Koitti taas päivä, jolloin halu lähteä oli suurempi kuin halu jäädä. Jäämisen tiellä ei ollut esteitä, koti on koti ja tuttu sellainen eikä kotiin ole vieläkään ehtinyt kyllästyä. Suurena plussana helteitten kourissa kamppaileville oli lisäksi salin ilmalämpöpumppu, joka ihmeeksemme piti alakerran lämpötilan kahdessakymmenessä, vaikka ulkona saattoi hetkittäin jo olla plussia 30 ja ylikin. Nukkuminen luontui yhä ja happea riitti.

Vielä lähtöaamulla käyskentelimme Lohjan Liessaaressa, jossa kello seitsemältä ei ole yleensä ketään ellei jotain yksinäistä koiran ulkoilluttajaa. Hyvä oli nuuhkia järveä ja kuunnella hiljaisuutta.

Vaikka oltiin lähes kaupungissa, sitä riitti.

Kaikkea piti kuitenkin vielä toimittaa, joten vasta vähää ennen kello 11 olimme lopulta valmiina matkaan. Ei muuta kuin autoon ja vaihdekeppi ykköselle ja kaasua. Kuin itsestään auto lähti ja suuntasi kulkunsa Hanko-Hyvinkäälle ja sitten Lahdentielle.

Matkaa Kajaaniin, jonne olimme päättäneet yöpyä, oli edessä pitkälti. Autossakaan ei lämpötila kohonnut, mutta kun pysähtyi, helle otti syleilyyn. Ei muuta kuin eteenpäin. Mikkeli ohittui, Kuopio samoin, Iisalmikin melkein, mutta kuppi kahvia sen torilla oli tarpeen. Ja taas matkaa oli pakko jatkaa. Vasta kello seitsemän jälkeen illalla olimme viimein hotellilla. Kahdeksan tuntia oli oltu tien päällä, lepotaukoja vain muutama.

Hotelli Kajanus oli lupauksensa mukaisesti odottanut meitä, myöhäisiä saapujia. Kajanus, niin.  Juhana Kajanus tai oikeammin Cajanus (1655 – 81) oli ensimmäisiä suomenkielisiä virsirunoilijoita. ”Etkös ole, ihmisparka,  aivan arka” on edelleen tuttu virsi, kuten myös hyvä kysymys.

Arka parka. Ja kuitenkin ihmiskunta yrittää yhä urheasti ymmärtää miksi me olemme täällä, miten pitää elää ja ennen kaikkea: kuinka säilymme hengissä.

Hotelli oli minulle tutttu paikka; sillä kun aikanaan puhuin Leinosta Kajjaanissa, asuin siellä muutamankin kerran. Nyt myös tämä majapaikka oli Aulangon lailla helteen kourissa eikä vaivainen ilmalämpöpumppu saanut huonetta juurikaan pätsiä viileämmäksi. Vain käyskentely joen varrella toi pientä helpotusta.

Turha sanoakin, että yö jäi lyhyeksi mitä uneen tuli. Se ei ollut paras lähtökohta seuraavalle ponnistukselle, joka vei meitä kohti lopullista päämäärää eli Muonion Jerisjärveä ja kirjailijaliiton mökkiä siellä.

Aamulla pyörähdimme vielä Leino-talolla Paltaniemessä. Taas olimme niin aikaisin liikkeellä, ettei paikalla ollut ketään, jonkun onnellisen parin häävalmisteluja vain.

Edessä siinsi Oulujärvi, Kainuun meri, pihalla vain me ja pari itikkaa. Tai ei sentään: Leino-talon eteen oli ilmestynyt Leinon patsas. Toki minun oli seistävä sen vieressä. Lopulta Leinosta on tullut lähes koko kirjailijaurani keskeisimpiä henkilöitä L. Onervan kanssa.

Sitten autoon ja keula kohti Muoniota. Matka sinne kulki ensin Puolangan, Pudasjärven ja Ranuan kautta Rovaniemelle. Siellä pieni pysähdys ja ruokatauko. Kuumuus jatkui, helle ei hellittänyt. Uupumus alkoi olla suurta ja A. auttoi kun ajoi pätkän ja minä lepäsin vieressä silmät silti auki ja tietä tarkkaillen.

Niin matka eteni, kunnes edessä oli Kittilä. Nuorena miehenä 1965 olin siellä Kallon koululla kansakoulunopettajana tammikuun. Nyt pitkin tienvarsia oli markkinat, kojua lakritsaämpäriä ja rihkamaa riitti. Joimme taas kahvit joiden kyytipojaksi löytyi piskuinen piirakka eikä muuta kuin en route! minä ratissa taas. Lopulta pääsimme ohi Levin ja Sirkan ja päämäärä lähestyi:  Muonio, Jerisjärvi siis.

Saapuminen perille kirjailijaliiton majaan tuntui ihmeeltä. Lapissa olimme. Lämpöä oli täälläkin, mutta mökki ei ollutkaan niin kuuma kuin olin odottanut. Kittilässä oli käyty kaupassa ja minnekään ei heti tarvinnut kiirehtiä. Niinpä löimme maihin ja pian jo nukuimme ja nukuimme viimein hyvin ja pitkän yön.

Kuten yleensäkin heräsimme kello neljä, mutta se ei tuntunut pahalta. Ei kesällä, ei koskaan, täällä varsinkaan, jossa valoisa yö on valoa tulvillaan.

Matkaväsymys jo suurelta osin kaikonnut ja edessä odotti uusi puhdas päivä. Ja mikä parasta kohtuullisen viileä sellainen; ulkona lämpöä oli ´vain´ 16 astetta. Se tuntui kuin ihmeeltä.

Aikainen lintu löytää madon. Samaa sanoi enimmäinen englanniksi oppimani viisaus: Early to bed and early to rise, makes a man healthy wealthy and wise. Lausetta pidetään Benjamin Franklinin, sähkön isän, sanomana. Mitähän hän sanoisi sähköistymisestä nyt?

Mitä viisauteen ja varallisuuteen tulee, siitä ei ole tietoa, mutta jonkinasteista terveyttä on jäljellä. Niinpä päätimme kavuta Särkitunturille. Siellä olimme jo kerran olleet ja nuo avarat maisemat ovat ilman muita kulkijoita vielä avarampia.

Se kannatti. Pallas oli edessä, kansallismaisemistamme se toinen Kolin ohella. Ja onhan niitä muitakin saaristosta alkaen. Särkitunturin kallioinen laki vain on minulle se numero yksi.

Miksi? Ehkä siksi että Lappi on aina Lappi. Lapin hulluus lienee mielen kaipuuta ja olemisen onnea.

Kuljimme, olimme, kuvasimme. Ja kuvaamista riitti.

Kun jossain on vielä puhdasta ilmaa, maailman puhtainta, kun jokaisesta purosta voi vielä huoleti juoda, sitä on vaikea uskoa todeksi. Totta se täällä silti on. Kunpa tämä kaikki myös pysyisi.

(12.7.2021)