Reidar Särestöniemi, Kalervo Palsa, Timo K. Mukka, Erno Paasilinna, Pentti Ruonaniemi

Prologi

Reidar Särestöniemen, tuttavallisemmin vain Reitarin, tapasin ensimmäistä kertaa tammikuussa 1964, kun olin 20-vuotiaana Kittilässä ja toimin Kallon koulussa opettajaharjoittelijana. Opetin juuri leskeksi jääneen Raijan kolmatta ja neljättä luokkaa yhtäaikaa; toinen puoli kuunteli puheitani, toinen taas teki omia ns. hiljaisia töitään. Asuin koululla, kuljin kaamoksessa pikkukengissä Kallon kylän ainoaan kaupaan ja kerran tievan huippuakin, koska sieltä ankara tuuli oli lakaissut lumen pois. Kaamos vallitsi, aina oli pimeä. Joskus valohämärässä erotti Ylläksen kaksi naistenrintaa, miksi niitä silloin kutsuin. Talvivarusteina minulla oli huopahattu ja berberitakki. Turha sanoakin että palelin. Stadin kundi ei Lapin olosuhteita ollut  lainkaan ymmärtänyt.

Alakerrassa asui opettaja Oiva Arvola, josta sittemmin tuli kirjailija ja shamaanikin. Hän kirjoitti, oli julkaissut Tammen antologiassa tekstejään. Minulla oli myös kone mukana ja aikani kuluksi kirjoitin proosaa, josta viimein kehkeytyi toinen esikoisromaanini Matkoilla kaiken aikaa. Sitä en silloin kuitenkaan vielä tiennyt. Kukapa tulevaisuudestaan tietää, nuorena varsinkaan.

1.

Tuli sellainenkin viikonloppu, että alati ystävällinen Raija kysyi halusinko tavata seudun ainoaa taiteilijaa. Vastasin tietenkin kyllä. Niinpä pääsin viistoperäisen Ford Anglian etuistuimelle ja ajoimme läpi lumisen pimeyden. Lumi antoi valoa, siinä kaikki, sillä aurinko piilotteli horisontin alla. Matkasta jäi mieleen hämärä ja kaunis Sirkan kylä (nykyään Levin hiihtoslummi) sekä Ounasjoen ylitys jäätietä pitkin, koska Särestöön ei silloin ollut muuta yhteyttä. Nyt jo on, joskin tie sinne on yhä huonohko, sanoakseni asian kauniisti.

Reidar asusteli vanhan Särestön hirsitaloa, tuon kauniin kentän näkee  nykyisessä taidemusossa vieraileva yhä. Silloin talvella näin vain lunta.

Anttu-veli oli ollut propsitöissä ja nähnyt meidät joenvarrella. Sen kuulin häneltä 15 vuotta myöhemmin.

Talossa ei ollut sähköä, karbidilamppu (asetyleenilamppu) paloi suhisten ja uunissa kunnon tuli.

Reitari oli parrakas menninkäinen joka katsoi hieman kieroon, hääri tulen loimussa, näytteli kuviaan ja puhui pehmeää h-kirjainten täyttämää lappiaan.

Hän ja työnsä myös tekivät vaikutuksen. ”Mie tahon piirthää kuten mie piirsin lapsena”, jotenkin näin hän sanoi. Ymmärsin, että tässä miehessä kyse oli aitoudesta ja vilpittömyydestä. Mielestäni juuri ne ovat aina vain painavammin  hyvän ja kestävän taiteen parhaita peruspilareita.

Sitä en vielä silloin kyennyt kuitenkaan miettimään, ihailin vain kaikenlaisia töitä, joita Reitari toi näytteille. Kuvissa oli hillitty hieno tunnelma, porot ja porojen sarvet olivat kuin luolapiiroksista. Värit olivat kesä- ja syyslapin värejä, minkä vasta 70-luvulla Antti Tuurin kanssa tehdyillä vaelluksilla tajusin.

