Kun Calabriassa on oltu muutama päivä, on niiden myötä katkennut myös side kotiin ja Suomeen. Jostain syystä puhelin tosin yhä näyttää Sitarlan lämpötiloja.

Näyttäköön. Turistin elämä on hetkeksi asettunut jollekin kohdalle tässä elämän ikuisessa kiertokulussa jatkuakseen taas siellä missä pitääkin. Mutta nyt tämä yli puolitoista vuotta covidin takia myöhästynyt häämatka on saanut viimein luvan toteutua.

Elämme aikaa, jolloin tällaisiin matkoihin kohdistuu jo paljon vihamielisyyttä. Finnairin mainoksia yritettiin sabotoida ym. Valtionyhtiömme jota outoa kyllä ei vieläkään ole myyty vaikka kaikki kohta on, sinnittelee yhä; entinen kruununjalokivi. Pysyköön finski suomalaisena. Mahdolliset lentojen aiheuttamat päästöt voi kuitenkin korvata. On keinoja, jotka maksavat ja meille matkan päästövähennykset lahjoitti silloin aikanaan Kirsi Piha. Kiitos siitä. Myös oma tapamme olla hakkaamatta tilan metsää voi auttaa hieman, jos ei muuta niin edes omaatuntoa. Kaikki metsässämme saa luvan rehottaa, kaatua ja lahotakin, kunhan talon edessä oleva näkymä laaksoon säilyy. Sekin on kyllä taas kerran kasvamassa umpeen. Hiilidioksidille on meillä kysyntää ja tarjontaakin.

En ole koskaan ollut rantalomien ihailija saati niistä nauttija. Nyt kun kuitenkin sellaisella sattuman oikusta olemme (valinnan mahdollisuuksia oli edelleen todella niukasti), teemme sen minkä uskon olevan hyväksi sekä sielulle että ruumiille.

Paljon kävelyä vuorienkin rinteillä; paljon uimista niin altaissa kuin varsinkin meressä. Paljon unta, paljon kaikkea sitä toimintaa mikä ihmistä liikuttaa. Akkuja ladataan. Mens sana in corpore sano, vielä kerran! Latinaa jonka lähes kaikki kouluja käyneet ovat jossain vaiheessa kuulleet. Tosin voi ajatella niinkin, ettei ruumiin terveys aina edistä sielun ja mielen tasapainoa. Mutta tuntuu, ettei siitä haittaakaan ole, jos ihminen pitää huolta kunnostaan.

Calabriassa turismi ei ole pääelinkeino eikä lähelläkään sitä, vaan kaikki hyvä ja sen epätasainen jakaminen tulee täällä maaseudun pääosin kyvystä tuottaa myytävää. Viljelijöiden suosiossa ovat bergamotti-hedelmä, sitrus jonka maun löytää joka paikasta sekä punasipuli jota tungetaan jopa jäätelöön kuten bergamottiakin.

Bergamottiin tutustuin nuorena, kun kirjoitin herra Huuta 1972 – siis kohta viisikymmentä vuotta sitten. Join itse silloin paljon Earl Gray -teetä ja herra Huu sai sitten saman taakan kannettavakseen, tosin nimellä Harmaan Jaarlin tee. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä bergamotti tarkoitti; jotain maustetta vain. Nyt tämäkin on vahingossa selvinnyt. Sitruunalta näyttää! Juon nyt aamuisin bergamottimehua joka ensi siemauksella sai irvistämään. Pidän siitä jo.

Kannatti siis elää tähän pisteeseen? Nuorempana uskoin vakaasti, että kuolen alle viisikymppisenä ja sitten varsinkin, etten koskaan näe vuotta 2000.

Tein myös aika paljon työtä noiden lopullisten päämäärien eteen, kunnes jokin järki voitti. Tupakan jätin varhain, viinankin jo 30 vuotta sitten. Mitä jäi? No, roskaruoka, liha, rasva, sokeri. Kun nykyään olen jonkinlainen kasvissyöjä kumppanin esimerkin mukaisesti ja hieman katson mitä suuhun työnnän, on olo parantunut ja paino tippunut. Verenpainekin on jälleen sellainen ettei sitä säiky. Entiseen aikaan en olisi uskonut että pelkällä ruokavaliollakin voi hoitaa terveyttään.

