Lähdimme tämän viikon tiistaina evakkoon, koska valtaojaa ylittävä silta oli pakko uusia; ei itseni vaan kaiken osaavien ja kätevien naapurien toimesta. No, mikäpä siinä. Mieluummin maailmalla vapaudessa kuin pussinperällä kotona. Jos kohta vertaus ontuu. Hyvin olisimme voineet jättää auton isolle tielle ja kävellä sinne lankkua pitkin. Mutta saimme itse asiassa tästä mainion syyn lähteä liikkeelle.

Kotona hyvä, muualla taas näkee sellaista, mitä tutussa ympäristössä ei. Uskon edelleen siihen, että uusien asioiden näkeminen, ihmettely ja tutkiminen pitävät ihmistä hengissä. Toki virikkeitä voi löytää kotipiiristäkin, mutta kun kaikki kirjat on luettu ja kunnon dvd:t katseltu muutamaankin kertaan, kasvaa aidon kulttuurin nälkä. Sitä eivät kesällä tyydytä sen enempää televisio- kuin radio-ohjelmatkaan, sillä niin täynnä typeryyttä ja hömppää ne ovat. Myös siksi lähteminen tuntui välttämättömältä. Maailmalta on sitten hyvä palata kauniin luonnon helmaan; toivon mukaan uusia ajatuksia päässä.

Jossain piti olla yksi yö ja päädyimme Aulankoon. Siellä en ollut koskaan ennen yöpynytkään, katsellut vain kerran pari miten Aulangon hotellin lähellä Rahkoilankadulla asunut ystäväni Erno Paasilinna – jo yli 20 vuotta Tervolan hautuumalla levännyt – pelasi siellä rulettia, kun Papukaijapubin jasso ei enää riittänyt. Sitten otettiin hieman olutta ja kuulin taas kerran pitkän ja aina yhtä kiintoisan monologin Suomen ja kirjallisuutemme tilasta ja tulevaisuudesta. Nyt Ernon monologi ei taitaisi loppua enää koskaan; niin paljon pohdittavaa yhteiskunnastamme löytyy.  

Matkalla poikkesimme Riihimäellä katsomassa Samuli Parosen hautaa. Tuo mies oli minulle todellinen isähahmo, viisas ajattelija joka eli kuten saarnasi. Harvinaista nykyään tässä tyttiyliviikareiden maailmassa. Hautasin hänet jo vuonna 1974, Ernon sitten vuonna 2000.

Aika kuluu, muistot heistä eivät.

Nykyisin Hämeenlinna on lähes kokonaan Riitta ja Olli Jalosen valtakuntaa, itselleni siis. Kävi ilmi, että juuri sen päivän he olivatkin kotosalla, joten sovimme tapaamisesta. Ja vierailu sujui kuten aina todella sympaattisesti. Jalosten kanssa on kertakaikkisen mukava olla ja keskustella. Jo vuodesta 1978 olen heidät tuntenut.

Ilmoittauduimme hotelliin ja huomasimme ettei kunnon ilmastoinnista ollut siellä tietoakaan. Hellettä riitti, aurinko porotti ja huone oli tulikuuma. Miten pätsissä voisi nukkua? Pitkän pohdinnan jälkeen päätimme kuitenkin jäädä. Onneksi huoneeseen kuului parveke ja tajusimme, että parvekkeen oven voisi jättää yöksi auki. Tuskin mistään olisi tähän hätään enää löytynyt sen parempaa yösijaa. Suomi on nyt se maa, jossa suomalaiset matkailua harrastavat, ihmisiä liikkui ja näki kaikkialla. Ja minne muutenkaan kotomaasta mennä? Lämpötilakin on täällä jo väliin korkeampi kuin niissä etelän maissa, joihin aurinkoa lähdettiin ennen koronaa palvomaan. Ilmasto muuttuu – tuo hokema tuntuu liiankin todelta.

Paitsi Erno Paasilinna ja Jaloset myös lapsuus tulee Hämeenlinnasta aina mieleen. Sinne tehtiin kerran kesässä retki kesäpaikastamme Kukkialta ja silloin tavattiin käydä Aulangon näkötornissa. Yksi kuva todentaa sen: olen Sahrakorpien mukana retkellä ja hymyilen Ripan ja Kissun vierellä. Kuva on jo SKS:n kirjallisuusarkistossa, mutta myös muisti säilyttää sen.