Jotenkin yhteys jatkui. Reitari kutsui minut myöhemmin 60-luvun Pinxissä pidettyyn näyttelyynkin ja taas kerran sain tauluja hämmästellä. Aitoutta löytyi. Kävin näyttelyssä avajaisten jälkeen jopa uudestaan ja syystä. Poroja pälvessä -tauluja, kuten alkukautta nimitän, en taida koskaan unohtaa. Taiteilijaa itseään en sen jälkeen enää tavannut.

2.

Reidar Särestöniemi kuoli vuonna 1981 vain 56 vuoden iässä. Niukoissa oloissa eletty lapsuus ja nuoruus ja sitten uusi, menestyvän taiteilijan rehevä elämä eivät olleet parasta alustaa terveydelle. Wikipedian mukaan hän kuoli sydämen rytmihäiriöön. Miten lienee, infarkti kai siitä seurasi. Työ jäi siten kesken kuten sanotaan, vaikka minusta tuntuu siltä, että kesken se jäi jo paljon aiemmin. Se taas johtui siitä, että ihmiset alkoivat isolla rahalla ostaa aivan kaikkea minkä Reidar suinkin kehtasi myydä.

Minulle on aina ollut kaksi Reidaria. Ensimmäinen oli tapaamani: vielä vaatimaton ja aito. Hänet tunnistin ja hänen töistään pidin. Mutta sitten syntyi ja valtaa alkoi pitää tuo toinen: menestystaiteilija, taitava myyjä, ihmissuhteiden kauttakin etenevä (Kekkonen ym.).

Rahaa tuli ja paitsi makeaan elämään myös monien heikommassa asemassa olevan kuten Timo K. Mukan auttamiseen kului mammonaa. Mutta taiteilija sijoitti etenkin itseensä: niin hulppeaan asuntoon kuin palaneen ateljeen tilalle rakennetuun uuteen työtilaan, itsensä Pietilä-kaksikon piirtämään.

Ateljeessa on yhä pöytä täynnä pensseleitä ja värejä, joita Reidar käytti. Viimeiseen asti. Hiljaisuus puhuu.

Nykyinen Särestö on alueeltaan suuri ja monin tavoin näyttävä taidegalleria, jota Kauko Sorjosen säätiö pitää yllä. Käynti sinne maksaa vaivan, sillä jo pelkkä vanha kenttä Ounasjoen vierellä on edelleen katsomisen arvoinen. Se oli Anttu-veljen hallussa Reidarin kuoleman jälkeen ja Antonin kellokokoelma on laitettu oikein seinälle. Silti pirtissä on ikiaikainen rauha. Aika ei siellä tikitä eikä kulje.

Näkemisen arvoisia ovat myös uudet rakennukset, etenkin arkkitehtuuriltaan. Ja jotkut harvat nuoruuden työt seinillä. Omakuvasta  pidän edelleen paljon.

Mutta sitten. Aivan toista kategoriaa itselleni ovat isot maalaukset varsinaisen gallerian seinillä: kaikki on niissä jotenkin liiallista värien käyttöä myöten. Tietynlaisen kansanosan sistustaidetta jos haluaa määritellä. Kuusisaarelaiseen moderniin merenrantataloon tai sitten Kauniaisiin sopivaa. Pyydän anteeksi siellä asuvilta.

Mitähän Reidar mahtaisi sanoa, jos kuulisi tällaisen ajatusketjun? Vastaan saman tien itse: hän jos kuka tiesi kyllä hyvin mitä teki. Nopea maalaustekniikka toi yhtä nopeaa rahaa, mutta sen myötä myös paljon pulmia. Kun muuan asiakas soitti ja valitti että vain muutamia kuukausia hankitusta taulusta alkoi tippua värejä, Reidar kysäisi: ”Onko nimi tallella?”. Kun ostaja vastasi myöntäen Reidar lisäsi: ”Senhän sie miulta ostit.”