Italiassa kasviksia riittää. Kalaa syön, maitotuotteita ja B 12 -vitamiinia. Niistä en taida luopua ja täällä kalaa löytyy kaikkialta, myös verdure grigliate, mikä usein on grillattua munakoisoa, paprikaa ja kesäkurpitsaa. Ei paha.

Kun ollaan merenrannalla, näkee kaloja uidessakin. Vesi on puhdasta ja kirkasta ja kun sitten seisoo aaltojen keinuttamana rannan tuntumassa, pikkukalat tulevat tutkimaan varpaita, näykkimäänkin. Tuosta jalkahoidosta ei tarvitse edes maksaa.

Aikaiset aamut ovat edelleen parhaita. Yksinäinen kalastaja nauttii. Ja minä.

Tropean pikkukaupunki (noin 5000 asukasta) löytyy läheltä. Capo Vaticanosta sinne on matkaa kymmenisen kilometriä. Covidin takia on kaikki julkinen liikenne täällä lopetettu; mutta hotelli järjestää kuljetuksia. Koska niillä on määrätty hintansa, normaali taksien ryöstöyritys ei toteudu. Kalliimpaa silti kuin Helsingissä.

Toisin oli Kroatiassa ennen koronaa. Moni taksisti huijasi. Nyt sekin matka on enää muisto, joskin muuten hyvä. Myös silloin kävelimme kymmenen ja kaksikymmentäkin kilometriä päivässä.

Täällä nousu vuorille taitaa lisätä matkaan kymmenet kerrokset. Niitä saati sykkeitä en laske, vettä juon kun jano yllättää. Pääasia että osaa kuunnella omaa ruumistaan ja hellittää menoa välillä, edes hetkeksi.

Tropeassa ihmisten vilinää riittää, varsinkin lauantaina, kun monilla tuntuu olevan vapaata aikaa. Maskeja ei kaduilla käytetä, sisätiloissa kyllä, kuten myös takseissa. Niin määrää laki ja koska sakot ovat suuria, lakeja noudatetaan.

Tropean vanhakaupunki on rakennettu jyrkälle korkealle niemelle, se on kuin linnoitus sinänsä. Katsojia ja kuvaajia riittää kymmeniä, joukossa minäkin. Tässä yksi otos.

Kapeita kujia löytyy samoin.

Sekä vanhoja ovia jossa yhdessä, muuten niin kauniissa on keltainen mainos jostain ilmaisesta Roomassa! Heh.

Erilaisia liikkeitä, joista yhdessä mies sanoo että olemme ensimmäiset suomalaiset jotka hän on koskaan nähnyt. Englantia puhuvat harvat. Saan viimein praktiseerata italian puhumista sydämeni halusta. Ei se aina suju, koska kielitaitoni on ollut pitkään lähinnä passiivista eli lukemista.

Luen julisteesta, että Tropea on yksi kauneimmista Italian kaupungeista. Kuinkahan moni niistä on ominut saman tittelin?

Yhä ihmispolo oppii. Kaikenlaista outoa löytyy nyt myös aktiivisesta vokabulaarista kuten stuzzicadenti eli hammastikut. Ne toi pyydettäessä ystävällinen ja umpiväsynyt tyttö (rouva), vaikka Pescheria Capo Vaticanossa (Antichi Sapori Del Mare) oli niin hurja tungos sunnuntailounaalle pyrkijöitä ettei paremmasta väliä. Italialaisia kaikki. Parimetrinen omistaja heitteli tilanpuutteesta moittijoita ulos aitoitalialaiseen tapaan. Mafioso vailla vertaa. Tuijotin touhua lumoutuneena kuin näytelmää. Elokuva, jälleen! Fellini ei liioitellut, ei ei. Kaikki se on yhä totta.

