Lähellä sydäntäni on aina lopulta koti. On se vain niin. Jotain omaa siinä talossa on, vaikkei ihminen oikeastaan koskaan voi omistaa mitään, hallita hetken vain.

Niin on, todellakin. Kun kuollaan, ei mitään täältä saa mukaansa, vastoin kuin hallitsijat ennen luulivat ja tulivat haudatuiksi ikään kuin olisivat yhä elossa ruokineen, astioineen, palvelijoineen; sotilaineenkin kuten Kiinassa.

Maanalaisen armeijan näin kerran. Vaikuttava, toki, ihmisen hulluuden ylistys. Kotonani taas on vastaava mutta pienikokoinen palvelijatar, joka tuhat vuotta sitten on Kiinassa jotain ylimystä symbolisesti hoidellut. Pidän hänestä, mutta mitään sen kummempaa suhdetta en ole saviseen olentoon luonut. Tiedän, että eroan hänestäkin, kun aika tulee. Hän saa luvan hoitaa sitten jo muita. Toivoakseni hyvin.

Pitkät ajat oli suunnitteilla matka Italiaan ja aina se jostain syystä (covid) peruuntui. Nyt kun viimein pääsimme kahden rokotuksen antaman vapauden turvin maailmalle, saavuimme Calabriaan. Täällä Tyrrhenan meren äärellä on maailma täysin toinen kuin sumuisessa laaksossamme.

Selaan illan hämärtyessä lievän nostalgian vallassa kuvia jotka vasta vähän aikaa sitten on. Laaksoa on syksy jo alkanut kalvaa. Se kaataa pitkää heinää ja pudottaa puittenkin lehtiä.

Miten kaunista on valo kuitenkin vielä aamuisin, kun se pilkottaa puiden lomitse. Yhä aurinko nousee ja yhä aamulla näkee herätessä eteensä. Joskaan ei enää kauaa. Sellaistakin aika ja maapallon kierto auringon ympäri saa aikaan.

Silti miten monet kukat yhä kukkivat. Maljaköynnöskin. Ikään kuin se ei syksystä lainkaan piittaisi.

Mustat tomaatit taas ovat kauniita mutteivät maistu miltään, raaoilta lähinnä. Ehkä niitä sittenkin pitäisi viljellä kasvihuoneessa?

Tällaisia ajattelen, vaikka olemme juuri nyt kodista monen tuhannen kilometrin päässä ja pitäisi olla kiitollinen että viimein on ihan luvan kanssa päässyt jonnekin. Mutta taas kerran mieleeni palaa vanha lause: Poissa hyvä, kotona paras, vai miten se oikein kuuluikaan.

Kaipaanko siis kotiin jo nyt? Hieman ehkä, mutta en anna periksi. Ensimmäinen päivä maailmalla on aina vaikea, varsinkin jos on herännyt kello puoli kaksi ja on siitä asti pysytellyt hereillä. Nyt on ilta eikä yö ole vielä koittanut. Ruljanssia on päivälle riittänyt.

Ensin lentokentälle ajo pimeässä ja auton parkkeeraus. Sitten matkatavarat ja niiden lähettäminen koneen ruumaan, sitten itse turvatarkastus jossa taas kerran olin läpivalaisun arvoinen. Ja sitten vasta lopulta nousu koneeseen.

Lento kesti kolme ja puoli tuntia ja mikäs. Hyvin se sujui, osin jopa torkkuessa. Ja ikkunasta näki pilviä.

Pilvet ovat aina kiehtoneet minua. Kun vain voin, kuvaan aina yhden. Tässä yksinäinen pilvenhattara Lohjanjärven yllä. Elämän symboli sekin.

Vaikka koneen laskeuduttua olimmekin jo Italiassa, Lamezia termeiltä kului vielä matkaa bussilla reilusti yli tunti ennen kuin pääsimme hotelliimme.

Iso kaunis hotelli, mutta sen sijainti on keskellä ei oikein mitään. Pieniä kyliä vailla kauppoja, rantaa joilla ihmiset ottavat aurinkoa. Oleilua vailla kulttuuria.

Mutta toki loma voi olla sellaistakin. Palmuja näkyi, kukkia, lumpeita altaassa. Kukkia kuin tekokukkia, mutta silti todellisia. Kuten palmutkin.

Hyvä ja vastaava on huonekin. Näköala merelle on ylellisyyttä, jos niin ajattelee. Meren jos minkä pitäisi tyynnyttää.

Aina meri itse ei ole tyyni. Menimme uimaan ja isot aallot heittelevät minua kuin rukkasta. Mutta en osannut sitä pelätä, vaikka rantavahti oli sanonut, että uiminen on tuolla tuulella oikeastaan kiellettyä. Silti uimme. Thalatta Thalatta, taas kerran. Kuinka merelle voikaan sanoa ei.

Hotelli on ankkuri toisenlaiseen ikään kuin parempaan maailmaan, mutta se ei edusta totuutta. Kun lähdimme kävelylle, kohtasimme myös sellaisen Italian, jossa köyhyys on edelleen näkyvissä kuin vanhoissa neorealismin klassikoissa a la Vittorio De Sica. Hieman tulee tunne, että täällä mafia ehkä yhä pitää salaista valtaa jossain piilossaan. Lonkeroita riittää kun köyhyyttä riittää. En kuitenkaan halua ajatella niitä, vaan yritän katsoa maisemia ja pitää ajatukset koossa. Jokainen ihmisen elämän hetki on tärkeä ja kaikesta voi oppia.

Täällä olemme ja uskon, että kotia arvostaa tämän jälkeen taas kerran vielä enemmän. Kaikkeen on sopeuduttava, mietin. Italiassa elän turistin elämää. Kotona taas sitten sitä oikeampaa. Kaukana koti nyt on mutta se odottaa ja minä tiedän, että viihdyn siellä kun palaan. Kotona on vapaus, eikä vapautta voi korvata oikein mikään. Täällä turistin elämä on toisenlaista. Mutta kaikkea aikaa voi käyttää moneen, ajatteluunkin, ja sitä yritän. Aamu iltaa viisaampi, kuten aina ennen niin laittamattomasti sanottiin.

3.9.2021