Aulangolla ei silloin syöty; linja-autoaseman kuppilassa jotain mitä sai. Ja siihen aikaan kuljettiin usein myös eväät mukana. Eihän 1950-luvun alussa sodasta ollut kulunut kymmentäkään vuotta. Pula-aika oli kaikkien tuoreessa muistissa.

Hämeenlinnan taidemuseossa oli Maija Isolan näyttely sekä norjalaisen keräilijän Nicolai Tangenin kokoelmasta poimittu valikoima. Sinne! Kulttuuria viimeinkin!

Käynti kannatti. Mukana näyttelyssä oli paljon tuttuja suomalaisia. Timo Aallon tunsin aikanaan hyvin. Hän kuoli jo 2003. Paljon on kuolleita ystäviä, todella paljon. Mutta työt jäävät. Miten vähin keinoin voi konstruktivismi puhua. Pääosassa on väri. Sen suorastaan tuntee.

Juhana Blomstedt puolestaan kuoli 2010. Hän asui lähellä Sitarlaa Nummen Pitkäjärven toisella puolella. Muutama Juhanan pieni työ on itsellänikin. Mitään ei ole hänen viivastaan ja sommitelmistaan vuosien myötä kadonnut.

Paljon pidän Elina Brotheruksen töistä. Hänen Norjaa kuvaavat otokset täyttivät alakerran sivuhuonetta. Hiljaisuus ja yksinäisyys ovat hänen koskettavien valokuviensa sisintä miljöötä.

Yö saatiin lopulta nukutuksi, kun tuuletin surisi ja levitti edes hieman viileämpää yöilmaa parvekkeelta huoneeseen. Aamupalan jälkeen lähdimme sitten matkaan. Edessä odotti Kukkiajärvi ja mahdollisesti jopa lapsuuteni Siikasaaren näkeminen, rannalta tosin. Venematkaa saarelle kun on puolisentoista kilometriä eikä tuttuja seudulta enää löydy.

Itselleni Kukkia ja Siikasaari, nykyisin Vähä-Siika ovat ikuisesti iskostuneet mieleen; miten lapsuuden maisemat voisikaan unohtaa. Aika saarella, yksinäisyys siellä, tyyni usvan peittämä järvi, kuikkien huudot ja sitten aamuutuulen alati heräävä vire ja laineitten pieni liplatus kallioluotoon ovat sitä mielenmaisemaa ja taustaa, josta olen aikuisuuteen kasvanut. Siksi kait halusin näyttää niitä myös A:lle, jonka lapsuuden kesäseutuja olimme jo käyneet katsomassa niin Vääksyssä kuin Taipalsaaressakin.

Kukkian mielikuvia kannan aina mukana ja saaren kesille pitää olla kiitollinen, vaikka lapsena kaipasinkin siellä aina kavereita ja kotipihaa Kalliossa. Ainoat toverini Ripan lisäksi, jota näin vain muutaman kerran kesässä (soutumatka Nuorrokseen oli äidin mielestä liian pitkä minulle), olivat sadat kirjat, jotka kaikki luin kannesta kanteen aikuisten kirjoja myöten. Mökin ylähyllyjen kirjoja voikin huoleti syyttää nykyisestä ammatistani.

Tuttuja olivat maisemat yhä, ainakin osittain. Tien varsilta olivat tosin kaikki kaupat jo kadonneet. Niitä ei ollut Puutikkalassakaan, jossa Ahmalan kauppa ennen sijaitsi. Sinne pyöräilimme kerran viikossa, otimme myös postin ja jaoimme sen joka maanantai, kun oli meidän postivuoromme Niemikunnassa. Myös Annikin kauppa on mennyttä maailmaa; sen takaovesta Väinö Kirstinä kävi sunnuntaina ostamassa olutta. Sitä taskulämmintä janojuomaa me sitten ulkona nautimme vauhdittoman pituushypyn ja kolmiloikkakilpailun lomassa. Sekin on enää vain haipuva muisto. Venetalas jossa kirkkovene Ahtia säilytettiin, näkyi sentään yhä kyyhöttävän matalan lahden rannalla.

Jostain syystä en halunnut nyt kuvata. Niinpä on tyydyttävä sanalliseen kuvaan. Matka Niemikunnan (nykyisen Nivunkulman) tienhaarasta oli muuttunut täysin. Ennen niin avarat pellot olivat kaikki kadonneet ja kasvoivat sankkaa metsää. Missä ennen minäkin raadoin kuumalla heinäpellolla, siellä kohosi koivikko, joka näytti monikymmenvuotiaalta.