Ravintolan mainoskuvassa taas on sopuisaa oloa. Totta sekin. Kaikki muuttuu hetkessä täällä aivan kuten sää.

Ja ruoka – no, menneen maailman merenmaut olivat oikeita, todellisia, vailla mitään hifistelyä. Siitäkin pidin.

Uimassa on siis käyty paljon, silloinkin kun ukkonen uhkaa. Ukkonen on il tuono (rannalla vanhat naiset äänsivät sen tuona jota hieman pelokkaasti toistelivat) ja minä mietin Wettenhovi-Aspan tapaan, että täälläkin ovat suomalaiset antaneet kielelle alkusanat kuten Venetsiassa (Veneen sija) tai Egyptissä. No, latina ja kreikka ovat monen kielen todellisia äitejä. Mutta huvittavaa kyllä juuri tuono tuntuu todella tarkoittavan tuonelaa, kun salamat ja jyminä osuvat kohdalle.

Toki tummat pilvet ja salamat turkoosin meren yllä ovat myös kaunis näky.

Näin elämme kiitävän hetken  täällä, sitten taas kotona. Kotia odotan, mutta en enää niin kuin alussa. Parempi kerran nähdä kuin sata kertaa kuulla. Totta se taas on. Jos emme näe miten muut elävät, alkavat ennakkoluulot tulla yhä suuremmiksi. Ja mihin ne taas johtavat, sen me historiasta voimme oppia. Hitler, Stalin, äärimuslimit, väärät rodut, uskonnot, kielet, kulttuurit… Lista on loputon.

Calabriaan ei tämän jälkeen liene enää tarvetta matkata, mutta Italia on suuri maa, Suomeakin pitempi. Vähä kerrallaan se on tullut tutuksi.

Matkalukemisena on vaihteeksi Antonio Tabucchi ja hänen Suomessa ehkä vain harvojen tuntema novellikokoelmansa Il tempo invecchia in fretta (Feltrinelli, 2009)

Aika vanhenee nopeasti, mutta joskus se myös pysähtyy. Varsinkin kertomus Nuvole (Pilvet) koskettaa ja siihen itse pysähdyn. Vanhempi nimetön mies ja nuori utelias tyttö Isabella alkavat rannalla keskustella, varsinkin sodasta ja tuhoamisesta ja rakentamisesta. Hän, entinen sotilas on joutunut tuhoamaan; Isabellan isä arkkitehti taas rakentaa.

Siinä keskustelun ydin. Ja siinä miten pilvet voivat ennustaa kohtaloita. Mies kutsuu sitä nimellä nefelomanzia.

Pilvet, ihmeelliset pilvet! (Baudelaire). Tabucchin kirjassa keskustelu jatkuu silloinkin, kun tarina loppuu. Mies kysyi mitä mieltä Isabella itse on, kun tyttö oli ensin tiukannut mieheltä ottiko tämä liikaa lääkkeitä pilvistäennustamisten tähden. Isabella vastasi: – Te lo dico domani – Sen kerron huomenna.

Mitä hän silloin sanoi, sen saamme itse miettiä.

Lähes joka päivä näemme mekin pilviä. Jostain ne aina tulevat. Ilman kosteus on isoa. Pilvet ovat kaiken aikaa uusia ja erilaisia, vähän niin kuin lumikiteetkin.

Paitsi uusia pilviä, uusi päivä tuo uudet keskustelut, ehkä ajatuksetkin. Jokainen päivä on lahja (kova tai pehmeä), joka täytyy itse avata. Uskon, että kertomuksen pilvet ja ranta näyttävät hyvinkin samanlaisilta kuin täällä. Onhan lähes koko Italia merenrantaa ja millaista. Täällä etelässä (toisin kuin kerran pohjoisessa kuten Rapallossa, Venetsiassa ym.) ei näe, että meressä olisi vielä lainkaan saastetta, pohjaan näkee vaikka miten pitkälle uisi. Vaan kuka tietää, mitä tulevaisuus tuo. Meistä kaikista ja meidän teoistamme se aina riippuu.

(6.9. 2021)