Kaikissa mahtitauluissa on pääosassa (minun silmiini usein liiankin kirkuvien värien alla) taiteilijan nimi, niin isolla, etten muista kenenkään muun sellaista tehneen.  

Ajoiko häntä tähän uhma ja poikkeavuus: halu näyttää, ylvästelläkin. Vaikea sanoa. Tuolloin Reidarin alkukaudella homoseksuaalisuus oli vielä rikoslain piirissä; nyt siitä on onneksi päästy. Alun ahdistus purkautui ja kanavoitui ensin hyvään taiteeseen ja sitten jonkinlaiseen ylilyövään kaikkivoipaisuuteen. Tuntuu kuin Reidar yhä sanoisi kaikesta suoraan ja sanoisi sen näin kuten omalla tyylillään tapasi puhua: – Mie olen tällainen, Jumalan menninkäinen. Ottakaa tai jättäkää. Mutta mie luulen että otatte.

Ottivat ne ja maksoivat pyydetyn. Sen seurauksena uima-allaskin tuli talon yläkertaan. Siinä uivat saunan jälkeen arvovieraat; Kekkonenkin.

3.

Kun on käynyt Särestössä ja palaa Kittilän keskustaan, vie taival kuin itsestään Kalervo Palsan pysyvimpään asuinpaikkaan. Sorjosen säätiö on ottanut myös sen hoitaakseen. Hieno teko, jota arvostan. Maailmassa on edelleen tilaa kaikelle taiteelle ja näin me voimme nähdä sellaistakin, joka muuten jäisi piiloon.

Palsa syntyi 1947 ja kuoli nelikymmenvuotiaana. Hänen lapsuutensa oli vaikea. Vanhempi velipuoli hallinnoi taloa ja Sälli, joksi miestä nimitettiin, oli nimensä veroinen. Kaikki mikä ihmisen elämässä voi olla hankalaa lastattiin Kallelle liian nuorena, viinasta alkaen. Ehkä siksi ja myös uhmakkaan ja alati jatkuvan köyhyyden kautta hänen ruumiinsa ei kestänyt, vaan kuolema sai otteen keuhkokuumeen kautta.

Ihme oli että Palsa kirjoitti ylioppilaaksi ja sekin että hän opiskeli Helsingissä moneen otteeseen kuvataiteita aina vuoteen 1978 saakka.

Väliin viina vei, väliin hän piti pitkiäkin raittiuskausia, kunnes mies sortui taas.

Mökin sijasta hän vietti lähinnä aikaa eräänlaisessa liiterin ja ladon yhdistelmässä joka oli hänen ateljeensa. Mitään lämmitystä siinä ei ollut ja Palsa nukkuikin siellä jopa -40 asteen pakkasilla, minkä museon opas kertoi. Se kuulemma karaisi, mutta lähinnä kyllä vain henkeä.

On shokki nähdä nämä kaksi Kittilän museota perä perää; ensin Särestö ja sitten Getsemane, joksi Palsa ateljeetaan nimitti. Paljon museossa ei ole hänen taidettaan, mutta koko ateljee on eräänlainen taideteos, vaikuttava käynti kuin yksityisessä helvetissä, joka kuitenkin oli Palsan todellisin koti.

Molemmissa on taiteilija läsnä; Särestössä rahan suoma turva ja tuki, Getsemanessa köyhyys, hulluus ja alituinen puute. Seinillä ja sängyssä on Palsan mietteitä ja lauseita. Ne yhdessä kuvien kanssa tuntuvat muodostavan katsojankin kaulaan hirttosilmukan, joka ei kuitenkaan tapa: ahdistaa vain.

