini joka yrittää kietoa talon syleilyynsä on karannut metsäänkin ja kipuaa siellä puihin kuin mikä tahansa tropiikin päällys- tai loiskasvi.

Katajaparat joista villiviini erityisesti pitää! Vaan hengissä nuokin näyttävät vielä sinnittelevän. Ja pakko todeta, etteivät villiviinin värit juuri nyt ole huonoimmasta paletista. Pakko niitä on silti pätkiä ja leikata. Vaan ei nyt, ei vielä; syksymmällä tai keväällä sitten, sanoo laiska mieleni.

Keijunmekko saa kunnian esiintyä tässä kavalkaadissa viimeisenä. Sen hankin torilta viime toukokuussa ja yhä keiju kukkii. Tiedän jo kokemuksesta, ettei mikään muu ampppelikasvi kuki niin pitkään; kestäähän se jopa pienen pakkasen.

Viime vuonna keijunmekossa oli henkeä vielä marraskuussa. Nyt se on kaiken lisäksi kiivennyt kuistin edustan tuijaan ja kaivautunut sinne kuin lapsi äidin syliin. Jään odottamaan miten kauan se tänä vuonna pitää pintansa noin hyvässä suojassa.

Vaikka edessä on nyt pimein aika ja valon puutteen takia hankalin, sen saattaa kyllä kestää. Jos jouluun on enää satakunta päivää, niin vielä kauemmas on syytä tähdätä. Uusi kevät odottaa jo tuolla, eihän sinne ole kuin puolen vuoden matka! Mutta sitä ennen värit haaltuvat ja katoavat lähes. Ruskeaa, harmaata, unohtuvaa vihreää ja sitten lopuksi valkeaa: lunta kuin unta. Myös sen kanssa voi toki elää.

(18.9.2021)