Jo keväällä halusin varata kaksi lippua Mänttään katsomaan Serlachiuksen museon epävirallista Banksy-näyttelyä. Epävirallista siksi, että Banksy maalaa työnsä seiniin ja muureihin – muraaleiksi – eikä oikeastaan kukaan tai sitten vain harva tiedä edes hänen nimeään. Juuri äsken näytettiin kuitenkin video hänestä ja hänen työtavoistaan Englannin rannikkokaupungeissa. Mies, mitä luultavimmin, jos ruumiinrakenteesta ja hupparista sellaista edes voi päätellä. Mies, joka ei töitään myy vaan tekee ne ihmisten iloksi ja opiksikin. Mistä sitten saa toimeentulon, sitäkään emme tiedä.

Banksy on ehkä kirjallisin taiteilija jonka olen kohdannut: monet työt ovat kuvarunoja ja runoja. Mies joka vielä tässä maailmassa seisoo ikään kuin vasemmalla, köyhempien ja alistettujen puolella miellyttää muutenkin minua, koska on valveutunut sellainen. Alkaa olla harvinaista, kun niin moni ajattelee vain itseään.

Jokaisessa kuvassa on kärki joka osoittaa eteenpäin. Mitä, miksi, milloin? Nuo kolme MMM-kirjainta saavat mielessäni uuden merkityksen. Ja onhan tuo entinen menestyssarja jo hiipunut takaisin teloilleen. Kuten kaikki tietosanakirjat. Niitä ei enää tehdä lainkaan.

Kaksi lippua oli alkuun rajoitusten takia mahdottomuus; netti näytti varattua koko kesälle. Luin kuitenkin sattumalta, että lisälippuja oli tulossa kuten pidennystä näyttelyllekin. Ja sain kuin sainkin varatuksi kaksi. Huvittavaa oli se, että ainoat vapaat liput olivat päivälle joka sattui olemaan myös syntymäpäiväni. Aika oli varhainen eli kello 10 ja koska Mänttä ei ole meitä kovin lähellä, tuntui siltä, että olisi syytä mennä jo illalla johonkin hotelliin, josta sitten aamupalan jälkeen suhauttaisimme paikalle.

Paljon kesän aikana Banksystä luki, sillä pari kirjaakin kotoa löytyy myös hänestä. Näyttelyn jälkeen voi tietysti kysyä, miten kuvia, jotka alkuaan on seinille maalattu, voi näyttää näyttelyssä taideteoksina. Ovathan ne jo samalla tavalla  vedostettuina kirjojenkin sivuilla. Ja niin on käynyt, että kaikenlaisia kirjoja Banksystä on ehditty tehdä. Hän on näköjään isokin tulonlähde muille, muttei itselleen.

Kesä eteni ja näyttelyaika lähestyi. Välillä luovuimme jo hotelliajatuksesta, mutta päivää ennen se tuli taas mieleen. Olisihan täältä muuten pitänyt lähteä jo ennen kuutta ajamaan. Aikainen ylösnousu ei tuota ongelmia kummallekaan, mutta matka ja töidenkin tekeminen sen aikana voisi. Joten selailin taas nettiä ja löysin uuden hotellin Tampereelta, tuosta tiesotkujen loputtomasta pesästä. Hotelli sijaitsi Lapinniemellä ja oli kaiken lisäksi kylpylä. Oikea Spa! Tuntui unelmalliselta.

Miksipä ei? Ja niin varasin netin kautta huoneen yöksi, halvimman mahdollisen. Olihan kyse vain siitä että nukkuisimme siellä. Fiilistely ja hifistely oli syytä unohtaa.

Työpäivän jälkeen ajoimme Tampereelle ja löysimme hotellinkin. Lapinniemi oli tuttua seutua, mutta sen nykyilme ei. Olin ajatellut että huone olisi vanhassa punatiilistä pykätyssä tehtaassa ja pyytänyt huonetta ylimmästä kerroksesta. Sellainen annettiin, mutta kukaan ei kertonut, että majoituspaikkana olisikin pihalle pystytetty uusi tornihotelli. Niinpä minua pyörrytti jo valmiiksi, kun näin että huone sijaitsi kymmenennessä kerroksessa. Ylempänä oli tosin vielä kerros.

Rauhallinen huone oli ollut toisena toiveena ja sellainen se myös oli.

Tai ei mikään huone, sillä kyse näytti olevan sviitistä, jossa oli myös makuuhuone, parveke, kaksi vessaa, iso kylpyhuone ja sitten vielä sauna. Mutta mutta mutta… Missä oli tullut erehdys. Mietin hetken millä kaiken maksaisin, mutta päätin sitten venyttää penniä. Kerroin vaimolle totuuden: halpa huone oli pyyntö, tämän sain. Ei vähä mitään. Siitä taitaa tulla uusin lempilauseeni.

Puolisko meni parvekkeelle ja minäkin seurasin sinne hetkeksi.