Monia esikuvia Palsalla on ollut. Minä näen läheisiksi Edvard Munchin ja miksei Francis Baconin, kuvataiteilijan, jonka viivaa Palsan oma muistuttaa. Töistä pidän eniten hänen omakuvistaan, koska ne eivät tunge liiaksi tajuntaan. Jossain hetkessä on ollut myös kauneutta ja vapautta, mutta tie sinne jäi vielä aivan kesken. Synkkyys ja kuolema pitivät otteessaan.

Itselleni yhtä vaikuttava kokemus kuin ateljeessa käynti on kirja, jonka läheinen ystävä Maj-Lis Pitkänen toimitti Palsan kuoleman jälkeen: ”Kalervo Palsan päiväkirjat.” Se julkaistiin vuonna 1990 WSOY:n toimesta.

Luin teoksen silloin heti tuoreeltaan ja mieleen se jäi tuon vuoden parhaana. Ihmisen raadollisuus ja avoimuus ovat paljaina joka sivulla, samoin kuin loputon kauneuden kaipuu; halu tajuta, nähdä, kuvata. Rehellisyys ei ole taiteessa kaikki, mutta ilman sitä ei taide ole kestävää vaan tuuleen kirjoitettua, olkoot vaikka kuinka taiten sommiteltua. Teeskentelyn ja valheen tunnistaa lopulta aina.

4.

Timo K. Mukka muistuttaa Palsaa ja eräänlaisia ikä- ja kohtalotovereita he ovat olleet. Mukan lyhyt elämä alkoi vuonna 1944 Pellossa vuolaan Torniojoen maisemissa ja päättyi 1973. Mukka oli silloin vasta 28-vuotias.

Hänen esikoisteoksensa Maa on syntinen laulu ilmestyi jo 1964. Se sai kahtalaisen vastaanoton. Lahjakkuus huomattiin, mutta Eila Pennasen valtalehteen tekemä kritiikki oli lähinnä murskaavaa: etelän akka nauroi siinä pohjoisen paatokselle. Tuon on täytynyt tuntua pahalta, sillä pahalta se tuntuu yhä kun sitä ajattelen. Nuorena kaikki kritiikki haavoittaa, vasta vanhempana ymmärtää että asiaan voi suhtautua toisinkin. Kuten William Blake jo yli kaksisataa vuotta sitten kirjoitti: ”Kuuntele hölmön moitetta, se on ruhtinaallista imartelua.”

Mukka opiskeli kuvataidetta Helsingin Taideakatemiassa; kuva ja sanat olivat molemmat hänelle läheisiä, samalla tavalla kuin Palsallekin. Kaikki pohjoisen myyttiset ja kaamokseen ikään kuin kuuluvat ulottuvuudet eli seksi ja alkoholi olivat myös Mukalle tuttuja. Kommunismi ja Jumala ovat luonnon ääripäiden puristuksessa lähellä ja alkuun uskontokin kiinnosti.

Ankara jylhä luonto on aina ollut ihmisen mielikuvituksen ammennuspohjaa. Tarut ja tarinat antavat tukea elämälle ja uskonto toimii monelle ahdistetulle pulmien ratkaisijana.

Hetkenaikainen jehovisti luopui kuitenkin pian saarnaamisesta ja maallistui. Armeijassakaan mikään ei oikein onnistunut; päinvastoin. Pasifismi vahvistui kuten myös vasemmistolaisuus. Siinä hän läheni Reidaria, joka sai maalaus- ja yhteiskuntaoppinsa neuvostolaisessa Pietarissa.

Vasemmistolaisuus oli Kittilässä muutenkin yleistä. Kun opetin Kallossa, minulle kuiskittiin, että se oli silloin Suomen kommunistisin paikka. Uskonnon sijasta opetin senajan siveysoppia. Sekin tuntui absurdilta, koska kelvottomampaa oppikirjaa ei liene koskaan tehty.

Mukan aikanaan maalaamat taulut eivät ole huonoja ja jotain aitoa ja liikuttavaa niissä yhä on; varsinkin muotokuvissa.