Pari tuttua taloa vilahti puiden takaa, siinä kaikki. Ja kun pääsimme maitotalomme eli Kaupin tienhaaraan, ei tehnyt mieli sittenkään mennä taloon kertomaan, että halusimme kulkea rantaan katsomaan pientä punaista mökkiä, joka ainakin ennen pilkotti juuri ja juuri ulapan takana.

Miksi? Siksi kai, että vaikka pihalla oli auto mikä tarkoitti asujia, tuo ennen niin kukoistava maitotalomme ei enää kukoistanut. Ei myöskään navetta, josta joka aamu haimme soutupaatillamme päälärin maitoa. Sitä vastalypsettyä säilytettiin meille sementtialtaassa jossa vettä ja jäätäkin. Jää puolestaan sahattiin talvella järvestä ja peitettiin sahanpuruvuorella. Se sai jään säilymään helteelläkin.

Navetan tuoksu oli yhä mielessä, mutta oleminen alkoi tuntui pahalta. Otin kuvan vanhasta päärakennuksesta ja saman tien käännyimme ja päätimme ajaa Luopioisiin. Siellä olisi ehkä sentään edes jotain elämää.

Tutusta kirkonkylästä ei ollut jäänyt jäljellä enää kuin kirkko ja pari puutaloa sekä apteekkari Aurasen vanha kivitalo, jossa ihme kyllä yhä sijaitsi apteekki. Kaikki muu oli uutta. Joimme kahvit käsityöläisten valtaamassa puutalossa ja söimme myöhemmin ravintola Liekissä. Mikäs siinä. Nälkä lähti.

Ennen lähtöä menimme sitten vielä katsomaan Kukkian rantaa.

Näkymä oli entisensä ja uimarantakin,  jos kohta muuttuneena sekin. Mutta näkyi uimalaituri vaikka uudessa paikassa ja löytyi pukukoppikin. Niinpä kävimme uimassa. Talviturkin heitin viimein Kukkiaan ja samalla sanoin menneelle hyvästit. Näihin maisemiin tuskin enää palaan.

Miksi palata? Lapsuus jonka kerran 40- ja 50-luvuilla Kukkialla koin, kulkee enää vain oman itseni mukana. Se riittää, sen täytyy riittää. Lapsuutta ei tavoita muuten kuin muistoissa. Vain muutos on maailmassa ikuista eikä mikään, ei niin mikään ole täällä todella pysyvää. Ei edes aurinko, vaikka monta miljardia vuotta tuo ydinreaktori vielä palaa ja kuumottaa, mitä ilmeisimmin aina vain hehkuvammin.

Mutta siitä en nyt halua puhua. Uiminen tuntui pitkään hyvältä ja olo palasi normaaliksi. Matka joutui taas ja silta oli valmis kun saavuimme. Kotona oli sitten taas kaikki hyvin, jopa paremmin. Ilmalämpöpumppu, jonka aikanaan hankin huoneita lämmittämään, viilentää myös suureksi ihmeekseni ja saa talon sopivaksi elää ja asua.

Vettä löytyy myös kasteluun vielä yllin kyllin, joessa sitä on myös edelleen enemmän kuin aikoihin; jopa laituri on yhä osin veden alla. Maailmaa uhkaa myös makean veden pula, kuivuus lisääntyy kaikkialla, eroosio, maastopalot. Meitä ei; ei ainakaan vielä?

Onneksi niin, tähän uskon, uskottava on. Edelleen luonto kukoistaa, vaikka saisi kyllä myös jo sataa. Ukonkelloja ei kuivuus vielä näytä haittaavan. Niitä on sadoittain jo ja joka vuosi ne lisääntyvät vain ja ovat tänä vuonna ihmisen korkuisia.

Emme ole kukkien paljoudesta pahoillamme. Kauneus ei ole kaikki, sanotaan, mutta tarpeen se on ja näistäkin pihakukista se kuvastuu. Jo lapsuudesta muistan kukat, varsinkin äidin krassit ja suopayrtit, niiden tuoksun. Lapsuus elää siis näinkin. Aina on hyvä myös muistaa, mitä William Blake (1757 – 1827) aikanaan kirjoitti: ”Pienen kukan luominen on aikakausien työ.”

(3.7.2021)