Vilskeviikko on takana ja nyt on sitten ollut toisenlainen viikonloppu, osin pyhitetty rauhalle. Hetkittäin sekin onnistui. Ja kun ei, hyvä niinkin.

Viikolla säiden vaihtelu alkoi jo tuntua tutun suomalaiselta. Sadetta, sumua, aurinkoa. Viileämpiä öitä, hetkittäin vielä auringonpaahteessa jopa kuumaa. Mutta vain hetkittäin. Tämä sopii minulle parhaiten. En olisi suomalainen, jos ei sopisi.

Tuntuu, että moni etelän ihminen alkaa vähitellen kadehtia meitä, joilla vielä voi luonnostaan olla normaali ilmasto kesälläkin. Toki pitkä hellejakso tänä kesänä oli jo kuin varoitus tulevasta. Mutta kun Golf-virta saman ilmastonmuutoksen seurauksena heikkenee, voi olla että saamme lopulta subtropiikin sijasta Suomeen pelkkää hyistä arktikaa. Ennustajan roolissa on siten todella vaikea olla.

Kasveille ei helle ollut hyväksi, koska sadetta ei silloin saatu. Kuivuus teki tehtävänsä. Monien viljojen jyvät jäivät paikoin pieniksi tai sitten niitä ei ilmestynyt lainkaan. Täällä näyttää lyhytkortinen vehnä kuitenkin jotenkin menestyneen; ohrasta sitä ei vieläkään oikein tiedä. Härkäpapu jäi pieneksi. – En ennen ollut näin kiinnostunut viljelystä, mutta se tietoisuus että ruoka loppuu maailmasta, saa minut yhä enemmän miettimään myös tätä. Maanviljelystä on pakko jatkaa maassamme ja sitä täytyy tukea. Tuontiin on pitkän päälle mahdoton luottaa. Maailmassa on muutenkin miljardeja ihmisiä aivan toimeentulon rajalla ja ruokaa ei kohta riitä kaikille.

Kesäkurpitsaa tuli, joskin vähän. Omenia näkyy puissa, melko pieniä ovat ja pudokkaita paljon. Mustikat pienenivät nekin. Kriikunoita tuli sentään jokunen, luumuja ei yhden yhtä. Päärynäpuussa muutama.

No, viime vuonna luumupuu kantoi niin paljon hedelmää, että pelkäsin sen oksien katkeamista. Tomaatteja helle suosii kun niitä kasvattaa avolavassa kuten minä täällä teen.

Uusin tomaattilajike on kaunis: mustia kuin ihmisen synnit. Mutta mausta ei vielä voi päätellä mitään, niin kovia ne yhä ovat.

Elämä tuo ja se myös vie. Viikolla saapui uusin suruviesti: Jaan Kaplinski on kuollut. Tulin hänen kanssaan pitäneeksi yhteyttä ihan vielä tänäkin kesänä. Sairaus oli jo vienyt puhekyvyn lähes kokonaan, mutta pää, kirjoitus ja sormet toimivat. Viestejä siis vaihdoimme ja Jaanin kyky kirjoittaa suomenkin kieltä oli ennallaan.

Viestin mukana tuli kuva Jaanista ja Tiiasta. Vuodet, vuodet. Kaikki ne ovat ihmisessä mukana.

Jaan oli monilahjakkuus, jonka runojen säilyvyyteen uskon. Niitäkin hän kirjoitti sekä eestiksi että viimeiset kokoelmat venäjäksi. – Tommi Parkko tekee kustantamonsa kautta jälleen hienon kulttuurityön, kun julkaisee viisisataasivuisen Kaplinskin runovalikoiman lokakuun alussa nimellä Ilta tuo takaisin kaiken. Eestiksi kirjoitetut runot on suomentanut Anja Salokannel ja Pauli Tapio venäjänkieliset. Tätä kirjaa odotan.

Olisin itsekin mennyt hautajaisiin, ellen olisi jo aikaa sitten luvannut juuri sunnuntaina 15.8. esiintyä Naantalin Kirjajuhlilla. Niitä on ollut organisoimassa Katri Tuominen, jonka mainio luomus eli Pieni Kirjapuoti muutti juuri Naantaliin vuosi sitten.

Ei vähä mitään. Paljon oli jouduttu tekemään, mutta hyvää työtä kaikki.  Ohjelmaa riitti usealle päivällä ja esiintyjiä laidasta laitaan. Oma puheenvuoroni oli Kaivohuoneella sunnuntaina heti kello 10. Samaan aikaan siis kuin kirkonmenot. Hm.

Naantalin Kaivohuone oli todella loistokas ja intiimi miljöö kirjallisuustapahtumalle. Hieno kaunis sali, puisen rakennuksen akustiikka, ja jopa tekniikka toimi niin, ettei paremmasta väliä. Äänet kantautuivat vailla vaikeutta suureen ja avaraan tilaan, jossa ihmisten tosin uusien määräysten mukaan piti istua etäisyyksien päässä toisistaan pöytien ääressä. Vaan pöytiä riitti.

Puhuimme ensin Antti Korhosen kanssa Pilven reunasta ja sitten Lukemisen ilosta. Romaania voi joskus olla vaikea kirjoittaa, mutta per aspera ad astra, tai ainakin niin, että maaliin sekin hevonen raahattiin.

Muusta on itse vaikea sanoa.

Lukemisen ilo taas on vielä sen verran tuore, ettei sen enempää tee mieli puhua siitäkään. Hauska oli silti keskustella ja vastailla kysymyksiin ja myös esityksen jälkeen jutella ihmisten kanssa.

Paikalla oli myös WSOY:n Anna-Riikka Carlson, johon tutustuin jo silloin kun hän hoiti perustamaansa Avain-kustantamoa. Hänen veljensä Jarkko Nieminen on suurin tennisikonimme, vaikka ei enää kilpailekaan. Vaikea on muiden astua hänen saappaisiinsa, mutta onneksi monet silti Emil Ruusuvuoren lailla yrittävät.

Anna-Riikassa on samaa särmää. Hän otti kuvan minusta ja Katrista, josta vastaavaa särmää löytyy myös. Kun kuva oli saatu, kiitin ja lähdin ajamaan kohti kotia. Poissa hyvä, kotona paras. Miten totta se on aina.

Silti hyvä on myös kulkea maailmalla: ihmetellä, kuunnella, katsoa, verrata. Niinpä. Tämän blogin viimeinen ajatus on ehkä siksi tällainen:

Kun olin 40-vuotias, tiesin maailmasta kaiken, olin nähnyt kaiken. Olin silloin myös mielestäni ikivanha.

Nyt olen sittenkin nuorempi.

Kun aivan kohta täytän 78, tiedän ainakin tämän. Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän tiedän, mutta varsinkin tajuan sen, miten vähän itse asiassa ymmärrän. En vieläkään tiedä paljoa siitä, millainen maailma meidän ympärillämme on. Siksi on jatkuvasti syytä lukea, ottaa selvää, pysyä tiedon, taidon ja kehityksen mukana. Kaikki muu on sittenkin muuta.

P.S.

Keisarinviitalla on repaleiset siivet, jotain sekin jo tietää elämästään. Mutta elää silti. Siihen, erityisesti hengen elämään on pyrittävä. Viimeiseen asti.

(15.8.2021)