Lievä kömpelyys on kuin van Goghilla alkuun. Ja kuin Palsalla. Kun etsii, löytää Mukan taidetta myös internetistä. Hänen taulunsa ovat nykyään Ateneumin kokoelmissa; varastossa siis. Näkisipä joskus yhteisnäyttelyn kaikista pohjoisen maalareista.

Taulut pysyvät tauluina; sanat olivat Mukalle sittenkin omin ilmaisumuoto. Kun Gummerrus ei enää kyennyt tukemaan häntä taloudellisesti, WSOY kiirehti apuun. Viimeiset teoksensa Mukka julkaisi siellä. Elämä näytti lopulta alkavan edes hieman valostua, sillä hän sai jopa valtion viisivuotisen apurahan, mutta sydäninfarkti vei voimat ja sairaalassa nuori kirjailija kuoli. Sitä edesauttoi Hymyssä julkaistu häväistyskirjoitus ”Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka.” Nimimerkin takana piileskelevää kirjoittajaa ei koskaan ole löydetty. Lex Hymy saatiin kuitenkin aikaan, kiitos omaisten.

Mikään Mukan maailmassa ei tuntunut sujuvan kuten piti. Erno Paasilinnan teos Timo K. Mukka – Legenda jo eläessään (WSOY, 1974) todentaa tämän.

Monen monta elämäkertaa olen lukenut, Erno Paasilinnan Mukka-kirja on yksi parhaista. Ja tulee olemaan. Mukka oli Paasilinnan läheinen ystävä, vaellustoverikin, mutta silti Erno kykeni katsomaan kaikkea etäämmältä ja ikään kuin viileästi. Juuri se vaikuttaa. Kirjaa leimaa tilanteiden käsittäminen ja se lähes mykkä mutta syvä tunne, jota ystävyys kannattelee. Ymmärrys ja hyväksyntä ovat kaikessa sanotussa läsnä; siinä luja pohja, jonka kautta kirja kertoo eleettömästi nuorena kuolleen lahjakkaan kirjailijan tarinan.

5.

Erno Paasilinna itsekin osasi todella kirjoittaa. Myös hän oli pohjoisen poika, pohjoisin kaikista, koska syntyi Petsamossa 1935. Kun Erno kuoli Tampereella syyskuun lopulla vuonna 2000, sekin tuntui liian aikaiselta. Pohjoisen pojat eivät näemmä elä turhan kauan. Koska kyse oli läheisestä ystävästä, olin mukana hautaamassa häntä Tervolan hautuumaalle Paasilinnojen sukuhautaan. Siitäkin on aikaa jo yli kaksikymmentä vuotta, mutta Erno elää yhä. Kuten Reidar, Palsa ja Mukka. Teokset pitävät ihmiset hengissä niin kauan kuin niiden sanottava kantaa.

Vielä yhden pohjoisen ihmisen tahdon tähän lisätä, hän on näistä kaikkein tuntemattomin ja sellaiseksi taitaa jäädä. Syyttä. Kyse on Sodankylässä eläneestä Pentti Ruonaniemestä, jota minä ja Antti Tuuri kutsuimme väärtiksi.

Väärti kirjoitti vain kolme kirjaa 1970-luvulla ja viimeisin eli Kesään on vielä kokonainen talvi, tuntuu edelleen niistä parhaalta ja ainakin koskettavimmalta; se kuvaa Lapin sodan loppua. Nuori elämä päättyy perääntyvien saksalaisten virittämään ansaan. Ja kuten Tuomas Anhava kirjoitti: ”Heitä joita on vähän, on yhä vähemmän.” Se koskee väärtiä itseäänkin.

Juuri äsken näimme saksalaisten Käsivarteen pykäämän Jyrämän linnoituksen ja vähää ennen Kilpisjärveä paikan, josta ammuttiin sotiemme viimeiset laukaukset. Se on myös Suomen maanteiden korkein kohta.