Huimasi kuten aina, mutta kestin sen kun seisoin aivan oven tuntumassa. Sateinen Näsijärvi oli kuitenkin kaunis harmaudessaankin. Vertigon sain jo 40-luvun lopulla kun kiipeilimme lapsina Kallion korkeimman talon katoilla. En siitä taudista koskaan parane, mutta oudointa on se, että lentokoneessa en pelkää lainkaan. Onhan se vain umpioitu sukkula.

Lähdimme alas pienelle iltapalalle ja pistäydyin vaivihkaa kysymässä respan neuvokkaalta pojalta (toki aikamies jo) miten on mahdollista että standardin tilannut saakin haltuunsa kokonaisen supersviitin. Hän sanoi unohtaneensa kertoa, että koska hotelli olikin täyteen buukattu, minut oli upgreidattu, jos termin oikein kuulin. Kiitin poikaa (Jere?) ja sanoin että ainakin vaimoni tuntui onnelliselta ja piti sviitin saamista ehkä jopa minun ansionani.  Lisäsin myös, että hotellin vahinkolahja sattui syntymäpäiväkseni.

Joskus, joskin harvoin, asiat menevät toisin kuin odottaisi. Nimenomaan siis parempaan suuntaan. Ja siksi hoen nyt taas: Ei vähä mitään.

Olimme ajatelleet käydä uimassa, mutta kun istuimme iltapalalla, näimme miten kylpytakkisten muumien vaellus kylpylään eteni ja jatkui. Se vaikutti tungokselta. Sekaan ei enää tehnytkään mieli. Sama se, sillä saunan laitoin sviitissä päälle ja hyvä tuli muorin jalasta, vaikka se vain tervattiin, kuten äitini puolestaan hoki.

Pieni vilvoittelu parvekkeella (kun pidin ovenpielestä kiinni), onnistui myös. Ja sitten otin itsestäni kuvan, oikeammin peilin kautta. Mies, joka kohta olisi vuoden vanhempi näyttää pyyhkeen alla vielä ikään kuin alastomalta lapselta.

Mutta aamulla puvuntakki yllä ja vuotta vanhempana sama mies oli sitten jo täysi-ikäinen. Ehkä.

Yö nukuttiin, aamupala nautittiin. Mäntään oli enää alta sata kilometriä ja tie sinne tuttu, navigaattoria ei tarvittu. Muutenkin pidän yhä karttojen katsomisesta, jotta tiedän missä todella ollaan. Sekin lienee jo kuin katoavaa kansanperinettä. Sääli.

Museon oven edessä olimme hyvissä ajoin ja taaksemme kertyi maskiväkeä. Omatkin piti kaivaa siis esiin ja kaivettiinhan ne. Niin olimme taas yhtä muun joukon kanssa. Se on tuo uusi normaali.

No, Banksyyn maskit sopivat, onhan hän itsekin vähintäänkin hupparinsa kätköissä. Anonymiteetti on joskus voimaa. Taide toden totta kuuluu kaikille. Median tarjontaa katsellessa sitä on vaikea enää huomata. Raha rules. And it is not ok.

Töitä ihaili mielikseen ja varsinkin tuijotimme koppia, jonka kolmelle seinälle heijastettiin Banksyn muraaleja ja aina myös yksityiskohta jokaisesta.

Seisoimme paikalla hyvin tovin ja katsoimme, katsoimme vain.

Saimme nähdä sen, mitä oli luvattukin – vieläpä ilmaiseksi. Banksyn periaatteiden takia ei museokaan ottanut pääsymaksua. Vasta ravintolassa vierailu kulutti pääomaa. Saihan sille kyllä myös hyvän vastineen, jonka itse kokki ystävällisesti kantoi pöytään. Kiitos hänelle.

Vuotta aiemmin olimme samassa museoravintolassa sattumalta kohdanneet Tuurit, Antin ja Merjan. Missä mahtoivat nyt olla. Sattuma ei tätä satoa enää korjannut, jos Marton Taigan kirjannimeä vähän venyttää.

Mutta sujui se näinkin. Ja sitten oli jo lähdettävä kotiin, jonne kolmen ja puolen tunnin ajon jälkeen saavuimme.

Joskus pitää lähteä maailmalle ihan vain siksi, että palaaminen ja kotiin asettuminen tuntuu aina niin hyvältä. Ja nyt palasimme jopa muutaman kunnon kokemuksen saaneina.

Ei vähä mitään, sanon jo kolmannen kerran. Lupaan saman tien, etten enää tuota sanontaa käytä. Uusiakin löytyy maailmasta, sillä paljon on hokemia ja lauseita varmuudella jo saatu Telluksella aikaan.

Täytyy tässä ihan ruveta niitä etsimään ja tutkimaan. Ties mitä siitäkin syntyy. Banksyn allaolevan dystopian lause tuntuu minusta nyt jo hyvin mahdolliselta:

(18.8.2021)