Olen tässä puhunut pohjoisen taiteilijoista: kaikki ovat olleet miehiä ja kaikki ovat kuolleet – joko varhain tai joka tapauksessa liian varhain. Heitä riittää, esimerkiksi runoilija Matti Jama kuuluu samaan joukkoon. Pohjoisesta on tullut myös lahjakkaita naistaiteilijoita. Annikki Kariniemen tunsin, mutta vain yhdestä hänen kirjastaan olen ´varma´eli Riekon valkeasta siivestä. Hän on kuollut, nykyiset kuten Rosa Liksom tai saamelainen Kerttu Vuolab elävät ja tekevät. Kuolleista muistan myös Nils-Aslak eli ”Ailu” Valkeapään, jonka joikulevyä olin 60-luvulla Otavassa puuhaamassa.

Ei kaiu enää joiku Kautokeinon nimismiehestä, mutta sitä tämä elämä on. Miten monia hyviä kirjailijoita meillä jo on ollut, miten monet hautautuvat uusien alle. Huipulla olijat eivät tajua, että jokaista huippua seuraa lasku ja pudotus. Ja aina on tilalle pyrkimässä runsaasti uusia kiipijöitä, joskus myös lahjakkaita sellaisia. Ylös mennään, alas tullaan.

Kuka enää muistaa todella hyvin kirjoittaneen Esko Raennon, vain yhden esimerkin ottaakseni. Entä sitten Kerttu-Kaarina Suosalmi, aikanaan jopa erittäin tunnettu. Ruonaniemi on jäänyt heidänkin katveeseensa. Jopa Wikipedia väittää, että vuonna 1927 syntynyt Pentti Ruonaniemi elää yhä ja olisi iältään 94-vuotias. Kiintoisaa, koska olimme häntä Sodankylässä Antti Tuurin kanssa hautaamassa 1980-luvun taitteessa. Muistan varsin hyvin, miten revontulet seurasivat meitä kun ajoimme hautajaisista yöpuulle Rovaniemelle. Väärti jätti silläkin keinoin nuorille etelän miehille ja ystävilleen viimeiset hyvästit.

Hautoja riittää. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän ystäviä ja tuttavia on jo maan alla tai meressäkin, sinne ripoteltuina. Mutta monia voi yhä käydä hautuumailla tervehtimässä. – Lapin luonnossa varsinkin kiviä riittää.

Ernoa käyn katsomassa Tervolassa aina kun ajan Kemistä Rovaniemelle tai päinvastoin. Sukuhautaan tulee lisää nimiä. Väärti taas löytyy Sodankylästä, läheltä Harrihaaran toista jokea. Monta kertaa olen jo käynyt sielläkin. Uusimpiin hautatuttavuuksiin on nyt liittynyt Timo K. Mukka. Hänen leposijansa on Pellossa heti lähellä kirkkomaan ohi menevää tietä ja kiviaitaa. Sen näkee kun alkaa etsiä aivan erinäköistä kiveä kuin mitä muilla on.

Muutama päivä sitten käväisimme paluumatkalla Pellossa ja otin kuvan Mukan haudasta. Nopeasti se löytyi kun muisti kiven värin.

Kivi puhuu puolestaan. Se on kuin Mukan tuotanto: poikkeava, selkeä, kauniskin. Arvostelin aikanaan tuoreeltaan Parnassoon hänen kirjansa Koiran kuolema. Elettiin vuotta 1967. Varsinkin niminovelli on yhä koskettava ja se kuvaa sattuvasti myös Mukan elämää; itse asiassa kaikkien tässä mainittujen lappilaisten kohtaloita.

Näinhän tämä menee. Jokainen elämä päättyy kuolemaan, mutta kuolleiden perintö jää. Pitäkäämme siitä hyvää huolta me, jotka vielä heidät ja heidän työnsä muistamme.

(18.7.2021)